Pois

Renkaita vedessä

... pisaroiden renkaat seurustelevat ristilainein, jatkavat ehyinä, kauniina, täydellisinä matkaansa kuin eivät olisi kohdanneetkaan.

Kuljin monen renkaan kautta, toiveiden, pelkojen, kehitysten ja epätoivon oppien, poistuin tuskaisena väittelyistä uskovaisten kanssa, ateistit viekottivat minut järjen ansaan, sanapaineissa milloin selätin milloin hävisin, hämmästelin pisaroiden liukasta lakia.

Kohosin arvossa, kiipesin yhteiskunnan tikapuita, ja isäni ihasteli niitä onnellisena. Oman elämäkertansa etulehdelle piirsi hän sairautensa väräjöittämällä viivallaan minulle, pojalleen, sydäntäsärkevän omistuksen; tositteen kohtaamattomuudestamme: nuo tikapuut. Niille hän kirjansa omisti; ulkoiselle uralleni. Seisoin hiljaa niiden takana varjossa enkä enää kiristellyt hampaitani kuten poikasena silloin ennen kun pidättelin henkeäni hänen ihanteittensa taikinassa. Niihin aikoihin kuuntelin kuinka metsän takaa laajenivat öisten junien vihellysten renkaat, väreilivät huoneeni poikki, ottivat minut mukaansa tähtien alle, pikkupojan makuuhuoneensa yksinäisyydestä, pisaroivat puhtaaksi hämmennykseensä käpertyneen pienen sielun. Mutta isäni murheen ovi pysyi kiinni, ja hän oli poissa luotani jo silloin, kaukana muistoissaan vuosiensa takana lapsuutensa vesillä kuhaa soutamassa, aavistelemassa omilta tikapuiltaan sitä, joka niiden juurelle jo kauan sitten oli unohtunut.

Lisää viisaita ja älykkäitä kohtasin, kelluin hetken heidän pisaroittensa renkailla ja kaikki ne kulkivat ohitseni, kuolivat mitättömyyden rantaan. Opiskelin lääkäriksi, psykiatriksi, jäin ammatissani alastomaksi, kuuntelin teorioita, idän ja lännen filosofioita, uskontoja, politiikkaa, tiedettä, taidetta - valtavan sateen ropinaa kaikkialla, jumalten kaatosadetta ihmisissään, pisarat loputtomia, loputtomia yhtyväin aaltojen kuvat.

Olinhan pisara itsekin, levittelin renkaitani vuosi vuoden, toive toiveen jälkeen. Vaan aina kulkivat renkaat toistensa läpi toisiinsa vaikuttaen - eikä sittenkään. En ehtinyt nähdä niiden sitomatonta vapautta. Kadehdin ja säälin rengasyhdistysten kuollutta rauhaa, kivettynyttä varmuutta, toisiinsa nukahtaneiden kansain- ja avioliittoja, jäsenet erilleen ajautuneita, eivät edes kohdanneita, toisilleen kellastuneita kuviaan menneistä hetkistä näytellen, huudellen katso katso tuolla kello käy!

Sade jatkuu, jatkuu... moni tiesi sateen loppumattomuudesta, mutta voimattomia olivat hekin. Haamuina lävistävät ihmiset toisensa, liukastelevat muuttumatta toistensa sivu sama solmio kaulassa, sama hymy kasvoilla; haaleat valokuvat laatikossaan vuosien ravistelussa.

Isäni heikkeni, veden pinta silisi ja hiljaa muuttumattomin kasvoin katsoin häntä kun hän vielä sai vaivoin vastattua kysymykseen vuoteensa vierellä seisovasta miehestä: Minun poikani! - Ne olivat viimeiset sanat, jotka kuulin ennen hänen tyyntymistään ja käteni ajatuksen varjo häilähti lämpimästi hänen otsallaan eikä tietä häneen ollut silloinkaan.

Näen pisaroiden paiskaavan kättä murtuvalla mainingillaan: ikuinen veljesliitto! Rooman valtakunta tai villakoirayhdistys, kipeät ja hellät muistot, hajonneet tuttavien parvet kuin toisistaan erkanevat kipinäjuovat kohti sammumistaan, uudet mainingit taivaanrannan takaa, uudet toiveet ja jumalnäyt.

Pieni oli viisaiden vartioima salaisuus, pisaran kaltainen, avoin kaikkien nähdä niiden leikissä, renkaiden vapaudessa, kohtaamisen ja eron tuhatmuotoisessa samuudessa. Sitä olin niin monet vuodet vastustanut, vaatinut pysähdystä, upottanut kynteni kellotauluun, osoittimet viiltäneet minut verille, ja kauan kesti, ennenkuin kuulin lapsuuteni junan vihellyksen jälleen, eikä pieni mies ollut koskaan kasvanutkaan suureksi.