Pettääkö taivas? välähti hänen mieleensä varpaansa iskeydyttyä kipeästi kiveen. Taivastako tästä syyttämään, kajahti seuraavan ajatuksen hälyääni hajotakseen eri suuntiin yhtä aikaa kiitävän tuntemuksen sekaan vuosisatojen esi-isäin äänien kaikuessa syvältä maasta, korkealta taivaasta, kauan taistelleita mielipiteitä, toisiaan vastaan uupuneita, nuoren liekehtivän mielen läpi niin kirkkaana kulkeneita, yksi kerrallaan, sukupolvi kerrallaan täyttäen kivitaulut, kirjat, huudot yksin olevien maailmoissa, kohtaamattomissa, vuorilla, kaduilla, kaikkialla etsien selkeyttä maasta ja taivaasta, kivi kohtalonaan tulla ihmisen haurauden tielle muistutuksena muutoksista, pelastuksen etsimisen turhuudesta viisaiden äänten kaikuessa ilman yhteistä mittaa etsijän mielessä, hetken leiritulilla tätä pohtii nuotiolla istuvien tovereiden yhteislaulun muuttuessa äänilevyn toistavaksi rahinaksi, jota on paettava yön selkään nuotiomuumioiden maasta, unissalaulajien kuuron noitapiirin laulu kaikuu avaruuden loputonta pimeyttä vastaan, vanhenevan ruumiin totuuden murtaessa suojalukot, viikatteen välähdys, yhteisen uskon saattueiden kiemurtelevat kynttilänkantajien jonot maan päällä, taivaan alla, ystävien piirien kiitävät vuodet, saavutukset, koskettavat, ylevät, jalot, lohduttavat, kauneuden kaipauksen liljat hetken maan harmauden yllä, vahasiipien syöksyvä suhahdus ennen uuden yön pimeyttä, vielä ohjaksien irtipäästö, kaikkeuden kakofonian rajaton, siunattu selkeys tyhjyyden kannen alla.