HENKINEN KASVU - VOIKO SITÄ SYÖDÄ?
Esitys 21.9.94 Forum Humanumin luentosarjassa, jonka pääteema "Henkisen kehityksen tiellä"

SISÄLTÖ
Alkuselvennykset
Pääteksti
Henkinen kasvu puolustuskeinona
Persoonallisuus ja yksilöllisyys
Ihmissuhteet
Pyhyystauti
Menetelmäihminen
Psykiatria ja psykologia
Mitä jää jäljelle?


Takaisin alkusivulle

Kritiikkeihin


Alkuselvennykset

Saavuttaaksenne päämääränne henkisen kehityksen tiellä:

Kuinka monta luentoa henkisyydestä, esoteriasta, parapsykologiasta, henkivalloista, ufoista olette jo kuunnelleet? Kuinka monta kirjaa edellämainituista olette jo lukeneet?
Kuinka monta henkistä harjoitusta/joogaa/meditaatiota/rentoutusta/terapiaa/hypnoosia olette jo kokeilleet?

Kuinka monta luentoa/kirjaa/harjoitusta/gurua/jälleensyntymää teidän täytyy vielä käydä läpi ennenkuin päämäärä alkaa häämöttää?


TUNNETTU

Ihminen kehittyy henkisesti harjoittelemalla ja hänen rukouksiinsa vastataan. Pyytäjä voi saada mitä pyytää. Kenelle se riittää, hyvä. Sillä tullaan paremmaksi ihmiseksi, joka on arvo sinänsä.

Todellisuuden kohtaamista se ei kuitenkaan ole, eikä todellisuudella ole arvoa (eikä arvottomuutta). Harjoitukset johtavat tuloksiin, mutta eivät todellisuuteen.

Henkinen kehitys on alati läsnäolevan todellisuuden kohtaamisen tuonnemmaksi lykkäämistä.


TUNTEMATON

Olennaisinta on saada se mitä ei pyydä - se mitä ei osaa eikä tiedä pyytää. Sen saamiseksi täytyy menettää itsensä. Mutta oman minän häivyttämisen harjoitukset ovat itsen vahvistamista. Pyrkimys on minän keino ylläpitää ja vahvistaa itseään. Pyrkimys olennaisimman saavuttamiseksi on varmin tapa olla saavuttamatta sitä. Kehityksen idea on varma tapa kohdata se jokin vasta huomenna.

Tuntematonta ei voida pyytää eikä kaivata, koska se on tuntematon. Ääretöntä ei äärellinen minä voi millään harjoituksella kutsua luokseen, koska ääretön on jo läsnä. Ääretöntä ei voi saavuttaa, koska saavuttaminen on minän (=esteen) keksintö jatkaa itseään.


Käsiteselvennyksiä:

1. Henkisyyden moniselitteisyys

Henkinen: ei-ruumiillinen, jumalallinen, yliluonnollinen, spiritistinen, spiritualistinen, henkimaailma, sielullinen, syvähenkinen, eettinen, ajatuksellis-älyllinen (arki-ilmaisuna ihmisen henkiset toiminnot)

2. Henkinen kehitys pakokeinona

Henkinen: jotain tavoiteltavaa, jonka alueella ruumiillisuuden kirot eivät ihmistä riivaisi

Kehitys: aikasidonnainen asteittainen muutos jostain huonommaksi koetusta johonkin paremmaksi koettuun

Henkinen kehitys: persoonallisuuden kehityksen sotkeminen henkisyyteen: yksi minän pakokeinoista yrityksenä vapautua itse aiheuttamistaan vaivoista

3. Keskeiset käsitteeni

Minäisyys: ulkonaisesti tietoinen osa meissä; päivätajuntamme tietoisesti kokema itsemme; "minä"

Yksilöllisyys: sisäinen muille näkymätön työntekijä

Persoonallisuus: ulkoinen muille näkyvä työkalu

Henkinen: yksilöllisyys; monadi, 'Jumalan siru', ajaton, paikaton ja jakamaton, silti yksilökohtainen elämän ydinliekki meissä.

Henkinen kehitys: minäisyytemme luoman ajan harhatemppu - henkisyyden ajattomuus ei tartu henkisen kehityksen aikasidonnaiseen verkkoon


PÄÄTEKSTI

Alkuperäinen minulle ehdotettu esitelmäotsikko oli 'Ihmissuhteet henkisen kasvun peilinä'. Koska ihmissuhteet eivät heijasta mitään henkisestä kasvusta, vaihdoin aiheeni nimen osuvammaksi. Henkisestä kehityksestä puhutaan kovin, mutta mitä tosiasiassa tapahtuu, missä, millä ehdoin, ja miten se näkyy? Mitä se on? Voiko sitä syödä?

Määrittelen tässä esityksessäni henkisen erittäin rajatusti ja tiukasti; äärimmäisen korkeaksi - tai syväksi - tekijäksi ihmisessä. Henkisyys on kuin peili, josta ei voi mitään tietää - vain siihen heijastuvat kuvat voidaan nähdä:

" Täydellisen peilin luonteeseen kuuluu, että ette voi nähdä sitä. Sen, minkä voitte nähdä, täytyy olla tahra."

Sri Nisargadatta Maharaj

Kaikki mitä näemme, mittaamme ja arvioimme, ei ole henkisyyttä. Myös kehitys on kehitysmittareiden alaista. Henkisyydestä voidaan sanoa vain mitä se ei ole. Henkisen kehityksen mittareita ei niin ollen myöskään ole.

Henkinen kasvu puolustuskeinona

Henkistä kasvua ei ole. - Tai on, mutta vain sille joka sitä toivoo: minuudelle; minäisyydelle; sille jota luulemme olevamme. Henkisen kasvun idea on vain minuuden päivätajuntaosan; minäisyyden puolustuskeino omaa häviämistään vastaan, ja näin ollen mitä enemmän rakastumme henkisen kasvun ideaan, sitä enemmän meillä riittää askartelemista tuon 'kasvun' piirissä, ts. harhamme jatkuu entisellään.

"Millään sellaisella, mikä ihmissuvun historiassa kulloinkin on ajateltu ja keksitty ohjeeksi, esitetty valmistautumiseksi, harjoittamiseksi, meditaatioiksi, ei ole mitään tekemistä kohtaamisen alkuperäisen yksinkertaisen tosiasian kanssa."

Martin Buber: Minä ja Sinä (WSOY 1993)

Kasvu ja kehitys on muuttumista jostakin johonkin. Muuttuminen on kyllä monesti äärimmäisen hyödyllistä, mutta se ei ole sisäisen itsemme muuttumista.

"Hän ei samaista itseään niihin muodonmuutoksiin, jotka hänessä tapahtuvat, eikä hänellä ole käyttöä itselleen (mikä on keinotekoisuutta)."

Zenin häränpaimennuskuva IX

Henkisen kasvun kanssa askarrellessa kasvaa kyllä jotain, mutta ei henkisyys. Tietomme ulkomaailmasta kasvavat, eikä tieto sinänsä ole pahitteeksi. Tietoa tarvitaan siksi, että lopulta huomattaisiin, että tieto ei auta. Järkeä tarvitaan sen huomaamisen, että järki ei auta. Silti olennainen jää vielä puuttumaan:

"Mieli on niin nerokkaan ovela ettei sitä voida pettää. Se on päättänyt elää, ja se elää niin kauan kuin sillä on pieninkin erä ravintoa. Niin kauan kuin ihminen erittelee itseään, jaottelee ja punnitsee hyvää ja pahaa, oikeata ja väärää, on hän itsepetokselle altis."

Orvo Raippamaa

Ja hyödyttääkö vuosikausia askarrella henkisten harjoitusten parissa kun kaikenmaailman rentut, roistot ja ryövärit elävät ensin elämänsä jumalattomasti, ja sitten hurauttavat henkisen harjoittajan ohi vain ykskaks pyytelemällä?

Ja hän sanoi: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." - Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa."

(Luuk 23:42)

Viittaako tämä siihen, että paratiisiin ei tarvitsekaan päästä kehityksen kautta?

Persoonallisuus ja yksilöllisyys

Se, joka henkisen kehityksen pyrkimystemme kautta voi kasvaa, on persoonallisuutemme. Persoonallisuus on yksilöllisyytemme työrukkanen. Yksilöllisyys ei voi kasvaa, koska se on aina ollutkin täydellinen. Hyvä työrukkanen auttaa työn onnistumista. Niin myös persoonallisuuden kasvu voi auttaa persoonallisuutta olemaan tehokkaampana työrukkasena yksilöllisyydellemme, eli voimme sen avulla välittää sisäistä elämäämme paremmin niille jotka jo itsekin ymmärtävät.

Mutta persoonallisuuden kehitys ei ole henkistä kehitystä! Rukkaset kuinka kauniit tahansa eivät vielä kerro niitä käyttävästä isännästä. Persoonallisuuden kasvu - joka voidaan tuhansien uskontojen ja psykologisten kehityskurssien tuhansilla harjoituksilla saada aikaan - on kaksiteräinen miekka. Siihen sisältyy eräs ilmeinen vaara: persoonallisuus alkaakin voiman tunnossaan itse itsensä hallitsijaksi, ja valikoi oppinsa ulkomaailmasta, ei yksilöllisyyden sisäisestä äänestä.


Parhain esimerkki persoonallisuuden kasvuun sisältyvistä vaaroista on paholainen. Hän on äärimmäisen vahva persoonallisuus. Kuva paholaisesta kautta kaikkien aikojen ja kulttuurien on hämmästyttävän samanlainen; siispä sen hahmon täytyy sisältää jotain koko ihmiskunnalle yhteistä. Miltei kaikkialla paholainen kuvataan vahvaksi, älykkääksi, kaikki käyttäytymistavat hallitsevaksi itsekeskeiseksi juonittelijaksi. Vahvaksi persoonallisuudeksi!

Paholainen - persoonallisuuden kehittämiskurssien ihannetyyppi

Älykäs
Itsevarma
Vahva, voittamaton
Ei koskaan erehdy
Elegantti, hallitsee etiketin
Menevä mies
Vapaa
Riippumaton
Vastuullinen vain itselleen

Paholaisen universaalissa arkkityypissä ilmenee näin äärimmäisen selvästi, kuinka persoonallisuuden kehitys ei ole mikään ratkaisu. Se ei ole henkistä kehitystä, saattaapa päinvastoin tehdä ihmisen entistä perkeleellisemmäksi.

Jos ihminen huomaa tämän, hän yrittää päinvastaista tietä; tehdä itsensä olemattomaksi, pyrkii hävittämään pyrkijän; minäisyytensä. Mutta mikään yritys ei auta:

"Voidakseen irrottautua minäisyydestään ei minkäänlaisesta luopumisesta ole mitään hyötyä. Luopumispyyteen takana on aina ajatus: se olen minä joka luovun, joka on yhtä kuin minäisyyden tehostusta."

Orvo Raippamaa

"Minäisyydestään vapautuminen .... on tulos jostakin sellaisesta jota menetelmien avulla ei voi saavuttaa. .... Kokemuspohja määrää hetken, ja kuitenkin se hetki on aina läsnä, sillä .... kehitys ei ole mitään muuta kuin vaikeuksien vaihteluja minäisyyden antautumiseksi."

Orvo Raippamaa

Ihmissuhteet

Alkuperäinen otsikkoehdotus ('Ihmissuhde henkisen kasvun peilinä') antoi ymmärtää, että ihmissuhteet heijastavat henkistä kehitystä. Niin ei ole.

Henkinen kehitys on ihmisen suhde sisäiseen itseensä, eikä sitä voi mitata suhteilla toisiin ihmisiin.

Ihmissuhde on kahden persoonallisuuden niveltäytyminen toisiinsa. Ihmissuhteisiin pystyy sopivan persoonallisuuden omaava pikkuperkelekin. Jokaisella meistä on tuttuja, jotka eivät tunnista meissä lainkaan niitä osia joita itse tiedämme. Ihmissuhde määräytyy paljolti näiden sokeuksien pohjalta.

Länsimainen ihminen, ja vallankin monet terapiamuodot yliarvostavat ihmissuhteita. Ihmisen suhde toiseen tulee merkitsevämmäksi kuin ihmisen suhde itseensä eli Jumalaan. Nämä länsiterapioiden yksipuoliset "ihmissuhde-evankeliumit" näkee psykologian Grand Old Man Lauri Rauhala osasyynä kritiikittömään puolimaaniseen osallistumisvimmaan, joka ei kysy mihin osallistutaan ja miten (Meditaatio. Otava 1986).

Koska ihmissuhteet heijastavat persoonallisuuden ominaisuuksia, ne ovat siis ilmiömaailmaan sidottuja ominaisuuksia. Henkisyys ei ole ilmiömaailmaan sidottua. Ei henkisyys ihmisiä yhteen tai erilleen saata, vaan ulkoiset, ajasta ja paikasta riippuvat ja persoonallisuusrakenteen sanelemat seikat.

Jokaisessa ryhmässä - siis myös täällä koollaolevassa - on olemassa salaiset ja julkiset ristiriitansa, ja monet teistä jo tiedätte niiden olemassaolon. Se ilmenee keskusteluissa ärtymyksenä ja kärsimättömyytenä toisia kohtaan, ihmettelynä siitä, eikö toinen nyt näin ilmiselvää asiaa tajua. Haluamme silloin toista henkisen kehityksen tielle niinkuin me sen itse ymmärrämme, mutta suistamme hänet hänen omalta tieltään. Se saattaa kyllä viihdyttää itseänne ja häntä, ja saatatte jopa panna pystyyn uuden lahkolaisteltankin ja viihtyä pitkäänkin yhdessä, mutta älköön sitä sekoitettako henkiseen kehitykseen. Se kehitys ei ole kehitystä niinkuin ei mittaamattomuus ole mitattavissa.

Pyhyystauti

Henkisen kasvun mittariksi valitaan usein pyhyys. Kun ihminen on pyhä, hän vaikuttaa olevan korkealla henkisellä tasolla. Pyhyys on kuitenkin tarkkailijan oman jakautuneisuuden synnyttämä tunnehorkkatila, esteettinen väristys, lupaus oman ristiriitaisuuden loppumisesta, ja päätymisestä harmonisuuden tilaan. Sotiakin väitetään pyhiksi.

Jos gurunne käyttää "pyhä"-sanaa, kehottaisin juoksemaan karkuun. Kun ihminen käyttäytyy 'pyhästi' eli puhuu ja liikehtii rauhallisen lempeästi, ei menetä malttiaan, on älykäs ja joustava puheissaan, pukeutuu kauniisti, usein itämaisvivahteisesti, hänen luullaan olevan henkinen - vaikka kyse voi olla peräti saatanallisuudesta eli ulkoisten arvojen palvelukseen pyhittäytyneen persoonan hioutuneisuudesta. Näitä 'pyhyysominaisuuksia' eli kapeutuneen käyttäytymisen piirteitä voidaan kutsua vaikkapa 'leijuntapiirteiksi', koska ko henkilö vaikuttaa niin pyhältä kuin hän leijuisi vähintään puoli metriä irti maasta.

Pyhyystautioireisiin kuuluu puhuminen pyhyydestä, rakkaudesta ja värähtelyistä kuin leivästä. Luennoitsija hehkuttaa samaa kristus- tai buddhavärjättyä 'rakasta ja ole jalo'-teemaa kuin muutkin, ja kertoo sadannen kerran samat värähtelytasojutut ja 'Olen vain välittäjä'-tarinat.

Tällainen henkilö on muodostanut itsestään omien ihanteittemme heijastuman. Ihanteemme on syntynyt halusta leikata itsestämme meille itsellemme ja toisille tuskaa aiheuttavat osat irti, ja jättää jäljelle vain hyvät. Tällöin emme tarkastele itseämme sellaisena kuin olemme, ja niin luomme katseemme sellaiseen jonka tulisi olla, eli todellisuutta vastaamattomaan ihanteeseen. Tällainen oman pakenemisemme luomaan kiiltokuvaan gurumme pukeutuvat. He ovat pyhyydessään ihmispuolikkaita; toisen puolen itsestään piiloon laittaneita.

Pyhyystautisen esitelmöijän kipeys ei käy ilmi julkisissa tilanteissa, jotka säätelevät hänen ja hänen kuulijoidensa välistä käyttäytymistä siten, että hän on tilanteen luoman psykologisen valtansa turvassa tarvitsematta pelätä raadollisten puoltensa paljastumista. Naamion putoaminen saattaakin sitten olla tavallista rajumpi, kun pintaa vähän rapsuttaa.

Parina niistä lukemattomista kerroista muistan pöyristyttävänä erään seminaariviikonlopun sekä parin vuoden takaisen 'parasisäpiirin' monituntisen keskustelun kaikista rajatietoon kuuluvista ylevistä asioista ilman että kukaan tuntui tajuavan sitä henkisyysvaltapeliä, jota nuo pyhyystautiset keskenään pelasivat.

Pyhyystautinen

Zenin häränpaimennuskuva numero kahdeksan kertoo tästä:

"Hän ei vitkastele siellä; missä on Buddha, ja sen missä Buddha on, hän nopeasti sivuuttaa. ....  Pyhyys, jolle linnut tuovat kukkia uhriksi, on vain ilveilyä."

C.G.Jung kertoo tarinan oppilaasta, joka kysyi rabbilta, miksi ei enää ole ihmisiä, jotka näkivät Jumalan kasvot niin kuin ennenvanhaan. "Koska kukaan ei nykyään osaa kumartua niin alas", rabbi vastasi.

Yrjö Kallinen sanoo saman: ihminen kiipeää ylemmäs yrittäen tavoittaa Jumalaa, kunnes hän eräänä päivänä väsyy, irroittaa otteensa ja kokee kuinka jumalaan pudotaan.

Pentti Saarikoski kuvaa humoristisesti kuinka hullusti voi henkisen kiipeilijän tiellä käydä:

Järjestin kemut
lähetin kutsukirjeitä
että postissa pyrytti
sitten yöllä
istuin nenätysten
kuokkavieraan kanssa
selitin että olin päässyt
Wittgensteinissa ylimmälle puolalle
mutta nyt en saa potkaistuksi tikapuita pois
hän nauraa käkersi
kun minua ei tuo astronomia niinkään
sai sanotuksi

Useat henkisten teiden harjoittajat ovat varmaan huomanneet, kuinka juuri parhaimman mietiskelyn, harmonian ja tasapainon hetkellä jokin ulkopuolinen mitätön häiriötekijä saa harjoittajansa niin tasapainottomaan tilaan, että se hämmästyttää häntä itseäänkin. Nämä epämiellyttävät kokemukset tietysti mielellään unohdetaan. Ne ovat merkkinä ihanteeseen pyrkimisen (joka on pakenemista) ja todellisuuden välisestä kuilusta, joka on kasvanut jo niin leveäksi, ettei harjoittajan itsepetos enää pysy salassa.

Olavi Noronen on huomioinut tämän omalla humoristisella tavallaan kirjassaan Hiljaisuuden kirja (WSOY 1987): "Psykoterapeuttien talvikursseilla olemme ruokajonossa ystävällisiä ja jaksamme kärsivällisesti odottaa vuoroamme, mutta työpaikkamme läheisyydessä olevan baarin ruokajonossa tuo pyhempi minämme on väistynyt johonkin."

Vielä räväkämmin hän sanoo saman asian hiukan myöhemmin: "Jos huomaat muuttuvasi yhä pyhemmäksi, paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi, avuliaammaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi riippuen siitä missä tai keiden kanssa olet, voit luokitella itsesi vertikaali-skitsofreenikoksi. Mikäli et pysty sitä itsellesi myöntämään, olet ansassa hyvin syvällä. ... Vuosia sitten tajusin itse pudonneeni tuohon ansaan enkä ole vieläkään kokonaan päässyt sieltä ylös."

Tämänkaltainen usko tiettyjen ulkonaisten käyttäytymispiirteiden liittymisestä henkisyyteen on naiivia lapsenuskoa, sukua jeesuskiiltokuville. Aivankuin henkisyyden loputtomuudelle voitaisiin osoittaa tietyt rajatut ilmentymismuodot.

"Väläystäkään hänen sisäisestä elämästään ei nähdä, sillä hän kulkee omaa tietään seuraamatta muinaisten pyhien jalanjälkiä."

Zenin häränpaimennuskuva X: Palaaminen kaupunkiin iloa jakavin käsin

Menetelmäihminen

Menetelmäihminen kaipaa henkisyysmittareita

Uskontojen käsityksiä oikeasta ja väärästä voidaan kutsua henkisyysmittareiksi. Niitä kaipaa menetelmäihminen luullessaan voivansa erottaa totuuden valheesta ulkonaisten muotojen avulla. Lapsitilassa oleva totuudenhaluinen ihminen joutuu kokemattomuuttaan aatteiden vangiksi, mutta hänen sieluntilansa hänet niistä kuitenkin myöhemmin vapauttaa.

Menetelmäihminen ei ole alun alkaenkaan ollut aito, vaan hänelle henkinen kehitys on vähittäistä virheistä luopumista ja totuudellisuuteen kasvamista määrättyjen voimistelu- ja moraalimenetelmien mukaan. Hän ei etsi totuutta, vaan menetelmää.Niin hän joutuu ulkonaisten ohjelmien vangiksi, eli tulee uskoon milloin mihinkin menetelmään, ja alkaa sotia 'vääriä' menetelmiä vastaan. Hänestä tulee ohjelmoitu pyhä, joka pysyy pyhyydessään vain menetelmänsä jatkuvan harjoittamisen avulla.

Psykiatria ja psykologia

Psykiatria ja psykologia ovat muutamien ihmisryhmien muutamia mielipiteitä lukemattomien muiden ryhmien lukemattomien mielipiteiden seassa. Ne mittaavat ihmisestä vain persoonallisuutta eli ilmiömaailmassa toimivaa työkalua, eivät sen käyttäjää, joka on yksilöllisyytemme. Henkisyys on yksilöllisyytemme ominaisuus, ei persoonallisuuden. Psykiatria ja psykologia ovat työkaluoppeja. Työkalua tutkimalla et saa selvää sen käyttäjästä.

Persoonallisuuden mittaamisessa ne ovat toisinaan hyvinkin tehokkaita. Ne tietävät ettei lampaan ole aina terveellistä pyrkiä laumastaan liian kauas, sillä persoonallisuuden sietokyky on kovin rajallinen. Liika on liikaa totuuden etsinnässäkin. Vaikka psykiatria ja psykologia sokeita henkisyydelle ovatkin, niiden varoituksia kannattaa silti kuunnella.

Ilman kunnon työkaluja ei tämän maailman puuhista mitään tule. Työkalu ja sen käyttäjä, persoonallisuus ja yksilöllisyys, analyysi ja intuitio, ne kaikki tarvitsevat toisiaan.

Orvo Raippamaa

Mitä jää jäljelle?

Monet väittävät tällaisen tekstin olevan kaikki tiet tukkivaa nihilismiä, kun en osoita mitään erityistä tietä. Kun kaikki tiet ovat avoinna, ei ole enää mitään erityistä tietä minnekään. Meilllä on vapaus tehdä valinta - vapaus olla sidottujakin. Vapaus jäädä sidotuksi tai lähteä kulkemaan suuntaan, jossa ei ole tienviittoja eikä guruja. Omalla yksinäisellä tiellä jää jäljelle kaikkein eniten; kaikkeuden loputtomuus; avoimuus kaikelle, jota filosofioiden ja menetelmien kuristavat suotimet eivät vääristä ja tukahduta. Turvallisuushakuinen kaivautuminen tuttuun samaa kieltä ja samoja käsitteitä käyttävään omaan pikku veljespiiriin ei totuudelliselle ihmiselle ole enää mahdollista, sillä juuri tuo kaikki tuttu ja turvallinen, olipa se kuinka jaloa ja arvokasta sinänsä, on juuri sitä, joka estää tuntemattomuuden loputtomuutta astumasta sisään.

Kaikki tämä on itsekunkin todettavissa ja löydettävissä joka hetki. Mutta siihen ei ole mitään tietä - ei edes henkistä. Kuinka voi mitään tietä olla sellaiseen, joka on aina läsnä?

Kysyjä: Eikö uskoa keinojen tehokkuuteen tarvita?

M: Ei tarvita uskoa, joka on vain tulosten toivomista. Toiminta on tässä tärkeintä. Se minkä teette totuuden tähden, vie teidät totuuteen. Olkaa vain vakava ja rehellinen. Muoto, jonka se saa, ei ole tärkeä.

Sri Nisargadatta Maharaj: Valvetilasi on unta (Transkirja 1989)

Walt Whitman kuvaa tuon tiettömän tien omalla tavallaan:

Olen päättymättömällä matkalla, (nyt kuulkaa kaikki!)
Tuntomerkkini on sateenpitävä takki, vankat kengät ja metsästä taitettu sauva,
kukaan ystävistäni ei lorvaile virkatuolillani,
minulla ei ole virkaa, en tunnusta mitään kirkkoa, filosofiaa,
en johdata ihmisiä päivällispöytään, kirjastoon, pörssiin,
mutta johdatan jokaisen teistä, miehen ja naisen, kukkulalle,
kiertäen vasemman käteni vyötäisillenne
ja osoittaen oikeallani maailman mantereita ja yhteistä tietä