Pois

Sielutieteiden anatomia


TAAKSEPÄIN ETEENPÄIN

Menetimme sielutieteenkin perustotuudet geometrian ensimmäisellä oppitunnilla. Silloin kerrottiin sen perustotuudet. Mitä ne ovat? Mistä ne ovat tulleet? Tämä äärimmäisen yksinkertainen kysymys voisi vapauttaa meidät ulkopuolisten oppien loputtomasta orjuudesta, lopettaa tuskaisen etsintämme, auktoriteetteihin ja asiantuntijoihin takertumisen, väittelymme siitä, mikä sielutieteen haara on parhain. Mutta miksi niin ei kuitenkaan käy? Vaikka:

Jokainen järjestelmä on purettavissa.

Väärin koottu palapeli tai ristisanatehtävä täytyy ensin purkaa, umpikujasta täytyy peruuttaa, ennenkuin voidaan päästä eteenpäin; löytää uusi, pidemmälle johtava tie, kokonaisvaltaisempi teoria. Viime vuosisadan puolivälissä purkivat Bolyai ja Lobatshevski geometrian laajenemisen tieltä tärkeän esteen: ihmisen havaintomaailman. He ottivat yhden geometrian perustotuuksista eli aksioomista; järjen ja aistimaailman erään itsestäänselvyyden: kaksi yhdensuuntaista suoraa ei koskaan leikkaa toisiaan. He käänsivät sen nurinpäin: kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaa toisensa. Ja kas! Se johti epäeuklidiseen geometriaan, matematiikan tärkeään haaraan.

Tunnetuin purkuesimerkki on tietenkin Einsteinin ajan ja paikan näpelöinti. Hänen täytyi ensin irrottautua havaintomaailman näennäisestä itsestäänselvyydestä, olettaa "epätodellisia", purkaa edellisiä teorioita sitoneet väärät perusoletukset: ajan ja paikan absoluuttisuudet.

Jokainen teoria on purettavissa

- ja sillä on valtava vaikutus koko havaintomaailmaamme, sillä myös aistivaikutelmamme ovat hyvin hienosyisten teorioiden; erilaisten oletusten ahtauttamaa.

Jokainen teoria rakentuu jollekin, seisoo jonkin päällä, lähtee jostakin. Teoria voi tuottaa vain perusolettamustensa yhdistelmiä, toinen toistaan monimutkaisempia, mutta perusolettamukset ovat se aitaus, jonka sisällä laajimmankin teorian on pysyttävä. Vallankin psyyken teoriat ovat tässä suhteessa hämääviä, kun ne tuntuvat pystyvän antamaan selityksen vaikka mille ihmisen toiminnalle. Kyse on kuitenkin vain hyvin opetelluista tulkintajärjestelmistä, jotka antavat maailman loppumattomille ilmiöille erilaisia itse keksimiään karkeita luokkanimityksiä.

Miten sitten voimme tietää, mitkä perusolettamukset ovat oikeita? Emme mitenkään. Ne ovat oikeita suhteessa vain niistä johdettuihin tekijöihin, ei mihinkään muuhun. Ne ovat nimensä mukaisesti vain olettamuksia.

Perusolettamuksia tarvitaan, ja niiden hyödyllisyys on havaittavissa selvimmin tekniikkamme kehityksessä. Niiden psyykeä sitovaa vaikutusta on paljon vaikeampi havaita.

Syy on seuraus sen syylle

Teoriat ihmisen psyykestä ovat perusrakenteeltaan aivan samanlaiset kuin em. koulugeometriankin. Aina on olemassa perusolettamukset, joita ei voi todistaa. Siksi jokainen teoria on väärä. Tai oikeammin sirpalemainen heijastuma, varjo, vääristymä, kaiku rajattoman ajan ja avaruuden, ihmisen loppumattomuudesta.

Useilla meillä on tarpeeksi älyä teorioiden purkuun. Kun kanttori kyseli Nummisuutarin Eskolta, mistä on maailma luotu, totesi Esko Hannuksen ruoto-ukon sanoneen, jotta savenpalasta vaan ei tyhjästä. Kanttoripa kysyi, mistä on tämä savenpala sitten luotu. Jopa hermostui Esko moisesta - ja juuri hermostuminen onkin tyyppireaktio silloin, kun peruuttamalla olemme seuranneet toisen teorioita niin pitkälle perustekijöihin, että niitä ei saa enää epäillä, ei hajoittaa osiin.

Kun muutamme jokaisen syyn seuraukseksi, jolle kysymme alkuperäisempää syytä, johtaa tämä seuraus/syyketju meidät ketjun omistajan uskon ja pelon lähteille. Se murtaa jokaisen todellisuuskäsityksen. Kun häneltä perustekijöitä tivattaessa pusertuu sellaisia lauseita kuin "mutta täytyyhän johonkin uskoa, jostakin lähteä, mutta sehän on itsestäänselvää", on villakoiran ydin edessämme. Ihminen ei uskalla astua teorioistaan, ottaa viimeistä askeltaan sen tyhjän päälle, jonka olemassaolon hän sisimmässään kuitenkin vaistoaa, vaan takertuu aina johonkin yritellen piilottaa takertumansa niin itseltään kuin toisiltaan. Teosofia, matematiikka, jungilaisuus, suomalaisuus, psykoanalyysi, unet, tiede, taide, kulttuuri, rauhanliikkeet ja militarismi, parapsyykkiset kokemukset, muistikuvat jälleensyntymisestä tai sen mahdottomuudesta, jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta, kaikki nämä populääriaiheet ja jokainen muukin yksityinen ja ryhmäkokemus pitävät kiinni omista teeseistään - jotka kyllä voivat olla hyviä renkejä, vaan isäntinä vaativat uskollisuutta. Kokemus ei ole mikään tae todellisuudesta. Usko vahvistaa kokemusta, kokemus vahvistaa uskoa. Jokainen hypnotisoijakin voi kertoa tämän.

Psyyken teorioiden kritiikki ei juuri pääse teorioita pidemmälle. Harvoin se huomaa oman sidonnaisuutensa seasta kysyä psyykeä pohtivien filosofioiden perusabsoluutteja, juuria, vaan heti alussa ne syrjäyttäen lähtee etsimään vastausta ylhäältä, lehvästöstä, teorian sovellutusalueilta. Tämä yhteiskuntaniveltyvyyden arvioiminen johtaa aivan liian pieniin yksityiskohtiin, lehvästöön hukkumiseen, sokeuden variaatioiden sokeaan vertailuun. Jokainen puu muodostaan riippumatta luo aina varjon jonnekin; aina löytyy elämän alueita, joille juuri joku tietty teoria tuntuu antavan sopivan vastauksen. Maa on kuitenkin suuri ja monien puiden varjostama.

Teorioiden puut ovat Versaillesin botaniikkaa: leikeltyjä muotoja viivotinpuistossa; elämänilmiöiden loputtoman monimutkaisuuden pakottamista kulloinkin hyväksyttyihin muotoihin, sellaisiin, jotka ovat hallittavissamme, joista epätietoisuuden peikot on karkoitettu toisinajattelevien hämäriin metsiin.

Sielutieteen vapausasteet

Populääripsykologia on niin läpitunkemattoman itsestäänselvyyksien huurun peitossa, että sen perusteesien esiin tonkiminen ei käy helposti laatuun, niin hämärän epämääräisinä ja rehevinä ne tunkeutuvat siihen yhteisöllisen sokeuden maaperään, mistä ne voimansakin ottavat. Enimmäkseen ne rakentuvat psykoanalyysin ja käyttäytymisterapian; viimeisen sadan vuoden synnyttämien ehdollistumien eri haaroittumille. Meikäläiset uskonnonfilosofiat ovat vanhemman polven keskuudessa pohjautuneet paljolti teosofiaan ja sen sivujokiin antropologiaan ja ruusuristiläisyyteen. Nuoremmat noukkivat muruja myös Yhdysvaltain länsirannikon vapausfilosofioiden sillisalaatista. Kristillinen sokeus on tietysti oma valtava luku sinänsä referenssisulkumerkkeineen ja kaksoispisteineen.

Tätä asiaintilaa ei voi muuttaa. Ihmisen pelko ja aavistus oman päivätajuntansa harhasta, omasta olemattomuudestaan, on liian kauhea kohdattavaksi, ja niinpä se saa purkautua esiin vain mielisairaudessa, saduissa, myyteissä, huumekokemuksissa ja uskonnollisissa elämyksissä. Muutosyritykset johtavat vain uusiin maailmanpelastusoppeihin, uusiin herätysliikkeisiin, uskonpuhdistuksiin, hyvää tarkoittavaan joukkoväkivaltaan. Sokeutta ei voida poistaa. Sen määrä säilyy ennallaan. Vain sen laatu voidaan muuttaa toiseksi, "pelastaa", "terapoida" tai "herättää" tuo onneton toisenlaiseen sokeuteen, tarjota hänelle uusi maaperä, uudet itsestäänselvyydet, uudet perustotuudet. Jokainen ihmisen muuttamis- ja terapiaoppi pystyy vain tällaiseen - monasti hyödylliseenkin - muutokseen, mutta hyvänlaatuinenkin sokeus on vain ryhmäsokeutta, joka suo rauhan vain ryhmään pelastetuille.

Mitä vähemmän sitoutunutta sielutiede on, sitä enemmän se vaivautuu ja pystyy luetteloimaan ja ryhmittämään yhä vähäisemmiksi käyvät perustotuutensa eli kiinteät lähtökohtansa, jolloin kritiikin on helpompi osoittaa tällaiset sitoutumat paradoksaalisesti juuri tämän vuoksi.

Taide tyhjän päällä

Korkeatasoisin sielutiede ei enää tiedettä olekaan, vaan taidetta. Rajattomasta voidaan puhua vain viittein. Tiede on maailmanilmiöiden monimutkaisuuden ryhmittämistä, jotta sitä voitaisiin hallita. Ryhmittäminen on yksinkertaistamista. Yksinkertaistaminen on väkivaltaa. Ryhmittämisestä seuraava selkeys on psyyken alueella pettävää, näennäistä. Mitä selkeämpi teoria on, sitä kauempana se on elämästä, sitä enemmän se on typistellut ja muovaillut psyyken loputtomuutta saadakseen sen sopimaan omaan karsinaansa.

Niinpä on korkeatasoisin sielutiede vienyt ryhmittämisen äärimmilleen: perustotuuksia ei ole ainoastaan karsittu minimiin, vaan ne on kaikki poistettu. Tällöin ei järjen - eikä tunteen - kynsissä oleva lukija saa tietystikään mitään otetta tällaisesta tekstistä, joka maalailee visioin, vertauksin, alati muuttuvin lausein, näennäisesti ristiriitaisin väittein sanottavansa, marssittaa sanavarjokuvia lukijansa rajoittuneen tajunnan kaksiulotteiselle kankaalle.

Psykiatria tutkii rukkasta

Sielutaide on luopunut persoonallisuuden kuvauksesta, ja siirtynyt kuvaamaan sitä, jolle persoonallisuus on vain työrukkanen - mikäli persoonallisuutta ei ole myyty pirulle, annettu muiden käyttöön eli myyty teorioille ja uskomuksille. Se kuvaa yksilöllisyyttä. Persoonallisuutta voidaan tyypittää ja tehdä luetteloita esim. sen vaurioitumisesta (diagnoosit). Mutta tällainen käyttövälinetutkimus ei kuulu korkeimman tason sielutieteelle, koska se on kiinnostunut itse käyttäjästä. Niinpä mistään "virallisesta" psykiatrian ja psykologian oppikirjasta ei voi löytää mitään ihmisyyden syvemmän tason kuvausta, sen tason, jolla ei ole mitään tekemistä niiden loputtomien kompromissien ja laimennusten kanssa, joille alttiiksi yleisesti hyväksytyt suunnat joutuvat. Yleiset opit ovat yleisiä juuri siksi, että ne eivät ole liiaksi romuttaneet yhteisönsä itsestäänselvyyksiä, eli ne myötäilevät riittävässä määrin yhteisönsä harhakäsityksiä.

Viisaus ja hulluus yhtyvät

Ympyrä näyttää näin sulkeutuvan: syvin sielutiede lähestyy muodoltaan alkeellisia, mielisairaita tekstejä. Mutta vain keskivertolukijan mielessä. Me kaikki pidämme sellaisia tekstejä parhaimpina, jotka ovat joko juuri yhtä sitoutuneita kuin me itsekin, tai korkeintaan yhden perustotuuden verran vapaampia. Pohjaa, lähtökohtaa, "todellisuutta" tarvitseva ihminen pitää todella vapaita tekstejä kaikkein sekavimpina, koska hänen omasta tajunnastaan puuttuu se välitön tekijä, suuremman yhteyden käsittävä puoli, joka näkee nopein sanavedoin maalattujen täplien viittaavan paljon valtavampaan kokonaisuuteen, niin rajattomaan, että on hulluutta edes yrittää lähteä sitä "tieteellistämään".

Hyvien kirjojen jatkumo

Vain rajatuista asioista kertova kirjallisuus voi olla hyvää tai huonoa melko yksiselitteisesti. Mutta psyykestä, rajattomasta, kertovan kirjallisuuden hyvyys on täydellinen jatkumo. Se ei riipu kirjasta vaan sen lukijasta. Tekstin vapausasteen noustessa selkeytyy teksti vain lukijan oman ymmärryksen rajaan saakka, sitten taas vaipuu käsittämättömyyden hämärään, tulee hänelle huonommaksi. Vain sellainen teksti, joka on hiukan vapaampaa kuin lukijansa, voi tukea hänen pyrkimystään ymmärrykseen. Ahtaampi teksti ei auta mitään, vapaampi teksti jää käsittämättömäksi, ärsyttää tai vain naurattaa.

Kedolla kasvaa kaikenlaisia kukkia, ja kaipa niillä kaikilla on oikeutensa valoon kurkottaa, vaikka kyllä monasti tekee mieli mennä niistä rumemman näköisiä katkomaan. Kaikentasoista kirjallisuuttakin tarvitaan, ihmisen jokaiselle sisäiselle kehitysvaiheelle omansa.

Markku Siivola
1986