OHHOHHOIKKAA KUNNEI VOIKKAA

...sanoi äitini, emoni, Sylvi-vainaa, jonka viimeksi näin ennen polttohautausta kappelissa hiljaa maaten ja minä miljoonien muiden lailla tuijottamassa häntä ymmärrystä hakien siihen mitä on tuo hiljeneminen, ja ajatuksen tiet kiersivät ympyröitä, spiraaleja, kulkivat lähelle ja kauas ja eksyneen jäljet hangella paljastivat aina ennemmin tai myöhemmin hänen jo kulkeneen tästä ohi.

On aivan tavallinen talvipäivä, loman alku, emmekä ennätä mökille ennen lännesta saapuvan sadealueen tuloa. Mökillä ei voi kylpeä, vaikka saunan lämpimäksi saisikin jos lumet loisi piipun päältä, siksi makasin kylvyssä, joka oli sen verran kuuma että huokaisin ohhoh ja äitini haamu astui muistini hämäristä takahuoneista lisäten ”...hoikkaa kunnei voikkaa”.

En oikein koskaan ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti, jotenkin siinä väreilivät vanhan karjalaisevakon jälkeenjättämät muistot, balettitossut roikkumassa nuhjaantuneina seinän naulassa oven yläpuolella äärimmäisen kipeänä muistona siitä nuoresta, komeasta Viipurin teatterin tanssijattaresta, jota aika oli kohdellut jo kovin runnovasti, eikä kuva-albumin naista ja hänen uskaliaita retkiään laittomasti Kanadassa ja Yhdysvalloissa seikkailevasta nuoresta naisesta voinut uskoa kuvaavan sitä samaa rujoutuvaa ihmistä, joka ei viitsinyt enää edes kylillä käydä, seurallisen isäni suureksi harmiksi.

Ruotsin lautalla hän kerran itki minulle sitä kuinka hän oli itse kieltäytynyt menemästä kouluun joka oli hänelle kaikkien toiveiden ylin tavoite - en muista enää syytä siihen miksi hän niin joutui tekemään, mutta vieläkin kohahtavat niskakarvani pystyyn voimattomasta, rajattomasta säälistä, selkärangassa kulkee kuumeinen aalto siitä ihmisen toiveiden murtumisesta elämän vankeuteen, jonka sumu syö terävin hampain ilon syrjää kunnes on vain vanhuus ja jouluna menneisyyden muistojen puristamat kyyneleet.

Eteneminen, saavuttaminen, voitto, kehitys, kulttuurit kukoistavat ja kuolevat ihmistensä lailla, ja ajatus harhailee fysiikkaan, koulun tunneille, Brownin liikkeeseen, molekyylin loputtomaan poukkoilemiseen naapureihinsa, aina johonkin menossa, mutta ei minnekään saapumassa, omia reittejään risteillen kuin nykytarina kaikkien kansojen kohtalonsa toistamiseen juuttuneista myyttisistä sankareista. En tiennyt sen kaikessa pienuudessaan kuvaavan kaikkea tätä suuruutta, johon kätkeytyy näennäinen liike, jatkuva kehitys, ja joka hiukan pidemmän jakson puitteissa on palannut lähelle nollaa, kuten loputtomasti heitetyn rahan kummankin puolen suhde. Se on sattuman laki, laki olla lakia vailla, se rautaisin laki, jota toteuttaa omassa sykkeessään atomit ja tähtisumut, ja pyrkivä ihminen, joka suojautuu elämänsä vankeudelta lyhytaikaisen liikkeen näennäiseen etenemiseen, ja pysyy ihanteensa takana lapsisilmäiseen loppuunsa saakka tai tappaa itsensä katsomalla liian pitkälle tulevaisuuteen ja nousemalla liian korkealle ja kauas josta maapallo näkyy vain Aniaran vankilana, jonka seinät ovat vain hieman kauempana kuin oma pieni loukko, se jossa tähtisumut ja kuolema eivät elävänä kuollutta enää uhkaa.

Niin poukkoilevat kirjaimet paperiin, kirjoituskoneen naputus, tietokoneen näppäinten kilinä, taltan ääni kivitauluun, savitaulun tikku ja Gutenbergin kaiverrin, munkit tuijottamassa mietteliäinä pimeään yöhön sulkakyniensä takana tavoittamatonta tavoitellen, silmissään omat vainajansa, minun silmissäni äitini ruumis krematorion suuressa vainajahuoneessa kymmenien muiden samankaltaistensa joukossa.

Ristisaattojen tuikut läpi vuosisatojen, ashramien hiljaiset tarinat, hengityskoneiden pihinä ulosteenhajuisissa huoneissa, viimeiset tipat kuihtuneisiin suoniin tuntematonta vapautumistaan odottavalle.

Markku Siivola 1999