Pois

Herra Hiljainen

Elämästä oli kadonnut jotakin vuosien myötä, ajatteli Herra Hiljainen keittiössään kahvikuppinsa jäähtymistä odotellen. Mitä elämä sitten aikaisemmin oli ollut? - Unenomainen tie kehdosta tarhaan, kouluun, työhön. Kaikki se oli ennen niin todellista, eivätkä kasvot peilissä näyttäneet vielä niin vierailta.

Elämästä oli kadonnut todellisuuden maku. Monen työpäivän jälkeen hän ei kotiin tultuaan enää tiennyt nukahtiko hän vai heräsikö; olivatko päivän kiireet todellisuutta vai tämä maailmasta irrottautuminen, hiljainen yksinolo betonineliössä, poikamieskammio, jonne vain harva nainen oli eksynyt sekoittamaan Herra Hiljaista, joka silloin entistä vähemmän tiesi mikä tunne, ajatus ja teko hänen elämässään oli oikein.

Hän tapasi istua hiljaa kahvikuppinsa kanssa keittiössään, katsella ulos pimenevään iltaan, talojen pihoilla syttyviin valoihin pihalehmusten läpi. Hän saattoi istua niin yömyöhäänkin, aivan aamutunneille saakka, kuunnella kotiinpalaavien viikonloppukorkojen kopinaa pihoilla, eroavia varjoja katulamppujen alla, kaikuja portaikoissa, onnensa etsijöiden askeleita, kiukkuisia, väsyneitä, julkeita, itsevarmoja, ihmisen vaellusta rotkojen reunustamilla kapeilla poluilla toista tapaamaan tai hylkäämään. Ne herättivät hänen oman nuoruutensa kuvat illanvieton jälkeen kotiinpalaavasta maailman hämmentämästä olennosta. Päivällä riitelivät naakat tärkeistä pihanurmikkolöydöistään, liian pieniä Herra Hiljaisen parvekkeeltaan nähdä.

Jotain täytyi pian tapahtua, olihan jokin häilähdellyt verhojen takana jo vuosikaudet. Hän muisti lapsuudenkotinsa makuuhuoneen ikkunanraosta kantautuneet junien öiset huudot, monen lumisateen hypnoottisen tanssin kellertävien katuvalojen rampeilla, hiljaisen kaipauksen jonnekin tuttuun kaukaiseen maahan, toiseen kotiin. Sitten tulivat aikuisuus, työ, ja vastuu haudaten lapsuuden lumotut hetket.

Vasta aikuisuuden kukkuloiden yli näkyi ensi kerran hauta, ja saavutukset eivät enää tuntuneetkaan suurilta. Hukkautuneen aikansa keskeltä hän kaipasi taas takaisin lapsuuden ajattomiin hetkiin. Mutta hänen ajatustensa ankkurit olivat jo kiinnittyneet lujasti arkijärkevyyden pohjamutiin, eikä hän voinutkaan ajelehtia lumihiutaleiden mukana satumaahan.

Kauan kesti ajatusten laukka hidastua, mielen löytää taas hiljaisille vesille. Vihdoin alkoivat taas mielikuvain saumattomat pinnat ratkeilla, repeillä ohuen silkkipaperin lailla. - Riiiips, riiiips. - Riekaleiden erotessa toisistaan ei niiden välistä näkynytkään mitään. Silti hän katsoi niiden välistä aivan selvästi johonkin. Johonkin tärkeään. Mitä enemmän hän yritti nähdä, sitä nopeammin tuo kaikki katosi.

Maailma kutsui häntä kuitenkin taas takaisin. Kadun melu ja askelten äänet porraskäytävästä, seuraava työpäivä, ne korjasivat silkkipaperin, eikä hänen pieni betonilaatikkonsa enää kellunut avaruuden äärettömässä yössä vaan oli taas paikallaan jämeräntodellisen kivitalonsa kyljessä.

Hän vastasi nyt poikavuosiensa kuvitelman keski-ikäistä miestä. Oli ammatti, kokemusta, hyvä työpaikka ja palkka, muitakin elämän oravapyöriä valmiina ostamaan hänen aikaansa milloin häntä vain haluttaisi.

Hän ihmetteli, miksei hän silloin nuorempana ajatellut pidemmälle kuin vain tähän keski-ikään. Vanhuusko häntä hirvitti, yksinäinen vanhuus virtsatahroineen, hirmuinen ajatus mielen ja ruumiin rappiosta? Vai pelkäsikö hän verhon takana häilyvää tuntematonta maata, jotain mihin hänen poikavuosiensa ajatukset eivät millään voineet kantaa? Jotain minkä hän jo silloin oli aavistanut?

Levottomuus valtasi Herra Hiljaisen. Auringonpaisteeseen oli tullut jotakin terävää uhkaa, suunnatonta voimaa, kuin jättiläislaivan mittaamattoman suuren potkurin lähestyvää jyminää, potkurin, joka ei tiennyt mitään sitä pakenevista pikkukaloista omine pienine käsityksineen turvallisista koloista kiviensä alla. Hän kuuli jälleen tutun äänen: Riiiips, riiiips. - Silkkipaperia revittiin taas. Oliko hän tulossa hulluksi?

Siitä ei voinut olla kysymys. Näkihän hän kaiken aivan selvästi. Tuolla oli naapurin koira arkitouhuissaan kuten aina. Tuolla kulkivat toiset naapurit muutamaviikkoisensa itkiessä lastenvaunuissa. Autot hurisivat tuolla kauempana loppumattomana jonona kuten aina. Kaikki oli täysin normaalia, kaikki. Ja silti valo oli erilaista. Se tuli auringosta, mutta myös muualta. Se tulvi mittaamattomalla jylinällä silkkipaperin riekaleiden takaa, kaikkialta, yksinäisen kaikkeuden maasta. Todellisuus sammui, peilit sulivat pois, vain kuva ilman katselijaa oli läsnä: koira, nuoripari, lastenvaunut, autot, hän itse niitä katselemassa. Unen ja valveen alkuaineet hukkuivat toisiinsa, loivat uuden todellisen unen. Ja autot kulkivat kuten ennenkin, koira jatkoi haukkumistaan, ja hän katsoi sitä keittöstään kahvikuppinsa kourassaan kuten ennenkin.

Kahvi oli vielä hiukan haaleata. Tuntematon tiesi Herra Hiljaisen, keski-ikäisen vanginvartijansa hymyilevän, katsoi Herra Hiljaisen silmin itseään pihanurmikolla ruoputtamassa, lastenvaunuja työntämässä, Herra Hiljaisena keittiönsä ikkunassa, aurinkona paistamassa, taivaana kaartumassa kaiken ylle.

Markku Siivola