Miten erottaa parapsyykkiset kokemukset psyykkisestä sairaudesta ja miten auttaa niistä kärsivää

 

Parapsyykkisillä kokemuksilla tarkoitan hyvin laajaa kokemuspiiriä sisältäen myös kokemuk­set, joissa ei esiinny mitään ilmiöitä, vaan vain muuntunut tajunnantila, tärkeimpänä niistä tietoisuus että kaikki on muuttunut eikä mikään ole muuttunut, koska kaikki näkyy ja kuuluu niinkuin ennenkin, eikä mitään sisäisiä mielikuvia, visioita, ajatuksia esiinny sen enempää tai vähempää, mutta silti maailma on täydellisesti erilainen, tuore, uusi ja tuntematon.

Nämä kaikki tilat ovat tietysti psyykkisiä eivätkä parapsyykkisiä, joka on vain meidän nimi­tyk­sem­me niille psyyken tiloille, jotka ovat harvinaisia, mutta harvinaisuus ei vielä tee niistä sairaita.

Mitä on sairaus?

Aitoja ja sairaita ilmiöitä voi vain toisinaan rajata kokonaan erilleen toisistaan, koska syvim­mässä mielessä ei ole olemassa sairasta ja tervettä, vaan vain eri tajunnantiloja ja kokemuksia, lukemat­toman monia erilaisia hengissä­pysymisen ja elämän läpi selviytymisen strategioita, joiden edustajat kritisoivat toisiaan moraalin (joka on kunkin aateryhmän itselleen kehittämä loukkaa­matto­muusnormisto, johon ymmärtämättömyys on piilotettu) lyömäasein. Jokainen yhteiskunta luokittelee ne rikollisiksi tai sairaiksi jopa päinvastaisin tavoin. Toiset kokemus- ja toiminta­tavat ovat tehokkaampia; tarkoituksen­mukaisempia kuin toiset. Tarkoi­tuk­sen­­mukai­suus ei kuitenkaan ole terveyden tae. Paatuneet psykopaatit pystyvät toimimaan äärimmäisen tehokkaasti ja saavuttamaan tarkoituksensa. Toisena äärim­mäisyytenä ovat hienostuneet henki­sesti herkät ihmiset, jotka eivät haurautensa vuoksi pysty toimimaan yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti saaden näin psyykkisen sairauden diagnoosin.

Tämä kulttuuritaustan huomioonottava tarkastelutapa on liian vaikea käytännön tilanteissa. Niinpä tarkoitan sairaudella tässä pinnallisempaa käsitettä; suunnilleen sitä miten sen useimmat ymmär­tävät: ihminen on psyykkisesti sairas, kun hän voi psyykkisesti huonosti, tunsimmepa tuon huonon olon syyn tahi emme. Psykosomaati­kok­si, eli psyykkisiä vaikeuk­siaan ruumiillisten oireiden kautta ilmaisevaksi, katsotaan myös klassisen terveydenhuollon piirissä liian usein sellainen, jonka ruumiillisen tuntuisille ei millään tutkimuksella löydy ruumiillista syytä, joka ei tietysti vielä tarkoita, ettei sellaista silti voisi olla.

Tavallisin rajatietosairaus

Tavallisin 'para-sairaus' on para-noia; 'vinoutunut ajattelu', vainoharhaisuus. Sangen moni joko enemmän tai vähemmän vainoharhaisen luonteen omaava ihminen kuvittelee omaavansa tele­paatti­sia kykyjä, joilla hän näkee joko pahojen ihmisten tai - vallankin jos hänen käsite­järjestel­mänsä on rajatiedon piiristä noukittu - pahojen henkivaltojen ilkeitä aikeita. Koska vallankin hiukan älykkääm­pien ihmisten vainoharhaisuutta on vaikea huomata, on tällaisen henkilön helppo menestyä rajatietopiireissä, ja kerätä 'selvänäöllään' jopa innokkaiden oppilai­den piirin ympä­ril­leen. Itse olen nähnyt mielisairaalahoitoon toistuvasti joutuneen potilaan pystyvän sairaala­reissu­jensa välillä hurjilla 'para'näyillään saamaan viattomien hupsujen piirin ympärilleen, vaikka tämän potilaan sanojen välistä kuulsi musta viha, jota hänen sanoihinsa sokeutuneet eivät kuiten­kaan pystyneet kuulemaan. - On syytä analysoida erityisen tarkasti telepaattisia ja ennalta­näkö­kykyjä omistavien ihmisten kokemusten luonne, ja varoa vallankin kaikennäköisten epä­mää­räis­ten näky- ja unisymbolien väitettyjä todistearvoja.

Mikä mittariksi?

Parapsyykkisen kokemuksen tavanomaiset analyyttiset tarkistusmenetelmät kuuluvat tietysti ensin asiaan. Löytyykö järjelle tositteita kokemuksen aitoudesta? Jos ei löydy, voi kokemus olla joko aito tai täysin harhainen. Mikäli tositteita löytyy (joka tarkoittaa paljon selkeämpiä tositteita kuin niiden hämärien vertauskuvien ylitulkintaa, mihin rajatietoihmiset korkeamman kokemusten kaipuussaan useimmiten tyytyvät), ei se vielä osoita etteikö kokemus voisi silti olla pääosiltaan sairas. Sillä mitä hyödyttää kokea ehkä aitoja para­psyykkisiä ilmiöitä, jos sen hintana - tai syynä - on matka hulluuteen, ehkä peruuttamatto­masti? Kokemistapojen kasvu merkitsee ihmisen suoja­kuoren heikkenemistä, ja vain lapsitilan turvalli­suuden pimennossa eläneet voivat kuvitella, etteivät he tarvitse mitään suojaa todellisuutta vastaan, ja ovat valmiit mihin tahansa riskin­ottoi­hin mm. hallusinogeenejä kokeilemalla.

Ilmiöiden aiheuttama ahdistuksen ja kärsimyksen määrä kokijalleen ei ole hyvä kokemuksen aitouden osoittaja. Ahdistukseton voi olla ihminen joka on panssaroinut itsensä niin hyvin, että hänessä ei liiku juuri mikään, ei edes ahdistus, vaan hän elää kuin kivi elämänsä läpi, omien jäykistyneiden käsitystensä muurin vankina itse sitä tajuamatta. Ahdistunut voi olla joko hullu tai viisas, toinen todellisuutta vastustaessaan, ja toinen... samasta syystä! Kyllä todellisuuden tajuamisessa on tarpeeksi purtavaa viisaallekin, ja kummatkin haraavat minänsä liukenemista vastaan, kun ovat vain ihmisiä.

Kokemusten aitoutta ja terveyttä ei voi mitata myöskään kokijan ihmissuhteisiin pystyvyyden määrällä, sillä se on ulkoinen, eritoten länsimaiden arvostama seurallisuusmittari. Sairaita kokemuk­sia omaava ihminen voi olla hyvin miellyttävä ympäristölleen, ja kerätä suurenkin määrän samalla tavalla sairaita ympärilleen, muodostaa uskonlahkoja ja poliittisia liikkeitä. Aito näkijä voi toisaalta olla kovinkin epämiellyttävä epäseurallisen persoonallisuu­tensa vuoksi, sillä persoonal­lisuuden ominaisuudet, jotka voivat olla hyviä ja huonoja, eivät kerro vielä mitään ihmisen sisäisestä aitou­desta; henkisestä terveydestä. Psyykkinen terveys ei ole sama kuin henkinen terveys. Persoo­nallisuus on käyttöväline, linkki ulkomaailman ja yksilölli­syyden välillä, ja se voi olla hyvinkin haavoilla, osittain tuhoutunutkin sen kertomatta vielä kantajansa henkisestä kirkkaudesta.

Jääkö siis mitään luotettavaa mittaria aitojen ja epäaitojen ilmiöiden erotteluun?

Ei jää. Kietoutuvathan nuo kummatkin ilmiöt sitäpaitsi vielä erottamattomasti toisiinsa.

Subjektiiviset mittarit

Vain tiettyyn todellisuuden lajiin uskovat, olipa tuo todellisuus vaikka rajatietotodellisuutta henki­tasoineen ja inkarnaatiokäsityksineen, voivat luokitella toisten kokemuksia terveiksi ja sairaiksi, mutta tämä luokittelu on siten äärimmäisen subjektiivista ollen luonteeltaan vain samankaltaisuus­mittari; "koska uskot ja koet kuten minäkin olet siis terve!" Vapaudeksi luultu kokemus­piiri saattaakin olla vankila aivan samoin kun tuon kärsivänkin. Siitä saatu tyydytys ja yhteys saman­henkisiin ei ole vielä mikään todiste siitä, että se on vapautta ja terveyttä! Tuttuja rajatietokäsitteitä tutulla tavalla käyttävä ei ole kielenkäyttönsä kautta todistanut vielä muuta kuin oman klikki­uskonsa. "Usko ei ole muuta kuin pyyde, joka syntyy kun muut psyykkiset avut puuttuvat".

Meidän täytyy niin ollen luopua objektiivisen mittarin hausta ja tyytyä suhteellisiin 'fiilinki­mittareihin', ja ne ovatkin usein riittävät.

Auta säilyttämään sokeus!

Vaikka edellä mainitsinkin kärsimyksen suhteellisuudesta mittarina, se on silti melko sovelias mittari käytännön tilanteissa. Useimmiten kärsimys samaistetaan sairauteen, mutta para­ilmiöi­den suhteen on varottava tällaista samaistusta. Kärsimys voi olla ihmisen kasvukipuja hänen ollessaan laajempaan todellisuuteen astumisen kynnyksellä, mutta vaikka näin olisikin, on liika kärsimys pahasta. Kaikella on aikansa.

Niinpä riippumatta siitä, onko kärsimys terveempään vai sairaampaan suuntaan kehittymisen merkki, on meidän jarrutettava kärsivän ihmisen kehitystä. Meidän on autettava häntä olemaan näkemättä, autettava häntä pysymään vielä tavallisten, tavanomaisten ja turvallisten laajalle levinneiden yleisten käsitysten piirissä, vaikka me itse ne joukkoharhoiksi luokitteli­simmekin. Kärsivä ihminen on palautettava hänen omille, ulkoisille juurilleen, ei meidän kokemaamme maailmaan. Kyllä ihminen taas omalle kehitystielleen hakeutuu sitten kun hän taas sen jaksaa tehdä.

Vaikka tuntisimme ole­vamme kuinka oikeassa, ja riippumatta siitä kuinka oikeassa itse asias­sa olemme - (jota ei tiedä kukaan, sillä suurikin näkökykyämme ja tiemme oikeel­li­suut­ta ylistävä ryhmä tai oma tuntemuk­semme totuudesta ei todista vielä mitään) - on rikos mennä kertomaan omasta tiestämme toiselle, jolla on toinen tie. Ihminen, jolle todellisuuden loputto­mat puolet eivät ole auenneet niin väkevästi, että hän ei ole tajunnut noihin mittaa­mat­to­miin voimiin sisäl­ty­vää todellista vaaraa, voi turvallisuuden­tunteensa suojista kuvitella hänen oman näke­myk­sensä olevan toiselle aina vain hyväksi.

Rajaaminen, neutralointi

Aivan kuten terve ja epäterve, psyykkinen ja parapsyykkinen eivät ole selvästi erotettavissa toisistaan, ei auttajan tarvitse tietysti hyljätä omaa näkemystään pyrkiessään palauttamaan kärsivän ihmisen omille juurilleen. Auttajan on suhteellistettava oma näkemyksensä. Mitä paremmin itse tajuaa (ja se tajuaminen on mahdollista vain elämänkokemuksen kautta), että minkä tahansa asian voi selittää ja nähdä loputtoman monilla tavoilla, sitä paremmin osaa pitää ovea avoinna henkiseen maailmaan; ei liian avoinna, ei liian suljettuna. Hänen ei tarvitse kieltää omia eikä kärsijänkään kokemuksia, vaan neutraloitava ne, sidottava ne arkielämään.

Hätäinen ihminen on monasti sellaisessa kaaostilassa, että hän ei itse osaa rajata keskustelua, joka vyöryy kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ja keskustelun lopulla on niin auttajalla kuin autetta­val­lakin yhtä sekava olo. Silloin on syytä valita avunhakijan esiin vyöryttämästä aineistosta yksi seikka johon rajoitutaan, mutta silloin sitäkin tarkemmin. Jos avunhakija ei itse osaa sitä, valitsee auttaja sen. Kun tyynen rauhallisesti tarkastellaan sitä lisäkysymyksin, jota ovat avoimia (eli toinen ymmärtää miksi kysymys esitetään, muuten se vain nostaa ahdistustasoa), alkaa tarkas­tel­tava seikka usein selkeytyä ja sen yhteydet muuhun elämään käyvät ilmi - ja sen mahdollisesti sisältämä parapsyykkinen aines myös.

Tyypillinen neutraloitava kohde on esim. unet. Mitä selkeämmin ahdistavilta unilta voidaan poistaa parapsyykkinen ulottuvuus ja osoittaa niiden olevan yhteydessä edellisen päivän arki­elämän pulmiin, sitä vähemmän ne ahdistavat. Tämän osoittamiseen tarvitaan kyllä oma­koh­taista elävää kokemusta unien kanssa työskentelystä, joka on hankittavissa ilman mitään psyki­atrisia unienselitysmalleja (Soveliain muoto vallankin rajatietoihmisille tämän kokemuk­sen hankki­miseen ovat Montague Ullmanin uniryhmät).

Kaikkeen muuhunkin, jonka avunhakija tulkitsee yksipuolisesti parapsyykkisiksi kokemuk­sik­si, on haettava arkielämän yhteyksiä. Hänen näkemänsä pelottavat enteet ja vihjeet, henki­maail­man äänet ja näyt voidaan sitoa arkielämään. Jos hänelle on tärkeää uskoa kokemus­tensa olevan nimenomaan parapsyykkisiä, voidaan aina jättää se mahdollisuus auki toteamalla, että saattaahan se sisältää myös sellaisia elementtejä, mutta tutkitaanpa asiaa lähem­min. On syytä erittäin tarkasti kysyä kum­matkin äärirajat: kysyä mikä kokemuksissa todistaa avun­hakijan käsityksen puolesta, mikä vastaan. On tärkeää, että hän itse yrittää keksiä mah­dol­lisimman monta sekä käsi­tys­tään puoltavaa että kieltävää seikkaa. Pienen alku­kankeu­den jälkeen useim­mat ihmiset pysty­vät tuottamaan lukuisia kummankin äärilaidan selityksiä. Näiden kahden äärilaidan haaru­kointi monin kysymyksin selkeyttää tilannetta monesti aivan itsestään.

Vaarallinen vapaus

Yhteenvetona ja peukalosääntönä voi henkisessä hädässä olevan auttajaa siis kehottaa turvaa­maan autettavansa sokeus!

Hädässä oleva tarvitsee hänelle tavanomaista viitekehystä ympärilleen. Tuohon kehykseen tulee sisältyä niitä aineksia joiden piirissä hän on kasvanut, mutta mahdollisimman terveessä muodos­sa. Esimerkiksi jonkin kiihkolahkon sairaassa ilmapiirissä kasvanut on saattanut lähteä hakemaan itselleen pelastusta vastakkaisista käsityksistä pyrkiessään irti ympäristönsä ahdista­vuu­desta. Tyypillinen tällainen tilanne voi syntyä jonkin Raamattuun uskovan ahtaan ryhmän piiristä itä­maisiin uskontoihin heittäytyvän ihmisen tuskasta hänen joutuessaan entistä tunte­mat­­to­mam­mal­le maa­perälle. Persoonallisuuteen kaivertuneita jälkiä ei voi pyyhkäistä olemat­to­miin, ja niin tällai­nen ihminen voi joutua vain entistä pahempaan tilaan hänen tarttuessaan käsityksiin, jotka ovat hänelle liian vieraita, vaikka ne tarjottaisiinkin hänelle ystävällisesti ja rauhallisesti. - Entä jos ihmisen viite­kehyksenä on ollut aina rajatietokulttuuri? Hänet on paradoksaalisesti saatettava pois kaiken uuden ja ahdistavan kokemisesta takaisin kaikessa ahtaudessaan vain näennäisesti avariin vakiojutusteluihin henkivalloista ja värähtelyistä.

Tämä saattomatka on äärimmäisen hienovarainen. Saatamme toisen vain hänen oman kulttuurin­sa; menneisyyden vankilansa rajalle; juuri siihen kohtaan, missä hän taas tuntee tutun maan jalkojensa alla. Se on parhain paikka ihmiselle, joka kärsii sekä menneisyytensä ahtaudesta että uuden pelotta­vuudesta. Hänet on pyrittävä ohjaamaan takaisin niiden käsi­tysten piiriin, jonka keskellä hän oli kasvanut, mutta sellaisten ihmisten luo, jotka ovat henkisesti korkeammalla tasolla, vaikka tuollaiseen ahtaaseen piiriin kuuluisivatkin, sillä ahtaimmissakin piireissä on niitä joilla ainakin jotakuinkin on sydän ja järki paikallaan.

Parhaimpia tällaisia ihmisiä ovat ne, jotka ovat oman taistelunsa käyneet, irtautuneet henges­sään oman ahtaan uskonnollisen viiteryhmänsä kehyksistä, ja jättäneet taakseen myös sen vaiheen, jolloin he kielsivät omat juurensa kokonaan - juuri siinähän kärsivä ihmisemme­kin nyt on. Sellai­nen ihminen, joka on uskostaan irtautunut, heilahtanut toiseen äärilaitaan, ja palan­nut takaisin oman uskonsa rajapinnalle ymmärtäen, ettei hänen persoonansa koskaan vapaudu menneisyyden otteesta, vaikka hänen henkensä olisikin vapaa, voi toimia ideolo­gi­sena oppaana, raja­pinta­ihmi­senä, porttina ja kanavana niille, jotka haluavat omasta ahtaasta uskostaan irti. Omat siipensä kerran polttanut opas voi omaan kokemukseensa pohjautuen ymmärtää, kuinka varovasti on edettävä, ja kuinka ei koskaan voi jättää menneisyyttään kokonaan taakseen. Tällainen ihminen ei toisaalta tuomitse joitain tiettyjä uskonmuotoja kokonaan, eikä toisaalta vesitä kaikkia uskoja saman­arvoi­siksi, vaan näkee niissä eri tavoin ja eri määrin hyvää ja pahaa, hedelmällistä ja vahingollista, ja luotsaa ohjattavaansa pahimpien karikkojen ohi hyvin hyvin varovasti.

Yhteys psykiatriaan

Vaikka psykiatrian, tuon monen rajatietoihmisen peräti halveksiman ammatin, piirissä onkin paljon aivan samoja inhimillisiä esteitä ja ymmärtämättömiä ja kylmiä ihmisiä, on siellä kuitenkin niin paljon hyvääkin, että senkin tarjoama apu on muistettava silloin kun auttajan omat eväät eivät tunnu riittävän. Kun autettavamme tuska on suuri, on tarkkaan harkittava kuinka uhkarohkeasti lähtee parantelemaan ihmistä, jonka sisällä riehuvista voimista meillä on vain kalpea aavistus. Ei psykiatriaa mainostaa tarvitse, vaan todeta vain, että miksi ei kävisi, katsoisi ja testaisi josko sieltä löytyisi lämpöä ja ymmärrystä, vaikka se ammatti­auttamista onkin. Ei ammatti­auttaja automaattisesti miksikään pahaksi tai sokeaksi ihmiseksi muutu.

Niin vastenmielistä kuin ajatuskin psyykenlääkkeistä rajatietoihmisille yleensä onkin, ovat ne kaikes­sa materiaalisuudessaan harkitusti käytettynä monasti parhain apu pois akuutista tuskatilasta, olipa sen aiheuttanut vaikka kuinka "ylevä" kokemus.

Rajatiedon kriisipalveluun osallistuvien olisi hyvä vierailla vaikkapa jossain psykiatrisen avo­hoidon toimipaikassa yhteisen neuvonpidon muodossa. Psykiatrian piirissä toimiville on tällai­nen kontakti yhtä outo kuin toisellekin osa­puolelle, joten kontaktinotossa tarvitaan äärim­mäis­tä diplomatiaa. Tyynen rauhallinen, neutraali ja vastapuolta tippaakaan kriti­soi­ma­ton näkemys on ehdoton edellytys tällaisen vierailun onnistumiseen.

Tällainen kontaktinotto voi parhaimmillaan lisätä ymmärrystä psykiatrisen hoidon arkipäivän todellisuuteen ja niin löytyvät myös soveliaimmat kanavat, niin ihmiset kuin organisaatiot, joiden kautta voi lähettää apua etsiviä psykiatrisen hoidon piiriin. Jos järjestätte apua tarvitse­valle mielenterveyskontaktin, miksi ette menisi mukaan tapaamiseen - tietysti vain jos myös avun hakijan mielestä se on hyvä idea, ja mielenterveysammattilaisella ei ole sitä mitään vastaan (toisilla on, toisilla ei). Jos tämä idea asiallisesti esitetään; niin että psykiatriankin edustajat ymmärtävät, että päätehtävänänne on ihmisen auttaminen voimaan paremmin, eikä aivopestä häntä rajatiedon asioilla, saattaa olla mahdollista että psykiat­rian ammatti­laisis­sa­kin viriää mielenkiinto kuulla näistä rajatiedon piirissä kulkevien ihmisten vaikeuksista enemmän, jolloin parhaassa tapauksessa yhteys johtaa kummankin osapuolen tietä­myk­sen kasvuun ja ennakko­luulo­jen vähentymiseen toista osapuolta kohtaan.

Avunhakija, joka on kääntynyt rajatiedon kriisipalvelun puoleen, on tehnyt sen tietysti siksi, ettei luota psykiatriaan. Mutta jos hän tapaa auttajia, jotka pystyvät katsomaan ideologia- ja ammatti­ryhmien aitojen yli neutraalisti, voidaan apua hakeva vähitellen rauhoittaa ja saada ehkä ymmär­tä­mään, ettei häntä yritetä lähettää "vihollisen" puolelle, jos häntä suositellaan myös tavan­omai­sen hoidon piiriin, vaan että hän on edelleen vapaa kulkemaan raja­tieto­piireis­säkin, ja että rajatiedon kriisiryhmä osaa arvostaa apua, minkä ryhmän piiristä tahansa se tuleekin.

 

Markku Siivola