Pois
MENETELMÄÄ PITKIN TAIVAASEEN

Filosofioiden yhteinen päämäärä on tehdä ihminen tietoisemmaksi kokonaisuudesta, saavuttaa integraatio, ymmärtää paremmin maailmaa ja elämää. Länsimainen filosofinen perinne tyytyy tavallaan vaatimattomampaan päämäärään kuin itämainen; vaikka se tavoitteleekin maailman mahdollisimman täydellistä ymmärtämistä, ja tässä tavoitteessaan tarkastelee hyvinkin intensiivisesti ihmisen tajuntaa, se jättää kuitenkin filosofin itsensä jäljelle maailmaa tarkkailevana olentona. Itämaisen filosofian haarat tähtäävät vielä täydellisempään integraatioon; sellaiseen, jossa tarkkailtavan ja tarkkailijan välinen ero katoaa, tarkkailija tulee yhdeksi ympäristönsä kanssa, ihminen jumalansa, jolloin yksi on kaikki.

Niin kauan kuin tarkkailijan itsensä olemassaolo jätetään itsestäänselväksi perusolettamukseksi, niin kauan on myös tarkkailumenetelmien pohdinnalla mieltä. Tämä johtaa tietysti loputtomaan vertailuun menetelmien keskinäisestä tehokkuudesta. Tällöin ei kysymyksenasettelua menetelmän arvosta sinänsä suhteessa menetelmättömyyteen nosteta ensiarvoiseen asemaan.

Itämaisissa filosofioissa tämä kysymys korostuu, sillä niiden yhteisenä punaisena lankana on tarkkailijan itsensä katoaminen; sulautuminen kaikkeuteen, jumalaan, miksi sitä milloinkin nimitettäneen.

Äärimmilleen pelkistäen voidaan todeta, että jos menetelmä - joka on aina erillisen tarkkailijan ominaisuus - katsotaan esteeksi; umpikujaksi, joka ei johda mihinkään, ei edes menetelmättömyydestä puhumisesta ole mitään hyötyä, sillä parhaimmillaan - tai pahimmillaan - se voi johtaa vain menetelmättömyyden kaipaamiseen, mutta koska ei ole menetelmättömyyden menetelmää, aiheutetaan tällä vain tuskatila kuulijalle, jolta viedään mahdollisuus käyttää mitään menetelmää - jollei kuulija sorru näennäiseen vaihtoehtoon: tekee menetelmättömyydestä menetelmän; pyrkii pyrkimisen lopettamiseen.

Jotkut gurut menettelevätkin näin; lopettavat kaiken puhumisen saaden silti ympärilleen sankan ihailijaparven. Järkyttävä kertomus tällaisesta on esim. Maharaj Rabin kertomus isästään kirjassa "Gurun kuolema". Vaikka Buddhasta kertovissa tarinoissa kerrotaankin hänen monasti vain hiljaisuudella välittäneen tärkeimmän sanomansa, hänkin sentään puhui, paljonkin. Länsimaihin asti pääsevät vaikuttamaan vain puhumaan suostuvat profeetat. Heidän puheittensa sisältö on hyvin suurelta osin sama. Miltei kaikki jakavat henkisen maailman suunnilleen samoihin tasoihin, suosittelevat mietiskelyä, mutta siihen yhtäläisyys päättyykin. Yksinkertaisimmat gurut toteavat vain oman menetelmänsä johtavan todelliseen vapautumiseen, hieman korkeatasoisemmat pohtivat pitkään, kuinka yksi menetelmä sopii yhdelle, toinen toiselle, mutta useimmat näistäkin guruista kuka kätketymmin, kuka suorin sanoin ilmoittaa kuitenkin heidän oman menetelmänsä olevan se suorin tie, vaikka muitakin teitä perille päästäisiin.

Vaikka nämä gurut toteavatkin, että ratkaisevin askel tapahtuu ilman menetelmää, he esittelevät omia käsityksiään kuitenkin sillä tavoin, että se johtaa heidän seuraajansa rakentelemaan uskomusjärjestelmiä; menetelmättömyyden menetelmiään, heidän puheittensa perusteella.

Länsimailla ehkä laajimmin tunnettu on Krishnamurti. Hän on puheissaan vienyt menetelmättömyyden korostamisen kaikkein pisimmälle. Hän on johdonmukaisesti kieltäytynyt sanomasta mitään mistään henkitasoista, jälleensyntymisestä ja kaikesta muusta useimmille muille guruille tyypillisestä sellaisesta materiaalista, jota seuraajat eivät itse ole kokeneet, vaan on aina viitannut sellaisista kertomisen hyödyttömyyteen kerrottuna. Tämä johdonmukainen kieltäytyminen on ollut monien muiden gurujen silmätikkuna heidän syyttäessään Krishnamurtia mahdottomuuksista saarnaajaksi.

 

Osho ja Krishnamurti

Tyypillisessä muodossaan näkyy menetelmättömyydestä puhumisen vaikeus vaikkapa Bhagwan Shree Rajneeshin, paremmin Oshon nimellä tunnetun filosofin tekstistä. Osho - niinkuin niin monet muutkin - tähdentää hänkin kaikkiin menetelmiin takertumisen haitallisuutta, mutta Krishnamurti menee hänen mielestään liian pitkälle:

"Siksi myös se mitä Krishnamurti vaatii oppilailtaan, on mahdotonta. Hän sanoo: "Älkää ymmärtäkö minua älyllisesti". Mutta ihminen ei voi antaa toiselle ihmiselle muuta kuin älyllistä ymmärrystä. Siksi kaikki Krishnamurtin ponnistelut ovat olleet mahdottoman tavoittelua. Se, mitä hän sanoo, on kyllä autenttista, mutta odottaessaan kuulijoiltaan enemmän kuin älyllistä ymmärrystä hän odottaa mahdottomia."

"Ihmiset eivät malta odottaa. He kaipaavat oikotietä, jotain, joka tuottaa välittömiä tuloksia. Siksi Krishnamurti kiehtoo heitä. Hän sanoo: "Te yksinkertaisesti kävelette. Te kävelette jumalan luo. Menetelmiä ei ole olemassa." Mutta menetelmättömyys on työläin asia saavutettavaksi. Tila jossa ihminen toimii ikään kuin ei toimisi, puhuu kuin ei puhuisi, kävelee vaivattomasti kuin ei kävelisi, perustuu pitkään ponnisteluun".

Osho siis myöntää, että "Se, mitä Krishnamurti sanoo, on kyllä autenttista". Mikäli Osho puolustaisi tiettyjä harjoitusmenetelmiä johdonmukaisemmin ottaen sen kannan, että ihmisille on tarjottava järjestelmiä joita he saavat harjoittaa niin kauan että vihdoin ymmärtävät ettei järjestelmillä päästä olennaiseen, olisi Oshon harjoittama Krishnamurtin kritiikki paremmin ymmärrettävissä. Hän on kuitenkin itsekin mieltynyt zenistiläiseen ajatuksen sekoittamiseen loogisten mahdottomuuksien kautta, joka ilmenee mm. hänen itse alleviivaamassaan toteamuksessa: "hämmennän hämmennystänne".

Tämän päämäärän kannalta Osho puhuu kuitenkin liikaa eri henkitasoista ja yleensä asioista, jotka niitä itse kokemattomalle tarjoavat mainion kasvualustan kaikenlaisille uskomuspohjaisille kuvitelmille jotka eivät ainakaan edistä zeniläisen hanhen menetelmätöntä pullosta poistamista. Vaikka ihmisellä kehoja seitsemän olisikin, ja viidenteen saakka tarvittaisiin menetelmiä, kuten Osho esittää, hän ei auta kuulijansa hanhiminän vapautumista pullosta, vaan lihottelee sitä tyypillisen yksioikoisilla näennäisselvillä tokaisuilla miten asiat ovat korostamatta niiden symbolista ja vertauskuvallista luonnetta. Hän menee vähän väliä koomisuuksiin saakka kaikenlaisissa yksinkertaistuksissaan, joihin helppojen selitysten kaipaajien on helppo sitoutua. Vaikka hänen toinen kätensä vetäiseekin kiinteän pohjan pois uskovaisuuden alta, hän kuitenkin tarjoaa toisella kädellään ylimäärin ydinasian kannalta tarpeetonta selitystä, josta menetelmää kaipaava rakentelee hyvin pienellä vaivalla itselleen uskomusjärjestelmän.

Tämä seikka ei suinkaan tee tyhjäksi Oshon filosofian kokonaishenkeä, joka suhteellisen pitkälle menevässä sitoutumattomuudessaan tarjoaa kuitenkin paljon enemmän ajateltavaa kuin traditioihin ja pyhiin kirjoihin täysin sidotut itämaisen uskonnollisuuden muodot. Muutakin kuin vain suurempaan samaistumista ja oikeaan käsitykseen turvaamista etsiville hänellä on kyllä annettavaa.

Luonnollisesti tekevät Krishnamurtinkin seuraajat hänen sanomisistaan opinkappaleita ja esiintyvät hänen tulkitsijoinaan. Se on kuitenkin hankalammin toteutettavissa kuin Oshon tapauksessa. Siinä suhteessa Krishnamurtin ja Oshon sanoman yhteinen ydin näyttäytyy eri valossa. Krishnamurti on pelkistänyt siitä pois kaiken epäolennaisen, ja siksi menetelmää kaipaavat eivät saa hänestä otetta kuten Oshosta. Siksi Krishnamurtia syytetään mitäänsanomattomuudesta ja kuulijoiltaan liikaa vaativuudesta, samojen asioiden toistosta. Krishnamurtista voi irtautua kahdella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla: joko käsittämättä häntä lainkaan tai käsittäen ettei hänkään voi auttaa. Uskomuspohjaa itselleen kaipaavat saavat Oshon kaltaisista sanajulistajista sopivia puolapuita taivaan tikapuita kiivetessään kunnes ehkä lopulta irrottavat otteensa ja kokevat kuinka jumalaan pudotaan. Osho tarjoaa suojaa ja tukea, jota Krishnamurti ei tee. Suojaa ihminen tarvitsee, vaikka suojantarpeella ei olekaan tekemistä totuuden kanssa. Jokaiselle etsijälle olkoon omat hänelle sopivat tapansa heijastella olemustaan muiden ihmisten käsityksiä vasten. Kaikilla ihmisen sisäisen elämän ideologioilla on oma paikkansa ja omat seuraajansa, kaikissa sama punainen lanka, vaikka se kiemurtelisikin väliin näkymättömissä sananjalkojen seassa sivupolkujen varsilla.

Markku Siivola