Tajunta, kokemus, havainto ja todellisuus

 

Mielisairaat eivät näe todellisuutta. Ammattikielellä ilmaistuna heidän realiteetintestauksensa horjuu. Myöskään vastakkaiseen poliittiseen, uskonnolliseen ja filosofiseen maailmanselitykseen uskovat eivät näe todellisuutta. Toiset kulttuurit, vallankin ne primitiiviset, ovat uskomustensa vallassa verrattuna länsimaiseen kriittiseen mieleen. Vuosien mittaan on käynyt myös selväksi, että aviosiippakaan ei ymmärrä, miten asiat itse asiassa ovat.

 

Eläimet eivät ymmärrä sitä mitä me. Kastemadon ja bakteerin maailma on äärimmäisen rajoittunut. He eivät näe todellisuuden tosi luonnetta.

 

Unet vain heijastavat todellisuutta, vaan eivät ole sitä. Ne ovat vain aivokuonaa, sekavia vertauskuvia, epätodellista, kaikki luonnonlait rikkovia. Joka niihin uskoo se varjoihin kaatuu.

 

*

 

Noin me sen yleensä koemme. Rajoittuneesti. Aistimme ja tunteemme sanovat että se mitä havaitsemme on sitä tosi todellisuutta. Lapsitilassa olevalle ihmiselle tämä riittää. Kun edes järki ei yllä tämän todellisuuden epäilyyn on ihminen oikeaoppinen, yleensä sietämätön tai valtaa omatessaan vaarallinen lähimmäisilleen.

 

Vaikka järki ei hyvin toimisikaan, voi ihmisellä toimia hyvin se jota sanotaan empatiaksi. Vaikka hän ei tiedä, hän ymmärtää, vaistomaisesti. Hänellä on myötäelämisen kyky, taju havaita toisen olennon erilainen maailmanhavaitsemistapa, vaikka hän ei tuota erilaisuutta osaisikaan sanoiksi pukea, ja tehdä siitä pitkälle meneviä johtopäätöksiä todellisuuden luonteesta.

 

Vastakkaisessa tapauksessa, kun järki toimii hyvin mutta myötäelämisen kyky puuttuu, saattaa ihminen, äärimmäisessä tapauksessa huippuälykäs tiedemies, tunkeutua kaikkea maailmasta tietämäänsä hyväksi käyttäen päästä hyvinkin pitkälle aistitodellisuutemme äärimmäisen suhteellisuuden tietämisessä. Tällaisia ihmisiä löytyy vallankin sekä ihmisen tajunnan tutkimisen tieteistä, kuten neurologian, että materian tutkijoiden parista, vallankin ydinfysiikan. He voivat hyvinkin kiehtovasti osoittaa maailman olevan jotain muuta kuin miltä se näyttää, mutta nähdä ympärillään mielestään vain mystiikkahömpötystä ja alkeellista uskonnollisuutta. He sekoittavat ymmärryksen tietoon luullen tiedon olevan olennaisin maailman rakenteen selvittelyssä voimatta käsittää, mitä muuta tiedonhankintatapaa voisi olla kuin terävä järki, huippuunsa viedyt tieteelliset kokeet, ja näyttävät todistukset tieteen historiasta siitä kuinka vain tiede pystyy todistettavasti muuttamaan käsityksiään uusien todisteiden ilmetessä.

 

Niin pitkälle maailman rakenteeseen kuin järki voi yltääkin, niin merkillisen vaikea on järjen vetää se johtopäätös, jonka kautta ympyrä vihdoin sulkeutuu, kun järki tulee lähtöpisteeseensä takaisin ja havaitsee oman voimattomuutensa. Vain järki voi tulla johtopäätökseen että järki ei riitä.

 

Tuohon johtopäätökseen voidaan tulla kahta päätietä. Pelkkä yksinkertainen logiikka ilman maailman havainnoimista riittää: järjellä ei millään voi todistaa etteikö järjen ulkopuolella olisi jotakin - kuten ei myöskään sitä että siellä olisi jotain. Järjen on lähdettävä joistakin perusolettamuksista joihin nuo loogiset rakennelmat pohjaavat ja joiden yhdistelmiä ne ovat. Järki ja sen muodostamat rakennelmat ovat täydellisesti aksioomiensa rajoittamia, niiden vanki. Perusolettamukset eli aksioomat on valittu kunkin tehtävän mukaisella tarkoituksenmukaisuusperiaatteella. Niitä ei voi millään todistaa todeksi. Ne ovat aina sopimusperusteisia. Niinpä jokainen teoria rakentuu peruserehdyksille, jonka tiedemies tietenkin tietää nimittäen niitä kuitenkin neutraalisti vain aksioomiksi, joiden suhteellisuus on yleisesti tiedossa. Tieteen historia on jo lukemattomat kerrat näyttänyt kuinka aksioomat toisensa jälkeen ovat osoittautuneet tyhjän päälle rakennetuiksi.

 

Toinen tapa on katsoa maailmaa ja havaita niin ihmisten, kulttuurien kuin eläinten tajunnan erilaisuus, lukea aivovammojen aiheuttamista tajunnanmuutoksista ja havaita kuinka äärimmäisen riippuvainen koko havaintomaailma on aivoistamme, emmekä enää silloin voi vetää rajaa havaitsijan ja havainnoitavan välille koska havainnoitava on niin ratkaisevasti havaitsijan ominaisuus. Eläinten tiedetään omaavan aisteja, joita ihmisellä ei ole. Ihminen havaitsee kaikesta säteilystä vain valonsäteet. Valtava osa jää havainnon ulkopuolelle. Vain hyvin ahdasmielinen järkiuskova voi kieltää mahdollisuuden ihmisen tajuntaa vielä paljon korkeammista tajuntamuodoista, joihin verrattuna ihmisen havaintomaailma on kastemadon tai bakteerin luokkaa. Itse asiassa ei ole mitään syytä olla olettamatta, että tajuntojen määrä ja laajuus voi olla rajaton, samoin kuin koko avaruus on rajaton ja aika loputon.

 

*

 

Todellisuus ei voi näin ollen olla tajunnan piirissä - tai on sanottava että todellisuuksia on niin monta kuin tajuntojakin - ja mitä silloin on enää jäljellä todellisuus-sanan keskeisimmästä merkityksestä? Havaintotodellisuus onkin äärimmäistä suhteellisuutta. Läpi monien uskontojen kulkee viitteitä todellisuuden punaisesta langasta, joka on kaiken tajunnan "ulkopuolella". Ne puhuvat tarkkailijan kuolemisesta, tarkkailijan ja tarkkailtavan välisen rajan katoamisesta - samalla kun ovat ilmiselvän jähmettyneitä kulttuurinsa muotoihin. Todellisuus voi olla vain tajunnan ulkopuolella - onko sellaista, on kaiken todistelun tuolla puolen, useimmille ihmisille vain hulluutta ja houretta, samanlaista puhetta mitä ilmiselvän mielisairailta ihmisiltä kuulee.

 

Tässä kohdin on lukijan vain jäätävä kuuntelemaan omaa itseään: onko tässä tekstissä mitään koskettavaa, jotain kauan haudattuna olleen heräämistä, aavistus jostakin mikä läpäisee kaikki mielen vankilat, uskonnot, kaikki.

 

Markku Siivola