22.5.1999

JESSI-KISSAMME

Kissamme kuoli eilen, kesän ensimmäisenä lämpimänä, kirkkaana päivänä. Me tapoimme sen, sairaan raukan. Kilpirauhaskasvain, luultavasti, painoi sen kurkkua estäen ravinnon saannin ja vapaan hengityksen. Luonnottomissa asennoissa se vietti viimeiset päivänsä yrittäen nukkua puoli-istuvissa asennoissa, yritti hamuta vettä, jota tuskin tilkkaa enempää sai enää niellyksi.

Itkin sitä kovin, enemmän kuin omaa isääni ja äitiäni. Paljon enemmän, enemmän kuin yhtäkään ihmistä oman viisikymmentäneljä vuotta kestäneen taipaleeni aikana. Enemmän kuin kahta koiraammekaan, niin koiraihmisenä kuin olen itseäni pitänyt.

Itkin omaa menetystäni, itkin muistojani niistä suurista silmistä, jotka varovasti tutkivat, voiko syliini taas hypätä, niistä lukemattomista riemukkaista hetkistä sen kanssa, jotka se kuitenkin koki tavalla, jota en koskaan käsittänyt. Molemminpuolinen yhteys ja rakkaus meillä oli, siitä olen varma, mutta myös äärimmäinen kaukaisuus, kissan silmät ohitseni katsoen maailmaan, joka minulta oli suljettu.

Itkin kissassani meitä kaikkia eläviä olentoja. Monet vuodet lähtiessäni aamulla työhön jätin sen vankilaansa suljetun oven taakse yksin selviytymään taas yhdestä päivästä kohti lopullista katoamista. Kissan päiväthän sillä tietysti oli, suuri huoneisto, ruokaa ja juomaa, kadun vilinä ikkunasta seurattavaksi, kesällä niittyjen vapaus. Murehdin jo silloin sen kohtalossa omaa ja muiden kohtaloa, elämän vankeja, joiden vankilat vain ovat erikokoisia, kissallani viisi huonetta ja keittiö, meillä ihmisillä avaruuden loputtomuutta purjehtiva Aniaramme, päivittäiset uramme työn, kaupan ja kodin väliä, yhtä ahtaat vankilat, omalla tavallaan turvalliset ja tyydyttävätkin kuin kissallemme oli kotimme.

Lopullinen tappopäätös syntyi vasta eläinlääkärin luona, viimeiseen asti jatkuneen epätietoisuuden vaihtuessa elämän ja kuoleman tuomarin osaan. Kissan väsyneen hätäinen yritys päästä sitä pitelevistä käsistä, nukutuspiikin muutaman minuutin vaikutuksen jälkeen lopullinen annos etutassun verisuoneen, ja puolen minuutin jälkeen ei rintakehä enää kohoillut.

Sitä oli hankala kantaa autoon, kun sen pääkin roikkui niin velttona. Hännän tupsu näkyi tyynyliinan alta matkalla kesäpaikallemme. Vanhan, vuosikymmeniä sitten hajotetun riihen peruskiven juurelle kaivoimme sen haudan, tyynyliinalla laskin sen sinne, ja poikamme Englannissa oli mukana niissä hautajaisissa, kännykkänsä kautta. Jo pari lapiollista peitti Jessi-kissamme, viimeksi näkyivät käpälät, seuraava lapiollinen ne jo peitti, pari tyynyliinan kulmaa vielä näkyvissä, seuraava kerta peitti jo nekin.

Itkin Jessissämme kaikkea sitä mitä muutenkin olen itkenyt; elämän yleistä haurautta, käsittämättömyyttä, kaiken hetkittäisen vahvuudenkin takana piilevää särkyvyyttä, katoavuutta. Nostin Jessimme vielä silmieni eteen juuri ennen hautaan laskemista. Kolmisen tuntia oli jo sen kuolemasta kulunut, eikä tuo olento ollut enää Jessi, silmät luonnottomasti, osittain jo sisään painuneina, sameina, sammuneina, turkki nuhjaantuneena, kuolonkankeus jo levinneenä tuohon käpristyneeseen karvakasaan, jonka silmistä oli Jessi jo lähtenyt. Se oli muukalainen, vieras käppyräinen, kuollut kissanraato, ei meidän Jessimme, ja silti se sama rakas tomumaja, Jessin hengen temppeli, joka vielä hetki sitten oli työntänyt eläinlääkärin kättä kauemmaksi, joka oli omasta sylistäni pyrkinyt vastaanottohuoneen lattialle, viimeisten sekuntien rauhaan, pois kaikista ärsykkeistä.

Viimeisen viikon aikana se oli noussut syliini vielä kahdesti, mutta ei enää löytänyt sopivaa asentoa, ja hetken neuvottomana ja levottomana siinä istuttuaan se hyppäsi taas pois. Eläinlääkärin luona en enää tavoittanut sitä. Viimeisen viikon aikana se vielä käänsi pari kertaa suuret silmänsä minuun kun kutsuin sitä, mutta niissä silmissä lepäsi jo syvä väsymys. Hieman yli viikko sitten se istuutui rakkaimpani vierelle kellaripolulle katsomaan minun metsätöitäni alempana notkossa. Tuo näky on viimeisten päivien hellyttävin, kipein muisto, tuo viimeinen rauhallinen hetki, viimeinen yhteys, kun meidän kolmen porukka oli yhdessä, kaikki kaikkien kanssa, ohut yhteyden hopealanka kaikkien oman yksinäisyyden lävitse, kaikkien meidän kolmen yksin syntyneen, yksin kuolevan välillä.

 

On niin monta tapaa ajatella nyt Jessiämme. Toisaalta hän lepää siellä ikuisessa rauhassa, muinaisen riihen muistojen kalmistossa, kesätonttimme syrjässä, rakkaani puutarhan kyljessä. Toisaalta lähestyvät hänen ruumistaan lukemattomat hirviöt syöden hänet muutamassa viikossa, kuukaudessa. Surevan ajatukset piinaavat vain surevaa, ja haudassa on vain ruumis, jonka vähäisinkin ajattelu ymmärtää hengettömäksi, ymmärtää Jessin itsensä olevan poissa, saavuttamattomissa, kaikelta hyvältä ja pahalta, ihmisten arvoilta ja muistoilta, Jessin hävinneen maailman­kaikkeudesta pysyvästi, koskaan palaamattomasti.  Ihminen, tuhat ihmistä, miljoonat sotien uhrit, sama asia, elämän päättyminen, lopullinen katoaminen, jossa Jessimme muisto merkitsee yhtä paljon ja vähän kuin kaikkien tähän asti jälkeenjääneiden menetysten kipeät muistot ajan alkamattomuuden ja loppumattomuuden käsittämättömässä arvoituksessa.

Jessi, Jessi! Jessi-kissamme! Lepää rauhassa, rakas Jessi.