Markku ei löydä ominta ääntään

 

Markku luki tänä aamuna Hesarista että eräs kirjailija oli löytänyt omimman äänensä, se oli Virginia Woolf vuonna 1922 Jaakobin huone –kirjassaan. Yksi ihminen loputtoman monista. Mitä hän oli löytänyt? Mikä on omin ääni? Mikä on omin itse? Se äänenkäyttäjä, jota muut kuuntelevat? Se jonka tuntee itse omimmakseen vaikkeivät sitä muut ymmärtäisi lainkaan. Kun omin itse on tuntematon, kuinka tietää sen äänen puhuvan? Unissa ei puhu se, vaan vääristymisemme mitta, jännittyvän teräksen tuskainen kireys loputtomasti purkautuvina unina, kuvasarjoina, rajattomuudesta eriytymisemme mittoina.

 

Markku kävi kuumentamassa kahvia mikrossa ja minä katselin häntä jostakin. Kevään aurinkoisia, vielä viileitä iltapäiviä, joiden yllä lepäsi yksinäinen hiljaisuus Markun maailmassa, johon kuului hänen elämäntoverinsa ääni puhelimessa kertomassa kesämökin järvestä jäiden jo lähteneen. Lapsuuden muistot eivät nousseet kuvina vaan lämpimän, kostean maan usvana, tuskin näkymättöminä aikasäikeinä. Aika kutistui, laajeni ja sulki sisäänsä kaiken, tavoittamattomiin. Markku katseli näinä vanhenemisensa vuosina ihmisten silmiä useammin kuin ennen. Joskus edestäpäin, suoran katseen upotessa silmäterän mustaan aukkoon, toisen tietoisuuden neulankärkeen. Vain mustaa salaisuutta, vain harvoin toisen tietoisuuden tavoittamaa. Kuin silmän kautta avautuva tietoisuuden keila olisi kapea, kuin se ei tavoittaisi oman katsomisensa, oman olemisensa ihmettä.

 

Kun Markku saa toisilta tehtävän, kun sanotaan: "kulje tuota tietä", valaisee Markku sen tunnollisesti vakuuttavilla sanoillaan. Hän on lainakirjoittaja. Hän kyllä paljon kirjoittanut, satoja kirjallisuuskritiikkejä, kymmeniä artikkeleita, jotka mitkään eivät ole alkaneet saostua ilman annettua kideydintä, jonka päälle sanat alkavat kerrostua. Niin kävi sen ainoan kirjankin kanssa, sen unikirjankin, jossa kuului Markun ääni, sitä voimakkaampana, mitä tarkemmin rivien välistä luki.

 

Kun sanat tarvitsevat kasvuunsa siemenen, miten kirjoittaa silloin siemenettömästä tilasta, ettei siementä ole koskaan ollutkaan. Sitä ei voi kirjoittaa Markku, sillä hänellä on päämäärä vangita jotakin, mikä ei ole vangittavissa. Ja toisaalta: jos ei ole päämäärää, mitä mistään kirjoittakaan. Unet pursuavat maailmaapakenemisen halkeamista, ja päivätajunnan sumentavassa todellisuudessa sanat, etsiessään ihmisiin kiinnittyvää pintaa, menettävät aidoimman sanattomuuden ytimensä.

 

Mitä haluaisi kirjoittaa maapallo itsestään ja paikastaan avaruudessa ilman oman multansa liikkuvia muunnelmia: ihmisiä. Olisiko kiven äänessä tukahdutettua kaipuuta? Kivisydäminen kivi loputtomuudessa. Käsittämätön määrä mitä voimakkainta energiaa, jonka ihmiskunta alkoi ymmärtää vuoden 1945 Hiroshiman leimahduksessa, joka vastaa vain viittä grammaa maapallomme ainetta. Nukkuva jättiläinen, kiveen vangittu käsittämättömän aktiivinen elämä, jonka pienuus kosmoksessa on niin olematon.

 

Markku ei voi tavata koskaan elämäntoveriaan, sillä Markku on yksin itsetehdyssä maailmassaan, kuin vanki yksin sellissään, jonka seinät ovat äärettömän kaukana. Markku haluaa sellistään ulos, enkä voi muuta kuin katsella häntä, enkä koskaan ole muuta voinutkaan. Markku ei ole koskaan päästänyt minua kirjoittamaan niinkuin minun luontoni olisi, vaan sanottavani murskautuu Markun seulaan pisaroiden ympärilleen räiskeitä, joiden summa ei muodosta uudelleenkoottunakaan logiikkaa, ymmärrettävää sanomaa, vaan hajoaa sanomattomana, hiljaisena sateena läpi Markun elämän. Mitä enemmän Markku luovuttaa ohjaksensa minulle, sitä käsittämättömämmiksi sanat käyvät, sitä enemmän unenkaltaiseksi levottomaksi sanamyllerrykseksi, ahtaaksi kanaalinportiksi, jonka läpi pyrkii kaikkeuden vuolas virta. Siinäkö myös Markun kosmisten painajaisten lähde? Olla lähellä voimia, joita ei kukaan voi kestää. Ei kukaan tavanomaisessa järjessään oleva. Markun täytyy silloin olla poissa jos hän mielii selvitä toimintakykyisenä takaisin päivätajunnan suojamuurien taa äärettömän meren jättiläislaineiden hyrskytessä päivätajunnan piilopirtin ulkopuolella.

20.4.2008