On vaikeata kirjoittaa siitä mistä ei voi kirjoittaa, sillä jos kirjoittaa samoin termein, samoin sanoin ja ajatuskaarin kuin tuhannet muut samasta asiasta kirjoittajat aikakausien saatossa, nukkuu lukija turvallisen tutun tekstin huomassa - eikä häntä saakaan väkivalloin herättää.

 

Miksi siis kirjoittaa siitä josta jo niin paljon on kirjoitettu eikä se siitä koskaan sen selvemmäksi tule? Vanha viisas ystäväni kirjoitti nuorena ollessaan tuntemattomasta runoilijasta:

 

Kun oli kevät, seisoi korkealla kalliolla tiukkaan vyötäisiltä vyötetty nuorukainen ja katseli hurmioituneena jäiden lähtöä. Tuuli heilutteli hänen takkinsa liepeitä ja hyväili hänen kalpeita, hehkuvia poskiaan.

Ilma oli vielä kylmää; kuitenkin aurinko oli noussut jo puolitaivaalle kertomaan keväästä: pois täältä... - Pois täältä kauas, maahan, jota en tunne; tuonne äärettömän meren taa...!

Ja hän istui kivelle, otti kynän ja kohmeisin käsin kirjoitti sydämensä laulun keväälle - jota kukaan ei ymmärrä - ja hänen sielunsa nautti itse sen laulun.

Ja kun tuli kesä, kulki hän rantalehvistössä ja etsi ruusuja. Taitteli orvokit rintaansa, kertoi tarinansa ja lauloi niille.

Mutta kun tuli syksy, niin vyötti hän jälleen itsensä ja kulki kaduilla. Katseli asfaltin kukkia kosteisessa kadussa ja lauloi laulunsa syksylle: - Valojen meri, sielujen meri kohtaloita täynnä...!

Keltaiset lehdet lensivät alas, tarttuivat maahan tai pitkin katuojaa vierivät viemäriin. Autojen pyörät litisivät ja juoksuttivat varjoja vierellään. Ei kukaan käytävillä seisoillut, mutta kiireesti kulkivat kaikki; ja tämän tästä sateensuojien pitkät piikit napsahtivat toisiinsa.

Vyötetty nuorukainen kulki hitaasti, harvaan, ja etsi. Etsi sydämensä ääntä yössä, laulaakseen laulunsa loppuun. Sillä hänen illusioninsa oli: saada hengittää ja olla ja laulaa, koska syntymän sattuma oli luonut hänet.

Hän oli ja eli, ja lauloi laulunsa loppuun. Kun tuli talvi ja kylmä, hän paleltui ja kuoli!

- Mitä varten hän eli? Ja mitä hän etsi?

Sitä emme tiedä!?

Mutta kirkkomaalle on laitettu hauta, jonka ristissä on nimi, jota suojaavat korkeat kuuset niinkuin muitakin. Ja kesällä kukkaset kukkivat niinkuin muidenkin haudalla!

 

Semmoinen on meidän elämästämme laulavien runoilijoiden tarina sukupolvesta toiseen. "En tiedä miksi rakastan, mut rakastaa mun täytyy".

 

Ei voi kirjoittaa selvästi, sillä silloin lukija luulee ymmärtävänsä. Ei voi kirjoittaa epäselvästi, sillä lukija ei silloin ymmärrä. Kun kirjoittaa peilistä, josta heijastuvat kaikkien omat kuvat, niin jokainen tunnistaa vain itsensä, vaan ei peiliä, sillä peiliä ei ole kukaan nähnyt, vain tahroja sen pinnassa. Tosi taide ei voi luoda näkymätöntä näkyväksi mutta niinkuin puu ilmoittaa tuulen muodon, niin taide ilmoittaa peilin. Josta ei mitään tiedä, ei sille ole käyttöä, niin lauloi myös runoilija, eikä ole jäljellä mitään johon tarttua, ei mitään jonka menettäisi.