Sorrammeko ruotsalaisia

Markku Siivola                                                                                                                       12.3.87

SORRAMMEKO RUOTSALAISIA?

 

Yksilö vai yhteisö?

Kun ihmisistä muodostuu joukko, alkaa loputon tasapainottelu ryhmän yhteneväisyyden (joka on edellytys joukkovoimalle) ja yksilön ilmaisuvapauden välillä (kahden joukko eli avioliitto paljastaa tämän paremmin kuin hyvin). Mitä suuremmaksi ryhmä kasvaa, sitä vaikeampi on pitää tuota ryhmää yhtenä, koska me olemme kaikki erilaisia, ja niinpä ryhmä joko suuruutensa tähden tai ajan kulumisen ja sen myötä siihen  kuuluvien muuttumisen tähden vihdoin väistämättä repeää. Niin käy jokaiselle filosofialle, uskonnolle, ryhmämielipiteelle. Ryhmä repeää heikoimmasta kohdastaan, kiistakysymyksestään, asiasta, josta on helpointa olla eri mieltä, joka helpoimmin voidaan käsittää väärin.

Mikä voisi silloin enää olla väkevämpi eriyttävä tekijä kuin erilainen  kieli? Tiedämme kuinka mahdotonta on edes samankielisten joukossa säilyttää yhteneväisyys, ymmärtää, mitä toinen oikeastaan tarkoittaa; olemmehan me suomalaisetkin hajaantuneet tuhansiin keskenään riiteleviin uskonnollisiin, poliittisiin ja muihin kuppikuntiin, jotka kaikki voihkivat sitä kun heidän oikeat ja oikeutetut, jalot, asialliset tarkoitusperänsä on ymmärretty aivan väärin.

Sairastamme ryhmävihaa, ryhmävainoharhaa, hiomme ryhmäkäsityksiämme pikkuklikeissämme, tunnemme olevamme vainottuja, emmekä tajua että vainottu voi samalla kertaa olla itse vainooja. Suuremman ryhmän vaino on oiva savuverho pienemmälle ryhmälle, jotta sen ei tarvitse nähdä omaa vastavainoamistaan.

Ronald Laing kirjoittaa:

Olen hyvin kiinnostunut sanoista ja siitä, mihin asioihin meillä
on kielessämme sanat ja mihin ei. Otetaanpa sana "vainoharhai-
suus". Minusta on aina tuntunut hyvin oudolta, että meillä on
käytössä tällainen sana, joka tarkoittaa sitä, että joku tuntee
itseään vainottavan, kun samanaikaisesti henkilöt, jotka häntä
vainoavat, eivät koe häntä vainoavansa. Mutta meillä ei ole sanaa
kuvaamaan tätä tilannetta, jossa ihminen vainoaa toista
tiedostamatta tätä itse - uskoakseni yhtä vakava tilanne kuin
edellinenkin eikä varmasti yhtään harvinaisempi.

 

Kansalaisuuden myytti

Neutraalitkaan kahden kielen ja kahden kansan erilaisuuden selvitys- ja silloitusyritykset eivät juuri milloinkaan voi asettaa kyseenalaiseksi perusmyyttiä: kansallisuuden arvoa itseään. Eikä se monasti ole tarpeellista eikä hyödyllistäkään, koska se veisi liian syvältä repiviin kieli- ja kansallisuusriitoihin, ja kokonaistase jäisi mitä selvimmin miinuksen puolelle.

Itse voin tuon kysymyksen tehdä, kun en ole minkään kansalaisjärjestön palkkalistoilla: miksi meillä ylipäänsä pitäisi olla juuret, kansallisuus, tavat, kulttuuri tai kieli, jota puolustaa? Miksi Suomen kulttuuria, Suomea ja suomalaisuutta täytyisi tukea?  --  Sanon kansalaisuusaatteita tarkoituksella myyteiksi, myyteiksi myyttien joukossa, olipa aate suomalaisuuden, ruotsalaisuuden tai minkä muun kansallisuuden aate tahansa. Eikö takertumisemme näihin osoita pienuuttamme, riippuvaisuuttamme ulkoisista tekijöistä?

Tiedän täsmälleen, kuinka absurdilta ja mielipuoliselta kysymykseni kuulostaa, ja kuinka vastakysymykset ovat jo heränneet: Miksi sitten tehdä ylipäänsä mitään? Pitäisikö vain vaipua mitääntekemättömyyden masentuneisuuteen? Taitaa olla kirjoittaja ruotsalaisten kätyri! Taas yksi, joka ei ole tajunnut suomalaisten todellisia ongelmia, ruotsalaisten todellista rotuvihaa! Tuo mieshän on uhka asiallemme, suomalaisten mahdollisuuksien kaventaja täällä Ruotsissa. Luuleeko hän itse olevansa irti kielestään, maastaan, juuristaan? Kyllä noita märkäkorvia hiljan maahanmuuttaneita riittää, mutta odotapas muutama vuosi lisää niin sitten kyllä huomaat, ettet ole tiennyt mistä nyt olet puhunut.

En todellakaan luule olevani suomalaisuuden tuolla puolen. Ikävä kyllä. Ikäväkseni olen joutunut huomaamaan noiden seikkojen syvän ja tiukan otteen minussa. Ne ovat lonkeroituneet osaksi sieluani niin syvälle, että niiden otteesta en tule koskaan vapautumaan. Mutta se, että tarvitsen niitä; että olen niistä riippuvainen, ei pyhitä tai oikeuta niitä tai minua yhtään sen enempää. Me niin helposti pyhitämme oman riippuvuutemme, koska se on silloin helpompi kestää, antaapa vielä tärkeydenkin hohdetta meille.

Mitä me sitten olemme jos emme suomalaisia? -- Kun ja jos Ruotsiin muuttamisen jälkeen on hypersuomalaisuuteen ja hyperruotsalaisuuteen pyrkimisen hulluudesta päästy, tullaan seuraavaan vaiheeseen; tunnustetaan että ollaan molempia. - Kuinka surkeata, kuinka ymmärrettävää, kuinka inhimillistä! Me kokeilemme erilaisia nimilappuja, ja kun mikään niistä ei sovi, liimaamme kaksi tarraa otsaamme!

Mutta emme me ole mitään niistä. Meidän syvin sisäinen itsemme, todellinen itsemme, elämän siru meissä, ei ole mitään niistä. Vain meidän ulkokuoriehdostumamme ovat sitä: olemme miehiä, naisia, mustia, valkoisia, oikeistolaisia, vasemmistolaisia, ateisteja, uskovaisia, suomalaisia, ruotsalaisia tai suomenruotsalaisia ulkokuoreltamme, ruumiinmuodoltamme, mutta oman sisäisen itsen samaistuminen siihen tekee siitä riippuvaiseksi ja kun katsotte ympärillenne, näette kuinka nämä ryhmät ja tuhannet muut ryhmät riitelevät keskenään, koska ne eivät näe ihmiseen itseensä, hänen elävyytensä ytimeen, vaan vain niihin ulkoisiin muotoihin, joissa ihmisen elämänliekki palaa.

Puhun koko ajan sisäisistä takertumista, en ulkoisen toiminnan halvautumisesta. Toimintamme  e i  halvaudu vaan päinvastoin tulee entistä mielekkäämmäksi, kun vapaudumme ulkoisten muotojen orjuudesta. Aivan samoin kuten ennenkin voimme eri tasoilla ja tavoilla vaikuttaa suomalaisuuden hyväksi, järjestää lapsille suomenkielen opetusta, kohentaa siirtolaisten oloja, mutta tavalla, jossa ei enää ole veren ja uhon makua, koska siitä on katkennut oman Suomi-evankeliumin maailmalle levittämisen oikeaoppisuuden myrkkykärki. Mitä suurempi Suomi-ihailija on kyseessä, sitä varmemmin hän on vainoharhainen muita kulttuureita kohtaan. Sellainen patriotismi on haisevaa nurkkapatriotismia, joka elämöinnillään luulee laittavansa asioita paljonkin järjestykseen näkemättä, että juuri hän on yksi niistä syistä, jonka vuoksi ruotsalainen suhtautuu suomalaiseen entistä epäluuloisemmin.

 

Jatkumisen tarve

Miltei kaikilla ihmisillä on kouristuksenomainen jatkumisen tarve: minun täytyy jättää käyntikorttini maailmaan, merkki siitä että olen elänyt täällä. Tahdon haudan, muistokiven ja murheelliset omaiset ainakin kerran vuodessa haudalleni, tahdon jatkua työni jäljissä, lapsissani ja kesämökissäni. Niinpä kylvämme lapsiimme omat unemme, toteutumattomat toiveemme, raskautamme heidät omien täyttymättömien unelmiemme toteuttamisen vaateilla.

 

Suku (Katsokaa tarkasti!)

Tämä on niitty, kukkiva, kukkuloiden välissä. Mäet on piirretty epätarkoin viivoin, ne näyttävät hyvin kaukaisilta, haaveilta. Toisenmäki, Isosaari, Huntumäki, Pähkinämäki.

Niityllä on aukkoja, kaivoja. Niistä nousee esiin lapsia, siivet selässä. Kaivojen ympärillä on naisia aitauksissa. He ottavat vastaan lapset, syliinsä, huutavat tuskasta ja riemusta: Enkelini, enkelini! Ja repivät siivet.

Maasta nousee köysiä. Jokaisen köyden päähän puhkeaa ilmalaiva kukkimaan. Ilmalaivoissa on mies unessa, tähystelee kukkuloiden taakse suljetuin silmin.

Kun lapsi on siivetön, nainen vetää ilmalaivan alas. Mies tulee lapsen luokse ja viiltää tämän ihoon haavoja, joihin kylvää unensa.

(Risto Ahti: Loistava yksinäisyys,  WSOY 1984)

 

Kuten uskovaiset haalivat ympärilleen samanuskoisia oman itsensä sisäisen epävarmuuden suojaksi, niin tekevät kaikki ihmiset muodossa tai toisessa. Kun emme itse ole löytäneet kulttuurista riippumatonta elämisen muotoa; sisäisen elämämme lähteitä, on oma kulttuurimme meille turvaverkko, jota ei saa repiä. Emme kuitenkaan uskalla nähdä omaa heikkouttamme ja turvan hakua, vaan ylevöitämme ja tärkeytämme oman kulttuurimme lukemattomin eri menetelmin pyhittäen itsemme sen puolustajiksi kääntäen näin heikkoutemme omissa silmissämme jaloudeksi, perinteiden pyhäksi puolustamiseksi. Niinpä saamme sitten jatkuvasti lukea, kuulla ja nähdä sitä surkeata taistelua, kun maahanmuuttajavanhemmat, olivatpa mistä maasta tahansa, yrittävät pysäyttää ajan pyörää, repiä Ruotsissa ruotsalaiseksi kasvaneita lapsiaan omiin kulttuuriarvostuksiinsa kätkien kansallisuutensa arvostuksen naamion taakse oman surkean pelkonsa.

Onko se Suomen halveksintaa, jos toteaa sen olevan vain yksi aalto ajan virrassa, joka ennemmin tai myöhemmin katoaa? Miksi meidän täytyisi hampaat irvessä yrittää pitkittää tuota aaltoa, koska pitkittämisyritykset vievät loputtomiin riitoihin - kuten myös lyhentämisyritykset. Ajan virrassa muuttuvat kaikki kansat, yhdistyvät, eroavat, syntyvät ja kuolevat, ja joka puolella takertuvat ihmiset itsekkäästi siihen, missä he ovat sattuneet syntymään, ja yrittävät keinotekoisesti muuttaa asioiden luonnollisinta kulkua pyhittämällä omat takertumakohteensa traditioiksi.

Muutos voi tapahtua yhden sukupolven aikana: vanhemmat tuntevat itsensä suomalaisiksi ja lapset itsensä ruotsalaisiksi. Kuka  tällaisessa perheessä kärsii, jos suomalaisuus katoaa? Vain vanhemmat. He murehtivat sitä, ettei heistä, heidän työstään, toiveistaan, ihanteistaan jää maailmaan enää mitään merkkiä. He murehtivat sitä, että lapset eivät suostu heidän oman pienen elämänsä eläviksi muistomerkeiksi. Mitä itseisarvoa on suomalaisuudella sinänsä, suomalaisuudella erotettuna meidän omista persoonistamme, jos omat lapsemme tai lastenlapsemme eivät ole siitä kiinnostuneita? Näin käy ilmi, että suomalaisuudella ei meillekään ole arvoa sinänsä, vaan vain sen tähden että  m e  olemme suomalaisia. Tahdomme, että meitä arvostetaan ja muistetaan, mutta käärimme itsekeskeisen kaipuumme persoonattomaan suomalaisuuden kaapuun, ettei se haisisi niin pahasti.

Onko suomalaisuus niin paljon parempi tai ylevämpi kulttuurina, että jo sen vuoksi se pitäisi säilyttää ja sitä vahvistaa? Kaikki kansathan niin ajattelevat, niin natsitkin aikoinaan. Samoin todistaa jokainen ovikelloani rinkaava uskovainen oman pienen jumalansa parhaimmuutta. Suomi maailmankartalle! Vain kaksi sukupolvea sitten haaveili moni suomalainen piirtävänsä Suomen itärajan Moskovan tienoille. Vain kaksi sukupolvea sitten! Luuletteko näiden toiveiden kadonneen meistä näiden kahden sukupolven aikana? - Ei! - Tilaisuus tekee varkaan, imperialistin ja muiden kansojen sortajan mistä kansasta tahansa milloin ja missä tahansa. Kukaan teistä ei tietystikään ole koskaan hiukkaakaan alentunut sortamaan esim.  mustalaisia, ei teoissa, ei sanoissa eikä ajatuksissa?

Kuten kansat, niin myös pikkuryhmät, kuten suomalaisseurat tekevät itselleen hallaa vahvistamalla toisiaan uskossa ruotsalaisten ymmärtämättömyydestä, rasismista, byrokraattisuudesta, mistä milloinkin. Ne voisivat toimia sitä hedelmällisemmin, mitä neutraalimmin asiansa esittävät. Neutraalisuus ei ole heikkoutta tai asian vesitystä. Uskovaisten kanssa on turha neuvotella asioista, sillä he eivät periksi anna. Samalla tavoin mitä enemmän toinen osapuoli; ruotsalaiset, aavistavat, että neuvottelun mahdollisuuksia ei ole, niin tottakai he tekevät sen saman mitä me kaikki muutkin: yrittävät vältellä meitä tai käyvät suoraan vastarintaan. Invandrareille turpiin antavien nuorisojengien ongelma ei ole yksin heidän, ei edes yksin ruotsalaisten, vaan osasyyllisyys siitä on myös meissä itsessämme. Mutta kansallisuusjaon jakomielisyydestä päässeen kanssa on helpompi neuvotella, helpompi löytää tyydyttävämpiä ratkaisuja.

 

Sosiaalitarinan kolme muunnelmaa

Skenario 1: Asiakas vihaa ruotsalaisia ja suomalainen sosiaalivirkailija vihaa ruotsalaisia, ja yhdessä he muodostavat uskovien yhteisön. Pikkuklikkiymmärrys kostautuu yhteyden menettämisenä ruotsalaisiin.

Skenario 2: Asiakas vihaa ruotsalaisia, ja suomalainen sosiaalivirkaija on samaistunut ruotsalaisuuteen niin paljon, että on alkanut vihata "suomalaisia sosiaalipummeja". Kaikki vihaavat kaikkia.

Skenario 3: Asiakas vihaa ruotsalaisia ja suomalainen sosiaalivirkailija vihaa hänkin ruotsalaisia, mutta on ymmärtänyt oman vihansa hulluuden, hedelmättömyyden ja itsekkyyden, vaikkei voikaan lakata vihaamasta, ainakaan kokonaan, ja näin ollen saa kontaktin ruotsalaisiin, jotka aavistavat, että tuo ihminen ei heitä ole joka käänteessä syyttämässä. Olemuksellaan ja sanoillaan sosiaalivirkailija välittää asiakkaalleen, että vaikka samassa veneessä ja sidonnaisia omaan kulttuuriin ja kieleen ollaankin, voi noista ruotsalaisista silti saada jopa ystäviä, kunhan ei katkeruuttaan heihin vuodata. Asiakas tajuaa tämän vähitellen, kerran melkein vahingossa suhtautuu ystävällisemmin johonkin ennestään vihaamaansa ruotsalaiseen, ja ruotsalainen oman hämmästyksensä jälkeen ensi kertaa vastaa ystävällisesti suomalaiselle takaisin, ja kummatkin löytävät toisistaan sellaisen puolen, jota eivät uskoneet toisissaan olevankaan.

 

Puskuri

Onko mahdollista löytää keskitietä apatiaan vaipumisen ja tappelukukkoasenteen välillä? Kyllä, vaikka tuo keskitie onkin kullekin meistä eri kohdassa. Onhan selvää, että toisaalta emme voi maailmanhistorian kulkua juurikaan omilla pienillä ideologioillamme muuttaa, ja sankaruus muuttuu hyvin helposti hullunrohkeudeksi, mustavalkoiseksi kiihkoilevaksi tyhmyydeksi. Toisaalta on selvää, että täydellisen luopumisen tie on passiivinen uhrilammasasenne. Pienten ryhmien on pakko muodostaa eturyhmiä, sillä muut eivät kissan häntää nosta kuin kissa itse.

Kun emme imeskele omien ihanteittemme tikkukaramelleja - tai kun ainakin näemme nuo takertumisemme ihanteisiimme, on mahdollista toimia puskurina, neutraalina vastakohtaisuuksien lievittäjänä, toimia heikomman ryhmän hyväksi jopa vahvempaa vastaan - ja silti olla näkemättä vihollista ja perkelettä vahvemmassa.

 

Suomen kieli

Esimerkiksi suomen kieli: kun tajuamme, ettei se ole sen arvottomampi tai arvokkaampi kuin muutkaan kielet (ja että sen arvon hampaat irvissä puolustaminen on heikkoutta ja itsekkyyttä), voimme kielivihaa nostattamatta toimia suomen kielen hyväksi siellä missä se on tarpeellista, esim. yrittää huolehtia siitä, että siirtolaislapsi saa hyvän kommunikaatiovälineen itselleen ainakin suomenkielestä.

Niin kauan kuin suomea puhuvia siirtolaisia Ruotsissa on, on tietysti suomen kielen tarvekin selvä. Voimme toimia puskureina; edistää suomen kieltä siellä, missä sitä tarvitaan, ja toisaalta antaa tilaa toisille kielille tilaa suomen kielen kustannuksella. Esimerkki: mitä tekisitte, jos joutuisitte valintatilanteeseen: kouluun voidaan hankkia vain yhden vieraan kotikielen opettaja: jugoslaavi tai suomalainen. Omalla vastaanotollani näen, että Jugoslaviasta tulleet siirtolaiset seisovat psyykkisesti vielä enemmän tyhjän päällä kuin suomalaiset. Olisiko silloin aika antaa tilaa heille, heikommalla oleville? Yksiselitteistä vastausta ei tietysti ole olemassakaan.

Puskurina toimiminen on yhteiskunnan lukemattomien ristiriitojen; sen toisiinsa törmäävien ideologioiden ja eturyhmien riitelyn näkemistä, ja kummankin puolella olemista. Jos samaistumme vain toiseen näistä ryhmistä, alkaa pyhä viha meissä nousta, ja osallistumme kärjistyksiin, oman ryhmän oikeassaolemisen käpristyneeseen tilaan, jossa polvirukouksin vahvistamme toisten uskoa ja näemme koko maailman ymmärtämättömien olevan meitä vastassa. Silloin ei toimintamme mekanismiltaan eroa yhtään sen seitsemien uskovaisklikkien sisäänlämpiävyydestä.

 

Kieli ja yksinäisyys

Varmaan aika monet olette tietyssä vaiheessa ruotsin kielen oppimistanne kokeneet merkillisiä vaihteluita: kesken ruotsinkielisen keskustelun teidät valtaa äkkiä outo vierauden tunne: minä tässä puhun vierasta kieltä, mutta hetkeen en huomannut sitä edes tekeväni. Tämä on useimmille miellyttävä havainto: alan osata ruotsia! Mutta sen yhteydessä esiintyy muuan toinen ilmiö, joka vain juuri tässä kielen oppimisen vaiheessa näyttäytyy selvimpänä, ja jota juuri tässä vaiheessa voidaan sen vuoksi tarkastella kuin laboratorio-olosuhteissa.

Olette ehkä kiinnittäneet tällaisella kielestä ulospompahtamisen hetkellä siihen huomionne: keskustelukumppaneihinne. Kaikkein parhaiten se tulee esille, jos puhuu useampien ruotsalaisten kanssa niin, että kun itse hiljenee he jatkavat keskenään puhetta, jolloin näille omille havainnoille on enemmän aikaa: nuo toiset muuttuvat vieraiksi kielensä mukana. Hetki sitten keskustelimme innokkaasti keskenämme eikä kumpikaan osapuoli ajatellut että tuossa istuu ruotsalainen tai suomalainen, vaan vain toinen ihminen eikä kielimuuria ollut; sillä ei ollut merkitystä.

Juuri tämä keskustelukumppanin vieraus kielensä ohella on äärimmäisen merkittävä seikka. Monet huonosti kieltä osaavat eivät koskaan ole päässeet siihen vaiheeseen, että jako ruotsalainen/suomalainen olisi koskaan kadonnut. Niin totta kuin se on, että kieliä on kaksi, niin yhtä totta on, että niiden hallinnan kautta on mahdollisuus nähdä, että tuolla jaolla ei enää ole merkitystä. Kaikki ruotsalaisviha menettää merkityksensä, kun kielen muurin yli on nähnyt, että toinen on ihminen hänkin, oman elämänsä vanki hänkin, omilla ja oman yhteisönsä ehdoilla pelaava. Viha toista kohtaan voi kyllä eri syistä jäädä jäljelle, mutta sitä ei enää yhdistetä kansallisuuseroihin. Hänellä, joka on kielimuurin puhkaissut, on toivoa nähdä (jos hän ei muilla tavoin ole itseensä pahasti sotkeutunut), että objektiivisesta, ulkoisesta erilaisuudesta huolimatta, on subjektiivisella tasolla; ihmissuhdetasolla, tapahtunut valtava muutos: kieli- ja kansallisuuseroista huolimatta kieli- ja kansallisuuserot ovat menettäneet merkityksensä, eivätkä ne enää pääse myrkyttämään meitä ja toista osapuolta.

 

Kansallisuuksien judo-ottelu

Kun seuraavan kerran alkaa uhonne Suomen ja suomalaisuuden puolesta ruotsalaisten kanssa keskustellessanne nousta, koettakaapa jo judosta ennestään hyvin tunnettua konstia: käyttäkää vastustajan voimaa hyväksenne; älkää asettako voimalle vastavoimaa, vaan vauhdittakaa tuota voimaa edelleen. Tämä tarkoittaa, että ensi vaiheessa älkää yhtä hiuksen puolikkaan vertaa koettako selitellä mitään suomalaisuuden puolesta. Tämän kaikessa kanssakäymisessä oivallisen keinon tausta on kyllä oivallettava hyvin, sillä muuten siitä tulee valehtelua, tyhjä trikki, ja sehän ei pitkälle vie.

Toinenkin vaihe on logiikaltaan aivan selvä: tehdään varsinainen judoheitto eli myönnetään keskustelukumppanin negatiivisten näkemysten oikeellisuus. Tässä vaiheessa on entistä tärkeämpää, että tämä tehdään aidosti, ja se puolestaan vaatii, että todella oivaltaa suomalaisuuden sokeuden (kansallisuussokeus on sama kaikilla kansoilla, vain niiden omassa pintamuodossa).

Eikö tämä toisen virheistä vaikeneminen ole menemistä kuin kusi lautaa myöten, kuten vanha tuttavani tapasi sanoa? Se voi kyllä olla alistumisen ja pelon merkki, joskus jopa viisauden (valtioissa, joissa kritiikki johtaa pään menetykseen) mutta nyt tarkoitan vaikenemisella sellaisen ihmisen asennetta, joka on oivaltanut jokaisen kansan jokaisen itsetehostuksen tyhmyyden, lyhytnäköisyyden ja tuhoa aiheuttavan puolen. Niin paljon kuin kulttuuri onkin meidät hyville tavoille opettanut, niin kulttuuriin takertuminen on riidan kerjäämistä, sillä noilla toisilla on oma kulttuurinsa joihin he samalla lailla takertuvat.

Jos tämä keskustelun toinen vaihe on selkeästi oivallettu, huomataan veikeä ilmiö: vastustaja väsyy, sillä kukas kauankaan jaksaa yksinään tapella? Silloin onkin aika paiskata kättä, painua yhdessä vaikka kaljalle, ja ehkä ensimmäisen kerran se toinenkin alkaa todeta, jotta kyllähän hän oikeastaan kriittisempi omiakin näkemyksiään kohtaan on, mutta keskustelun tuoksinassa sitä tulee aina kärjistettyä...

Kysyn vielä: oletteko yhtäkään, yhtäkään keskustelua voittaneet siten, että todella olisitte aidosti saaneet todisteluillanne toista puolellenne? Ettäkö kyllä? Oliko se toinen kehitysvammainen vai miten häntä manipuloitte?


 

Sorrammeko ruotsalaisia - lyhennelmä

lyhennelmä. Julkaistu Ruotsin Suomalaisessa 87/88 vaihteen tienoilla

 

Kuinka me suomalaiset voisimme säilyttää sovun toista kieltä puhuvien kanssa, kun emme ymmärrä edes toisiamme, vaan olemme hajaantuneet keskenään riiteleviin uskonnollisiin, poliittisiin ja muihin kuppikuntiin, jotka kaikki voihkivat sitä kun heidän oikeat, jalot, asialliset tarkoitusperänsä on ymmärretty aivan väärin. Tunnemme olevamme vainottuja näkemättä omaa vastavainoamistamme, ruotsalaisten sortoamme. Suuremman ryhmän vaino on oiva savuverho pienemmälle ryhmälle, jotta sen ei tarvitse nähdä omaa vastavainoamistaan.

Miksi meillä pitäisi olla juuret, kansallisuus, tavat, kulttuuri tai kieli, jota puolustaa? --  Kansalaisuusaate on myytti myyttien joukossa, olipa aate suomalaisuuden, ruotsalaisuuden tai minkä muun kansallisuuden aate tahansa. Eikö takertumisemme näihin osoita pienuuttamme, riippuvaisuuttamme ulkoisista tekijöistä? Olemme miehiä, naisia, mustia, valkoisia, oikeistolaisia, vasemmistolaisia, ateisteja, uskovaisia, suomalaisia, ruotsalaisia tai suomenruotsalaisia, mutta kun samaistamme sisäisen itsemme näihin ulkokuoriseikkoihin, olemme niistä riippuvaisia, johtaa se sotaan muissa asioissa riippuvia kohtaan.

Toimintamme  e i  halvaudu jos vapaudumme ulkoisten muotojen kuten suomalaisuuden orjuudesta, sillä silloin voimme vaikuttaa suomalaisuuden hyväksi tavalla, jossa ei enää ole veren ja uhon makua, koska siitä on katkennut Suomi-evankeliumin maailmalle levittämisen oikeaoppisuuden myrkkykärki. Mitä suurempi Suomi-ihailija, sitä varmemmin hän on vainoharhainen muita kulttuureita kohtaan. Sellainen patriootti on nurkkapatriootti, joka elämöinnillään luulee laittavansa asioita paljonkin järjestykseen näkemättä, että juuri hän on yksi niistä syistä, jonka vuoksi ruotsalainen suhtautuu suomalaiseen entistä epäluuloisemmin.

Tahdon haudan, muistokiven ja murheelliset omaiset haudalleni, tahdon jatkua työni jäljissä, lapsissani ja kesämökissäni. Raskautamme lapsemme omien täyttymättömien unelmiemme toteuttamisen vaateilla. Murehdimme sitä, että lapsemme eivät suostukaan elämänkäsitystemme lähettiläiksi, pienen elämämme eläviksi muistomerkeiksi.

Kun emme itse ole löytäneet kulttuurista riippumatonta elämisen muotoa; sisäisen elämämme lähteitä, on oma kulttuurimme meille turvaverkko, jota ei saa repiä. Emme kuitenkaan uskalla nähdä omaa heikkouttamme ja turvan hakua, vaan ylevöitämme ja tärkeytämme oman kulttuurimme pyhittäen itsemme sen puolustajiksi kääntäen näin heikkoutemme omissa silmissämme jaloudeksi, perinteiden pyhäksi puolustamiseksi. Tahdomme, että meitä arvostetaan ja muistetaan, mutta käärimme itsekeskeisen kaipuumme suomalaisuuden arvostamisen kaapuun.

Onko suomalaisuus niin arvokasta, että sitä pitää hampaat irvessä puolustaa? Jos joillakin niin natseilla oli kansallisihanteita. Samoin todistaa jokainen ovikelloani rinkaava uskovainen oman pienen jumalansa parhaimmuutta. Tilaisuus tekee varkaan, imperialistin ja muiden kansojen sortajan mistä kansasta tahansa milloin ja missä tahansa. Mutta tehän ette ole koskaan ajatellut pahaa esimerkiksi mustalaisista?

Suomi on vain yksi aalto ajan virrassa, joka ennemmin tai myöhemmin katoaa. Ajan virrassa muuttuvat kaikki kansat, yhdistyvät, eroavat, syntyvät ja kuolevat, ja joka puolella takertuvat ihmiset itsekkäästi siihen, missä he ovat sattuneet syntymään, ja yrittävät keinotekoisesti muuttaa asioiden luonnollisinta kulkua pyhittämällä omat takertumakohteensa traditioiksi, kuten kansallisuusihanteiksi.

Jos näemme ihanteisiimme takertumisen hulluutemme, on mahdollista toimia puskurina heikomman ryhmän hyväksi vahvempaa vastaan luulematta vahvempaa perkeleeksi. Jos taas emme näe, käperrymme oikeassaolemisen umpioon, jossa polvirukouksin vahvistamme toisten kansallismieltä. Näin tuntuvat toimivan monet suomalaisseurat tehden itselleen  hallaa vahvistamalla toisiaan uskossa ruotsalaisten ymmärtämättömyydestä, rasismista, byrokraattisuudesta, mistä milloinkin. Kun ruotsalaiset aavistavat tämän nurkkapatriotismin, niin tottakai he yrittävät vältellä meitä tai käyvät suoraan vastarintaan, tavallisia ihmisiä kun ovat.

Kun tajuamme, ettei kielemme ole muita arvottomampi tai arvokkaampi, voimme kielivihaa nostattamatta toimia esim. suomen kielen opetuksen hyväksi siellä missä se on tarpeellista. Niin kauan kuin suomalaisia Ruotsissa on, on tietysti suomen kielen tarvekin selvä. Voimme edistää suomen kieltä siellä, missä sitä tarvitaan -  mutta olemmeko valmiita antamaan toisille kielille tilaa suomen kielen kustannuksella?

Esimerkki: mitä tekisitte, jos joutuisitte valintatilanteeseen: kouluun voidaan hankkia vain yhden vieraan kotikielen opettaja: jugoslaavi tai suomalainen. Omassa työssäni näen, että Jugoslaviasta tulleet siirtolaiset ovat vielä pahemmassa asemassa kuin suomalaiset. Olisiko silloin aika antaa tilaa heille, heikommalla oleville? Uhrata suomen kieli Jugoslavian hyväksi? Vai nostaako "niin mutta"-nurkkapatriotismi päätään?