Kiduttaja

Kiduttajan astellessa kohti uuden uhrinsa selliä hänellä alkoi seistä. Hän oli kyllä lukenut teorioita vihan ja seksuaalisuuden yhteydestä, mutta ne eivät hänen mielestään selittäneet kaikkea. Ei, niin yksinkertainen ei asia ollut. Hänessä tapahtui paljon muutakin, ja toisekseen, eihän hän ollut edes vihainen. Vaimoaan hän saattoi kyllä joskus vihata, kun tämän terävä kieli tunkeutui liian syvälle niihin halkeamiin, joita hän muinaisen avoimuutensa hetkillä oli tullut hänelle näyttäneeksi.

Hän oli terävä mies, ammatissaan arvostettu, luova nero, ihmistuntija, pitkän tien käynyt, kentältä johtavaan asemaan noussut. Hän tiesi paikkansa, lojaalisuutensa, uskollisuutensa. Ei häntä tarvinnut ammattinsa ulkopuolella kenenkään pelätä, ei hänen vaimonsa, ei lastensa, ei tavallisten kansalaisten kaduillansa. Ei, heitä hän tervehti, homoja ja vierastyöläisiäkin, hymyili kauniisti karkeallekin myyjättärelle jauhelihatiskinkin takaa eläinten jäännösten työntyessä litisten lihamyllyn läpi. Ei hän silloin ollut epäaito, sillä hän tiesi demokratian ytimestä paljon enemmän kuin he. Hän oli nähnyt syvemmälle ihmiseen, ihmisen raakaan alastomuuteen, samankaltaisuuteen perimmäisten asioiden edessä kuin nuo vaatteittensa, käsitystensä, ammattiensa, uskomustensa, rotutaustansa eriarvoisuuksien takana piileskelevät tavalliset, niin tavalliset ihmiset.

Hänen vaimonsa kärsi liikalihavuudesta. Hän itse oli solakka, jäntevä, sopusuhtainen. Hän ei tarvinnut noita yöllisiä orgioita, jääkaappilihan raatelua, josta hän vaimonsa niin usein oli tavoittanut. Ei, hänen nälkänsä oli toista laatua. Se himo aukesi vankisellin oven kanssa yhtä aikaa.

Kuin lemmen ensileikit, kulinaristin ruokaliinan hidas aukikehiminen, pikkupoikain kiimainen huohotus ennen kiinnisaadun rotan tappamisen huippuhetkeä, paisuvien tunteiden spiraalin herkuttelevan verkkainen kiertyminen kohti täyttymyksen keskustaa, kaikki ne yhtyivät hänen poskiensa sisäpintaa pitkin noruvassa syljessä, sydämen hiljalleen kiihtyvissä lyönneissä, hengityksen aivan hiljaisessa kiihtymisessä uhrin ja hänen tunteittensa rajun yhteisleikin alkutahdeilla.

Hän hymyili rauhanpropagandalle, joka maalasi hänen työnsä ja hänen hallituksensa pelin mustin värein, ja teki hänen uhrinsa enkeleiksi, vapaustaistelijoiksi, oikeuden ja totuuden puolustajiksi, joihin sopi samaistua, tehdä heistä kuolemansa jälkeen sankareita, naamioida sankarihaudoilta kohoava viha verta vaativan oikeudenmukaisuuden huudoksi, luulla oikeuden majailevan vain yhden ryhmäoikeuden lipun alla, yhden hullun, tyhmän, mustavalkoisen pienen ideologian suojissa. Hän tiesi heidän hakkaavan vaimojansa yhtä lailla, vaimojen pettävän miehiään yhtä lailla. Hän tiesi heidän surkeat kapakkatappelunsa siitä, kuka sai edustaa parhainta rauhanaatetta. Hän tunsi neekerien säälijöitä, puliukkojen puolustajia, eläinkokeiden vastustajia, hylkeenpoikasten pelastajia, ja tiesi, kuinka moni heistä kaikista oli majaillut mielisairaalankin lukkojen takana, kuinka moni masturboi suurilla sanoilla, rehenteli humanismiksi naamioituneella mitättömyydellään. Hänellä olivat tiedot, mustaa valkoisella monissa arkistoissa monien lukkojen takana, suojassa historialtakin, aina vaihtuvalta, totuuden loputtomina sipulinkuorina.

Hän tiesi myös tämän uhrinsa taustan: vihaa, rötöksiä, onnettomuutta, rikkinäisiä ihmissuhteita, vallanhalua, mutta kasvojen profiili oli komea. Se sopisi sankarille, marttyyrille, oikeuden ja vapauden edustajalle muiden nyrkit ojossa ulvoa hänen haudallaan pienten avioliittojensa, omien elämiensä epäonnistumisten katkeruutta oikeuden ja vapauden uhon alla. Hän tulisi antamaan uhrinsa tuhoamisella heidän ulvomiselleen tekosyyn tuntea itsensä oikeudenmukaisiksi vapauden vaalijoiksi.

Hän tiesi oman kidutustehtävänsä onnistumisen pelastavan ehkä monien muiden hengen, sillä hänen uhrinsa oli itse tappaja, monen murhan suunnittelija ja toimeenpanija, vastarintaliikkeen sankaripsykopaatti, jonka tekojen verisistä, tarpeettoman verisistä jäljistä kertoivat arkistojen monet punavoittoiset värikuvat.

<>

Kuinka pienestä pitäen kaikki jo oli alkanutkaan! Kaikki kietoutui yhteen hänen uhrinsa piinassa: Vanhempien toraisat äänet yli hänen kehtonsa, pikkupoikain nauru ritsan ammuksen osuttua kipeästi maaliinsa, monien pikkulintujen haudat, väkivaltasarjakuviinsa imeytyneet pojannassikat lehtitiskien äärellä, luokkatoverin kärsimys viattoman syyhypulverin uhrina, ensimmäiset tappelunnujakat koulun kulman takana. Häntä eivät olleet hämänneet vanhempien selitykset sodanvastaisista elokuvista, eikä heidän nuorisomellakoiden paheksuntansa sillä hän tunsi nuo rauhan edustajain tuhatmuotoiset naamiot, silmien kiillon ja aavistuksen verran kireytyvän äänensävyn väkivallan kauhistelun nautinnossa, lihan silpomisen hekuman läpinäkyvässä peittelyssä. Kauheudet katsottiin kahdesti, haalittiin kuulijat omista lapsista tai kapakkaseurasta, kun kauhistelevuuden naamio eläimellisen himon ilmeiden peittona vaati totuuden valtuutusta muilta. Parhaittenkin ystävysten salattujen tikareiden terävät kärjet, torimuijan räksytys ja parempiosaisen suupielen ivanväre, sodantuomitsijoiden naurettavuus: tuomitsemista tuomitsemisen päälle, rakkauden profeetat toistensa kimpussa, halveksunta läpi politiikan, tieteen, taiteen, filosofian, uskontojen. Kaikki ne piiskoivat esiin tunteiden kuohuja kuivettuneille juotavaksi, niin viha kuin rakkauskin, nälkä tai jano, kaikki samaa tyynni; elämään ajelehtimaan heitettyjen huutoa kokemusten huumeen perään, hetken unohduksen hakua, kiitollisuutta savijumalille, kuuroutta hiljaisuudelle, pelastajan puuttumista kahden pimeyden välillä sähäjävässä elämän kaarivalossa.

<>

Joskus hän ihmetteli, tiesivätkö hänen uhrinsa koskaan, miten heidän olisi pitänyt hänen kanssaan menetellä päästäkseen helpoimmalla. Mutta uhrien tuska oli aina heidän tahtoaan suurempi. Sillä ei uhrien voima, heidän vastustuskykynsä suinkaan häntä parhaimpiin suorituksiinsa lietsonut, vaan heidän avuttomuutensa, heidän paljas kauhunsa, heidän hauras tuhoutuvuutensa, paras todiste kiduttajan omasta voimasta, joka sellin ulkopuolella alkoi aina haaleta, imeytyä tunteiden erämaan hiekkaan jättäen hänet omaan tapahtumattoman harmaaseen maailmaansa, jonka vain kiihko, mikä tahansa, voi enää herättää henkiin. Hän ei tarvinnut viinaa, tansseja, yleisiä tai yksityisiä naisia, kauhuelokuvia, uskoon tulemista, ylensyöntiä, eläinrääkkäystä, ensimmäistä palkintoa laulukilpailussa.

Hänellä oli jotain paljon tehokkaampaa.

Mitä avuttomampana hän uhrinsa näki, sitä kiihottavammaksi kaikki muuttui, sitä hitaammin suppenevaksi muuttui hänen kuristava spiraalinsa kohti uhrin murtumisen keskipistettä, sitä hurjempi oli ohimosuonien syke, kuin suoneen ruiskahtaneen huumeen väkevästi nousevat ensimmäiset hurman aallot, kiihtyvän vilistävä voima, maailma vauhtiviivoina, syöksy eteenpäin viiden aistin valtavien hevosten hirnuessa, korskuessa, kavioiden kipinöidessä todellisuuden mustaan kivitykseen, liikkeeseen, jättimäisen karusellin hornamaiseen vauhtiin, painovoiman ihanaan tunteeseen, imuun pois karusellin tyhjästä, paikallaan pyörivästä keskipisteestä, tunteiden napajäätiköltä kohti paahtavaa tropiikkia, myrkyllisiä käärmeitä, hämähäkkejä, sisiliskoja, jännitystä, verta, ELÄMÄÄ.

Uhrinsa hirveän rääkymisen keskellä ensimmäisten lihankäryjen kantautuessa hänen sieraimiinsa hän hurmansa hetkellä hiljaa itki, sillä hän oli rehellinen mies, oman onnettomuutensa tuntija, jonka viisautta hyvyyteensä piiloutuneet eivät koskaan ymmärtäneet.