Miksi terapioita on niin monia? Miksi ne hajoavat, ajautuvat eri suuntiin, väittävät kukin olevansa parhaita? Miksi ne eivät voi yhdistyä?
Uuden oppiminen syvällisemmin kuin ulkomuistioppimisena vaatii yläkäsitteitä; alempitasoisten käsitteiden yhdistelmiä. Selkein esimerkki tästä on matematiikka, jossa korkeimmat käsitteet voidaan jakaa lukuisiksi osakäsitteikseen. Kouluajoilta tunnemme vallankin euklidisen tasogeometrian: monimutkaisimmatkin lausekkeet ovat vain alle kymmenen aksiooman monimutkaisia koosteita, aina aksioomiinsa palautettavissa. Tietokoneet ovat toinen selvä esimerkki: kaikki tietokonekielet voidaan aina palauttaa perusosiinsa: konekieleksi, siitä bittien ykkösiksi ja nolliksi ja siitäkin alaspäin: vaihteluksi kahden jännitetason välillä koneen uumenissa.
Jos peruskäsitteet ovat väärin valitut, on korkeammalle eteneminen vaikeampaa. Ohjelmointia hiukankaan harrastanut tietää, kuinka huonosti valitut alkulähtökohdat johtavat sekavaan ohjelmaan, jonka koodista käytetään nimitystä "spaghettikoodi" eli sekava kasa, josta ei enää erota selkeitä hierarkkisia tasoja.
Samoin myös psyykkisellä tasolla. Huonosti valituille peruskäsitteille on vaikea rakentaa laajempia kokonaisuuksia. Huonosti valittu elämänkatsomus ja maailmankuva johtaa spaghettikoodiin: sekavaan, epäjohdonmukaiseen, pirstaleiseen elämään suhtautumiseen, joka pahimmillaan johtaa psyykkisen tasapainon pettämiseen, ihmisen ohjelmointi lukkiutuu; systeemi "tilttaa".
Kuten tietokoneessa niin psyykenkin alueella suoritamme mieluummin peruskoodimme pinnallisia nopeita paikkauksia; "patcheja" saadaksemme ohjelmamme edes jotenkuten toimiviksi ilman sen täydellistä uudelleenkirjoittamista. Tietokoneeseen ohjelmoimme pieniä koodinpalasia, jotka keinotekoisen jäykästi liittävät suuremmat alunperin heikosti suunnitellut palaset yhteen. Psyyken tasolla lisäilemme ontuvan maailmankuvaamme tueksi kaikenlaisia pinnallisia selityksiä, muille ummistamme silmämme.
Vasta kun umpikuja on ehdoton, on pakko purkaa koko tietokonekoodi ja aloittaa kokonaan alusta; "from scratch". Psyyken alueella on tämä purkaminen huomattavasti tuskallisempi työ, joka usein vaatii toisen apua; terapiaa, eikä se silloinkaan aina onnistu. Syvempään muutokseen motivoituminen vaatii aina tuskan moottorikseen, ja tietokoneohjelmamme puramme vasta sitten, kun väärä koodi aiheuttaa niin paljon virheitä, että tuskastumisemme määrä ylittää selvästi ohjelmasta saatavan hyödyn.
Uusiin olosuhteisiin sopeutumisen; adaptaation (adaptare: sovittaa) edellytyksenä oleva oppiminen tapahtuu paljon nopeammin mikäli voimme sulauttaa, yhdenkaltaistaa; assimiloida (similis: yhdenkaltainen) uuden aineiston vanhaan havaintoaineistoon. Mitä useampia vuosia olemme näin menetelleet, sitä mahdottomampaa on heittää alunperin väärin valittua runkoa pois, joutuisimmehan suureen työhön, organisoimaan uudelleen koko elämämme loputtoman monet tuhannet vivahteet, menettäisimme mahdollisesti koko elämäntyömme, ehkä arvovaltamme ja taloudellisen asemankin. Monet asiat leimautuvat kasvuvaiheessa meihin niin peruuttamattomasti, että niitä ei enää millään ponnistuksilla edes saada purettua, vaikka niihin ei mitään varsinaisia hyötytekijöitä liittyisikään. Emme voi mukautua; akkommodoitua (ac+com+modus: "mitanmukaistua") uusiin haasteisiin. Akkommodoinnin vaikeutta kuvaa hyvin tunnettu lausahdus: "Jos todellisuus ei vastaa teorioitani, sen pahempi todellisuudelle".
Lapsuuteni Saapasjalkakissapeli leimasi numeroiden mieltämiseni loppuiäkseni. Numerot yhdestä sataan leimautuivat täysin tämän pelilaudan mutkittelujen mukaisesti, siitä johtaa itse lisäämäni suora viiva yläviistoon oikealle lukuun tuhat, joka vuorostaan mielletään samaan kohtaan kuin saapasjalkakissan ykkösluku, ja kaikki toistuu jälleen. Esim luku 10.000 on samassa avaruudellisessa kohdassa edessäni kuin luku 10. En voi ajatella numeroita ilman tätä mielikuvaa. Kun rahayksikköämme joskus 60-luvun lopussa pienennettiin vain kertoimella sata, seurasi tästä epäsynkroni: mielsin jatkuvasti rahasummat vääriksi, kymmenen kertaa liian pieniksi. Eurojen oltua nyt voimassa muutaman vuoden on eurojen tajuamiseni edelleen yhtä surkeaa, edelleen tuon lapsuuteni voimakkaan visuaalisen mielikuvan murtumattomuuden tähden. Rahan suhde tähän mielikuvaan oli ennättänyt kiteytyä aivan liian vahvaksi. En jaksa enää mukautua; akkommodoitua, purkaa vanhaa koodiani. Ulkoinen todellisuus on sovitettava vanhaan psyykkiseen rakenteeseen, koska se jäykkyytensä vuoksi ei voi muuttua uutta todellisuutta vastaavaksi.
Itsemme mukauttamisen; akkommodaation vaikeus on yhtä suuri niin potilaitten kuin terapeuttienkin leirissä. Liikuttavaa luettavaa on vaikkapa kahden suuren terapeuttititaanin Sigmund Freudin ja C.G.Jungin kirjeenvaihtoa josta kuvastuvat heidän turhat yrityksensä silloittaa käsitystensä välissä vääjäämättömästi levenevää kuilua. Ero ja riitaantuminen oli väistämätön. Terapioiden jakautumista ei voi välttää, sillä vaikka isien ydinkoodit periytyisivätkin kolmanteen ja neljänteen polveen, viidennessä se repeää. Minkään opin puhtaita edustajia ei ole ollut enempää kuin yksi: sen perustaja. Muut ovat hänen pidentyneitä varjojaan.
Vaikka lähimmät seuraajat hylkäisivätkin oman todellisuutensa seuraajiksi ryhtymällä, ei se kauas kanna. Sitä nopeammin lohkeilee keskusoppi reunoiltaan, mitä useammat ihmiset sitä kannattavat. Seuraavat sukupolvet sekoittavat siihen omat, koko kulttuurin muutoksista tulleet omat perusluutumansa. Sukupolvi toisensa jälkeen "pettävät" ennen niin uskolliset oppilaat opettajansa lähtien omille teilleen unelmoiden vuorostaan hekin aikansa.
Oikeaoppisuuteen kietoutuneisuuden varma tuntomerkki - erityisesti kumuloituvaan tietoon rakastuneella aikakaudellamme ja kulttuurillamme - on aina ollut unelmointi keskusteorian äidinsylistä karanneiden sivuhaarojen yhdistämisestä uudeksi kokonaisteoriaksi sitten kun oman rakkaan teorian avulla harjoitettu tutkimus on tuottanut vielä vähän lisää tuohon yhdistämiseen tarvittavaa tietoa.
Terapian kielellisellä sisällöllä (joka tietysti sisältyy kokonaishahmoon) on toissijainen merkitys. Kieli on prosessin varjo, jonka muoto riippuu siitä mistä prosessia valaistaan. Valaisukulma riippuu prosessin kuvaajan havainnosta; joka vuorostaan on juurittunut niin hänen fyysiseen rakenteeseensa kuin hänen omaan elämänhistoriaansa. Tiedämme kaikkien oppisuuntien yrittävän kuvata ihmisen vaikeata taivalta maan päällä, ja näihin kuvauseroihin, jotka ovat saman elämänliekin synnyttämiä tajuntamme seinillä tanssivia varjoja, kaikki erilaisia, takertuvat terapeutit kuten muutkin ihmiset kovin monista eri syistä. Varjot eivät paranna vaan valo; kahden ihmisen kohtaamisen vaikutus. Tähän viittaa myös se, että kaikkien terapiasuuntauksien keskimääräinen parantava voima on suunnilleen yhtä suuri, näin läpi kaikkien kulttuurien. Suurin terapian tehokkuutta ennustava tekijä on terapeutin ja potilaan muodostama kokonaishahmo. Terapeutin mahdollisesti suurikin kokemus ja tunnustettu virtuositeetti ei vielä sinänsä riitä, vaan olennainen on vasta sen resonanssi potilaan omiin prosesseihin ja siitä syntyvä yhteinen prosessi.
Eri terapiasuuntien välinen keskeinen yhteys nähdään kun tarkastellaan valoa eikä sen kielellisten varjojen eroavuuksia. Mutta se ei käy päinsä niin kauan kuin tarkastelu suoritetaan oppisuunnan sisällä. Kielelliset välineet eivät siihen riitä. Terapeutit tietävät usein oman havaintokykynsä vaillinaisuuden, ja luovat edustamiinsa suuntauksiin tätä kuvaavia ilmaisuja. Tunnetuin näistä länsimaisen virallisen psykiatrian piirissä lienee psykoanalyyttinen ilmaus "vastatransferenssi". Nämä ilmaukset jäävät kuitenkin puolitiehen uskaltamatta koskea koko oppisuunnan perusdogmeihin. Ne antavat kuvan siitä, että vaikka terapeutti olisikin väärässä, niin oppisuunta on oikeassa.
Kääntäen: kun terapeutti havaitsee vääristymänsä opin mukaisesti, hän on oppisuunnan täysiverinen edustaja ja vannoo vain ja nimenomaan sen nimeen. Kiinassa tämä omien vääristymien valtarakenteen huipulta pakotettu tiedostamisleikki saavutti yhteiskunnalliset mittasuhteet. Todellisuus (tai ainakin vaihtoehtoisista todellisuuksista se todellisin) ja oppisuunta saavat näin edustajansa mielessä yhtäläisyysmerkin välilleen. Näinhän on kaikissa ajatussuunnissa ja kulttuureissa. Eri tavoin ajattelijat ovat vääräuskoisia, luopioita, harhaanjohdettuja, milloin mitäkin. Näistä oppiristiriidoista löytyy runsaasti esimerkkejä kaikissa tunnetuissa terapiasuunnissamme.
Havaintojen puutteellisuuden täydellinen ymmärtäminen lopettaa terapeutin psykologisen riippuvuuden kaikista terapiasuunnista, ja paljastaa niiden kaikkien yhteisen tekijän; kielellisten varjojen lähteen; elämän valon. Minkäänlaista objektiivista todellisuutta ei silloin jää jäljelle. Muuta maailmaa ei edes ole kuin omamme, ja se on me itse, ja me olemme sekä subjekti että objekti. Tämän ymmärryksen kautta osoittautuu se, ettei mikään "tiedostaminen" riitä silloittamaan kahden ihmisen maailmaa. Näin ollen ei ole mitään 'oikeinta' tiedostamisen tapaa, jota terapiaopit väittävät kuvaavansa, vaan niiden kuvaukset tiedostamisesta ovat typistyksiä, oman itsen sovittamista Prokrusteen teoriavuoteeseen. -- Miten tämän ymmärtäminen tapahtuu, on kielellisesti kuvattavissa yhtä vähän kuin valo on kuvattavissa sokealle. Monet uskonnolliset ja filosofiset tekstit ovat kuitenkin viitanneet siihen kautta aikojen. Tämä prosessi irrottaa terapeutin asenteellisesta suotimestaan.
Fyysisiä rajoja ja (terapeutin) persoonallisuuden haavoillaoloa se ei kuitenkaan muuta. Havaintokyvyn rajat; fyysisen rakenteen sanelema suodin jää tietysti ennalleen, onhan havaintokykymme aivojen fyysisestä rakenteesta, menneisyydestä ja tuhansista muista seikoista johtuen aina äärimmäisen rajattu, vapaimmallakin terapeutilla. Hänenkin aivonsa ovat aikaan ja paikkaan sidotut, hänen käyttämänsä kielen rajat aikalaistensa ja oman tajuntansa määräämät. Hän joutuu käyttämään eri terapiasuuntien kehittämiä kieliä yhtä kiltisti kuin kaikki muutkin. Hän joutuu pitäytymään hänen persoonallisuutensa rakenteelle eniten sopivissa menetelmissä, ajatuksissa ja terapiatekniikoissa. Vaikka psykologisen riippuvuuden asenteellista suodinta ei enää olisi, jatkaa rakenteellinen suodin potilaasta saapuvan informaation vääristämistä. Potilaasta saapuva informaatio joutuu väistämättä jälkimuokkaukseen terapeutin omaa hahmottamistapaa vasten. Potilaasta välittyvään informaatioon kohdistuvalta "väkivallalta" ei taitavinkaan terapeutti voi näin välttyä.
Alati uusien terapioiden synty on näin ollen väistämätöntä. Uusien yksilöiden synnyn kautta muuttuvat heidän muodostamansa kulttuurimuutosten mukana kieli, arvostukset, näiden yksilöllisten tajuntojen muodostamat ryhmäsuotimet, joilla ryhmähavainnot yhtenäistetään kulttuurivirtauksiksi. Nämä hyvää tarkoittavat väkivallan muodot saavat sitä nopeammin pyhityksen ja auktorisoinnin yhteiskunnan valtakoneistonkin taholta; ne tulevat laillistetuiksi terapiamuodoiksi mitä enemmän ne vastaavat niitä ympäröivän kulttuurin käsitys- ja kieliverkon rakennetta. Ne pyrkivät säilyttämään asemansa, kunnes niiden syksy koittaa; uudet muutokset varistavat ne tieltään, ja seuraavana keväänä on ihmiskunnan ajattelutapojen puussa jo uudet, menneen talven lumista tietämättömät lehdet.
Markku Siivola