Suppilo

Suppilon pohjalla lähellä sen pisteeksi suppenevaa pohjaa on paljon nimiä, vuosilukuja, kuolleita hevosia ja niiden ratsas­tajia, pronssiin päässeitä, pulujen huvipuistoja. - Huutavat unohdettua kansaa, kolmatta maailmaa, maanjä­ristyksiä, poliit­tisia polttopisteitä, sotien rovioita, päätöksiä, neuvostoja, määrärahoja, kaivin­koneita, ympäris­tö­­suojelua, kaikkea todel­lista, vakuuttavaa, arvovaltaista, kouriin­tuntuvaa, käsinkoske­teltavaa, näkyvää vaikuttamista, yleissivistykseen kuuluvaa, traditioiden hio­maa, museoissa tarkoin näytteillepantua.

Ylös­päin on suppiloa vaikea kiivetä, sillä seinämät ovat liuk­kaat, ja harvemmiksi käyvät tukevat hartiat ja väkevät kädet, jotka voisivat esi-isäin raskaanjykeviä oppeja harteillaan kanta­vaa kiipeilijää auttaa. Onko lieriö loputon, pysty­suorien seinien helvetti, avoin taivas ilkkumassa putken päässä?

Maallisen rakkauden korkeudella täyttyvät suppilon seinät viekot­tavis­ta kuvista, rakkauden hekumalauluista, seireenit sisälle viittoile­massa.

Korkeammalla lentelee mielisairaita mahtavin siivin. Heidän sielun­sa itseensäkääntynyt keveys on nostanut heidät näin kauas, irrottanut heidät rakkaittensa kokonelsoneista, pirstonut suhde­shakin pattipelit. Suppilon pohjalla on kiipeävä nähnyt niiden murskautunutta massaa, sielun liekeissä palaneita yöper­hos­ia­. Niinpä hän luottaa vain omiin jalkoihinsa ja rasittavan sitkaa­seen nousuun, vaikka kuuleekin ilkku­huutoja epäilevästä Tuomaksesta.

Voi jalkamies,
sun ties on ies
on selkäs hies
ja kenkäs pies

Vihdoin ei matkalainen enää erota kuvaansa loitto­nevista seinä­mistä. Tai­vaal­li­sen rakkauden ja suurten uskontojen tuhat­kertai­set ja tuhatvuo­ti­set kaiut humisevat kaikkialla suunnastaan tuhan­nesti poiken­neina. Arvovaltaisuuden korkea-­arvoisuus on pyör­ryttävää. Pitkään heijas­televat muinaisten mestareiden, suurten profeettojen huikai­sevan korkealle maalaamat viekottavat kuvat, kutsuvat unelmoimaan sinisille planee­toille, hukkumaan jalojen tunteiden pehmeisiin öihin. On oltava varovainen, onhan monen tähden­tavoittajan käsi tahriutunut pahasti.

Vaikk' torvet soi ja salamoi
ja enkelparvet karkeloi
ei siihen aina luottaa voi

Onko matkalaisen vallannut taivaallinen vainoharha? - Miksei täällä voisi noihin kuviin luottaa, ihastella ihmiskunnan histo­rian suurimpia saavutuksia, kauneimpia taide­teoksia, jalojen kärsimysnäytelmien syviä opetuksia? Mikä häntä enää täällä uhkaisi, korkeimpienkin pilvien tuolla puolen, tuolla maapallo helmenä yön sametissa?

Nousijaa kadut­taa että jätti profeettojen sinisen yön, sillä nyt alkaa helvetti­näytelmä. Jo monen tähden­välin levyisen suppilon seinämistä alka­vat vilkkua kiipeävän omat vääris­tyneet kasvot, rupiset, syyläiset, visvaiset kasvot, sarvipäiset, torahampaiset, ainettakin raskaamman pimeyden, Luciferin kasvot. Kärsi­mysnäy­telmän rintape­ril­li­nen kiipeää hänen kanssansa, se on hän itse ammoin menetettyä taivasta takaisin valtaamassa ihmisen ovelassa vale­puvussa, etteivät enkelit huomaisi lähestyvää vaaraa.

Yhä enemmän, yhä hitaammin vaakasuoraksi muuttuu suppilon pinta. Hän kulkee tähdenväli tähdenvälin jälkeen, oivaltaa vihdoin saavut­tavansa vaakasuoran pinnan - sen missä jumalan sanotaan valta­istuintaan pitävän - vasta äärettö­myydessä.

Hän palasi muiden pariin takaisin, suppilon pohjalle, josta on äärettömyyden rajalle yhtä pitkä matka kuin muualtakin. Niin hän eli milloin onnellisena, milloin onnettomana elämänsä loppuun saakka.

 

1989