Pois

Menisinkö psykoanalyytikolle vai henkiparantajalle?

MIKÄ PSYKOTERAPIASSA PARANTAA?

Sateenkaaren värit

Mitä enemmän vertaamme tietyn terapiamuodon sisällä toimivien terapeuttien toimintatapoja, sitä enemmän löydämme välimuotoja, tekniikoiden yhdistelmiä, painotuseroja. Jotkut terapeutit liukuvat kauaksikin tietyn terapiamuodon tuolle puolen vaihtamatta kuitenkaan julkisesti lippunsa väriä. Toinen nimeää terapiansa muuksi vaikka toimiikin kuten ennenkin. Terapeutin kokemuksen kasvun myötä muuttuvat terapiat melko puhtaasta alkuperäisen ideologian mukaisesta terapiasta kohti terapeutin omaa persoonallista työskentelytapaa. Joku huomaa voivansa ilmaista omaa elämänkokemustaan tietyn terapiamuodon kielellä paremmin kuin toisen. Parantava elementti ei kuitenkaan löydy tietystä terapiamuodosta, vaan harjoittajansa yksilöllisistä ominaisuuksista. Hän ei sovella terapiaa vaan itseään. Jos hän on yksinkertainen mutta herkkäsydäminen sielu, saattaa hän siirtää kunnian tehokkuudestaan itsensä ulkopuolelle; luulla terapian sinänsä vaikuttavan.

Pidemmällä ajanjaksolla saattaa tietyn terapiamuodon yleinen määrittely ja rajaus muuttua paljonkin. Kaikki muodot ovat ainaisessa liikkeessä, toisaalta niissä toimivien yksilöiden toimesta, toisaalta ylikansallisten kulttuurivirtausten vuoksi. Jokaisesta terapiamuodosta, olipa se kuinka vahva tahansa tai kuinka tarkoin varjeltu tahansa, eriytyy sivuvirtoja ennemmin tai myöhemmin. Jotkin niistä kulkevat niin kauas, että niiden yhteys päävirtaan on löydettävissä enää niiden historiasta. Päävirtakin häviää lopuksi ajan hiekkaan.

Terapiamuotojen suhde niiden parantavaan vaikutukseen on kuin piano suhteessa musiikkiin. Taitava herättää pianon kuolleista, toinen samaa soittava tuottaa vain kuollutta melua. Terapeutit hellivät soittimiaan läpi maiden, kulttuurien, aikakausien, eikä parantava musiikki sitoudu mihinkään niistä vaikka niiden kautta ilmeneekin.

Tikapuita meressä

Terapiamuodoilla on soveltajalleen kyllä sama - tärkeäkin - merkitys kuin tikapuiden puolilla. Emme voi antaa sisäisille kokemuksillemme muotoa tyhjästä, vaan lainaamme niille käsitteet aikalaistemme ja edeltäjiemme ajatusten ja tunteiden maailmanlaajuisesta merestä. Muiden ihmisten suorittama elämäntutkimus ja siitä ajatustyöllään kiteyttämät tulokset voivat nopeuttaa oman elämämme integraatiota siten, että löydämme niistä oman olemuksemme perussointiin sopivan kielen ja menettelytavat. Mutta jos pysähdymme yhteen määrämuotoiseen ideologiaan, takerrumme oman kehityksemme tikapuiden yhteen puolaan pelossamme pudota sinä aikana kun siirrämme otettamme seuraavaan. Yhteen puolapuuhun takertuja voi kyllä uskotella kehittyvänsä edelleen tutkimalla tuon yhden puolapuun rakennetta tarkemmin.

Näin myös eri terapiasuunnissa. Yhden terapiamuodon puhdasoppiseksi edustajaksi jääminen johtaa sen muodostaman puolapuun likinäköiseen tutkimiseen, ja tällainen kehitys vie yhä mitättömämpien pikkuseikkojen loputtoman pieneen mikromutusteluun, josta perusolettamusten todelliset kyseenalaistukset puuttuvat. Tällöin kehitys pysähtyy tunnetun asteelle, eikä tie avaudu ihmisen pohjattomaan mysteeriin elämyksellisesti, vaan se jää vain järjen päättelytoteamukseksi sen ravistelematta ihmistä kokonaisuutena. Kaikista puolapuista otteensa irrottanut ihminen voi kiipeillä millä tikkailla tahansa, käyttää hyväkseen niiden kaikkia tasoja.

Oikean terapian valinta

Kirurgi korjaa katkenneen jalan, sisätautilääkärin keinoin saa sokeritautinen jatkaa elämäänsä. Psyyken alueella ei näin selkeitä suuntaviittoja ole, vain todennäköisyyslaskelmia: ehkäpä pitkään perheterapeutteina toimineet ovat soveliaimpia avio-ongelmien ratkomiseen? Käyttäytymisterapeutti hämähäkkikammoon? Kognitiivinen terapeutti depressioon? Psykoanalyytikko ahdistukseen? - Psykoterapioiden tehokkuustutkimus ei voi tässä meitä auttaa. Kliininen terapiakäytäntö kulkee omaa rataansa, terapioiden tehokkuuden tutkimus omaansa. Mikään tutkimus ei ole voinut antaa kliiniselle käytännölle mitään sellaista, mikä ei olisi tuon käytännön kautta jo aikaisemmin löytynyt.

Jos tutkisimme niin suuria terapeutti- ja terapiamääriä, että terapeuttien keskinäiset loputtomat eroavuudet ja heidän asiakkaittensa ongelmat tasoittuisivat keskimääräismassaksi, niin silti eivät eri terapiamuotojen paremmuuserot selviä, päinvastoin tasoittuisivat yhä lähemmäs toisiaan. Suuret otokset kätkevät huonot ja hyvät terapeutit näkymättömiin; juuri ne joista olimme yksilötasolla kiinnostuneet.

Päinvastainen tie; yksittäisten terapeuttien tehokkuuden arviointi, on miltei yhtä huono terapiaa etsivälle. Joku tietty terapeutti on epäilemättä keskimäärin tehokkaampi tiettyjen oireiden hoidossa kuin toinen, mutta sitä ei terapiaa itselleen valitseva voi juuri minkäänlaisella varmuudella tietää, koska niin hyvät kuin huonot terapeutit julistavat kummatkin itsensä hyviksi, ja heidän potilaansa kertovat heistä kummastakin niin hyvää kuin huonoa. Lehtijutut loistavien terapeuttien hienoista terapioista ovat yhtä epäluotettavia.

Jotkut huhut ovat kuitenkin oikeita: jokin terapeutti jossakin on todellakin virtuoosi parantamaan jotain oiretta jollakin menetelmällä. Muuta keinoa hänen löytämisekseen ei ole kuin oma tunnelmanomainen arvaus muiden puheiden perusteella. Ja senkin jälkeen: jos valitsemani terapeutti on oikea, olenko minä hänelle oikea potilas? Toimiiko meidän kummankin persoonallisuuksien muodostama kokonaisuus; "synkkaako" meillä?

Oikea terapia voi löytyä kalliilta yksityisvastaanotolta, ilmaisesta mielenterveystoimistosta, sairaalasta, perheneuvolasta, A-klinikalta, kirkon piiristä, ratkaisu- tai asiakaskeskeisestä terapiasta, primaari- tai primaaliterapiasta, transaktioanalyysistä, systeemisestä perheterapiasta, lyhyestä tai pitkästä terapiasta, perhe-, ryhmä- tai yksilöterapiasta. Tai sadoista muista suunnista. Miltei mistä vain. Myös terapioiden ulkopuolelta, vieraan ihmisen katseesta, pilvien takaa paljastuvasta kuusta, niistä elämisen silmänräpäyksellisistä kääntöpisteistä joita kaunokirjallisuus on aina kuvannut.

Vain yksi terapia ei varmuudella koskaan auta. Se terapia, jota ei edes haeta.

Markku Siivola