Pois
Radioesitelmä syyskuussa 1985 pääteemasta: Tästä tahtoisin puhua
 
Uskon ja epäuskon kuvia

Tämä on mainio tilaisuus! Saada kerrankin puhua siitä, mistä tahtoo ilman että aihetta olisi rajattu, teemaa jo tiukasti kaavoitettu, kutsuttu puhumaan roolihahmona asiantuntijan naamarin takaa. Nyt minun ei tarvitsisi olla minkään ryhmän prostituoitu, myydä puhettani jonkun ideologian äänitorveksi, edustaa jotakin ryhmätotuutta palkkani ja leipäni edestä.

Toisaalta olisi tietenkin helpompaa puhua rajatusta teemasta, kaluta vanhojen totuuksien luita hiukan uusin muunnelmin ja saada kuuntelijat nyökytellen toteamaan: Kas tämä mies kuuluu meidän leiriimme.

Kuulunkin erilaisiin leireihin, olenkin sidottu monin tavoin moniin rooleihin. Otsassani on leima, kastimerkki, jossa lukee: "psykiatri", mutta myös sisäisesti jään kiinni ihmisiin ja yhtä paljon myös tekniikkaan. Jumaloin hengen nerouden todellistumista tietokoneissa ja toinen toistaan nerokkaammissa purkinavaajissa, olen ainaisjäsenenä monessa mummujen horinaseurassa, joita parapsykologisiksi seuroiksi kutsutaan. Alan änkyttää puhuessani vapaudesta. Hermostun, jos ajatuksiani kärsivällisyydestä ei kuunnella. Raahaan oman persoonallisuuteni monenmuotoisia kahleita.

Ja kuitenkin tahdon näiden viidentoista minuutin rajoissa puhua rajattomuudesta; persoonallisuutemme rajoitusten tuolla puolen olevasta yksilöllisyydestä. Persoonallisuutemme on vain käyttöväline, työrukkanen, jota yksilöllisyytemme vain harvoin pääsee käyttelemään, koska olemme myyneet persoonallisuutemme ulkoisille ideologioille, kuten esimerkiksi psykiatrialle.

Tahdon puhua kahleettomuudesta, vaelluksesta ilman ainuttakaan kiintopistettä, ilman yhtäkään tienviittaa. Haluan kertoa sellaisesta vapaudesta, joka ei yövy yhdessäkään leirissä. Mutta se on hiukan vaarallista, sillä omien totuuksiemme juoksuhaudoista näyttää sellainen kulkija vaeltavan vihollisen maalla.

Haluan puhua kuvattomuudesta. Uskonnot, politiikka, tieteet ja taiteet, oman ajattelumme muodot, kaikki ne ovat kuvia, loputtomasti vaihtuvia muotoja, aikaan sidottuja, syntyviä ja kuolevia historian loputtomassa oravapyörässä. Ne ovat elämän kaleidoskoopin lasihelyjä, heijastamiensa auringonsäteiden värjääjiä. Luulemme helyjämme itse auringoksi, valitsemme vain oman uskomme väriset lasipalat, maalaamme vakaumustemme vankilan seinään mieleisemme taivaanrannan ja huudahdamme: "Katsokaa ja kumartakaa kristinuskoa, ateismia, buddhismia, psykoanalyysiä, unia, parapsykologiaa, käyttäytymistieteitä, henkimaailmaa, feminismiä, nihilismiä, lasten päiväkoteja, tietokoneita, rakkautta, pasifismia, huumeita, ornitologiaa, ydinfysiikkaa, runoutta, erotiikkaa, politiikkaa ja jumalaa!"

Olennaisinta eivät ole nuo kuvat, vaan se, joka niitä heijastaa. Sitä voidaan nimittää vaikkapa valkokankaaksi. Se kantaa kaikki kuvat, kaikki sanat. Mutta se itsessään on kuvaton. Ja tässä juuri suurin vaikeus on. Haluaisin sanoilla kuvata ­ ei suinkaan kuvia vaan niiden taustaa; sitä, mikä on mielipiteiden tuolla puolen, päättelyn pääsemättömissä. 

 

Epäuskon usko

Hämäävin kuva omassa kulttuurissamme ei ole usko, vaan epäusko. Se on objektiivisuuden ja tieteellisyyden kaapuun naamioitunutta elämän pelkoa, tieteen tehokkuuden lupauksiin takertumista. Se on intuition tuhoavaa ajattelun syöpää. Se näyttää kuvien riistäjältä, vapaudelta, mutta sitä se ei ole. Se on uskoa tietoon, mutta usko mihin tahansa on aina uskoa. Se on yhtä sitovaa, yhtä säälittävää, yhtä paljon pelosta noussutta kuin polvirukous lahkolaisseurakunnassa. Tieteiden häikäisevä fyysinen todistusvoima sokaisee meidät näkemästä tiedemiesten välistä dogmaattista ja säälittävää taistelua arvovallasta, liikuttavan töröhuulista itsensä tyrkyllepanoa tieteiden tanssiaisissa.

Puhun varmaan liian yleisellä tasolla. Mistä saisimme vähän veren makua suuhun, jotain konkreettisempaa? Jotain, mistä kiihkoilla puolesta tai vastaan?

 

Psykiatria

Koska minut on kruunattu psykiatriksi, puhun hiukan psykiatriasta, tieteeksi yrittelevästä lasihelmipelistä. On muistettava, että nyt en puhu yksilöistä psykiatrian piirissä, vaan psykiatrian yleishahmosta.

Minun pitäisi puhua asiantuntijana, riistää oma ajattelunne, takerruttaa teidät taas yhteen kuvaan, yhteen pelastusoppiin, houkutella teidät asiantuntijoiden helmaan kuin Kristuksen morsiamet ylkänsä huomaan. Psykiatria on kuitenkin vain yksi käsitys ihmisestä, yksi tuhansista ja miljoonista yrityksistä ymmärtää ihmistä kautta historian, yksi aalto ajan virrassa, yksi lehti ajattelutapojen tuuheassa puussa.

Psykiatria on aina aikansa lapsi, vääntyneen yhteiskunnan vääntynyt osa. Se on yhtä sokea, yhtä hullu ja pirstoutunut kuin loputon määrä ryhmätotuuksia ennen sitä ja sen jälkeen. Se tietää jotakin vain persoonallisuudesta. Yksilöllisyydestä se ei tiedä mitään. Se pitää valta­asemaansa hetken, sortuu sitten, ja paikan valtaavat muut yhtä vajaat totuudet, kuten esimerkiksi psykiatrian eräitä osa­alueita kärkkyvä psykologia. Psykiatrian piirissä tapahtuu toki paljon hyvää ja kaunista, mutta se tapahtuu psykiatriasta huolimatta, ei sen takia. Psykiatria on huora, rakkauden ammattilainen, palkkarakastaja, jonka viulut yhteiskunta maksaa.

On tosiasia, että psykiatrian asiantuntijoiden seireenilauluista huolimatta saattaa potilas terapeutissaan hyvinkin tavata paljon hullumman, kylmemmän, tuhoavamman ihmisen kuin itse konsanaan on. Mutta ei se ole asiantuntijoiden syy, sillä he ovat muiden lailla aivan yhtä hukassa oman tietouskonsa seassa. Haemme turvaa papeista, jumalankieltäjistä, psykiatreista, psykologeista, kaikenlaisista auktoriteeteista, jotka ovat kiivenneet ylimitoitettujen odotustemme tarjoamalle korokkeelle, ja omassa yksinäisyydessään ja inhimillisessä heikkoudessaan ovat itsekin alkaneet uskoa omaavansa jotain erityistietoa ihmisestä.

Kaikesta tästä huolimatta en vastusta psykiatriaa. Näen itse työssäni, kuinka ihminen tulee monasti autetuksi, vaikka terapeutti takkiaan omaksi ihokseen luulisikin. Ei psykiatrian ideologia sen hullumpi ole kuin monet muutkaan sokeuden muodot, joihin takerrumme

.

Oma reseptini

Mikä sitten on oma reseptini? Oma maailmanparannusohjeeni? Saisiko olla uskontoa, filosofiaa, tiedettä vai politiikkaa? ­ Jos ei Jehovan todistaja pese aivojamme, tekee sen joku muu sielun alennusmyyjä kuten psykoanalyytikko, porvari, ateisti, kommunisti, fyysikko, mystikko, tai neekerien hädällä nyyhkivä. Kun itse laukomme naru kaulassa sen toista päätä profeetoille tarjoillen, löytyy kyllä aina halukkaita liekaan sitojia, yhtä onnettomia, tyhjiä ja yksinäisiä kuin seuraajansakin.

Entä kelpaisiko sitten yleinen hokema: "Vastauksen löydät vain itsesi sisältä"? Vaikka näin toisaalta onkin, ei kelpaa sekään, koska sekin on meille syötetty, siitäkin on tullut meille dogmi, kiintopiste, kuollut kivi jonka päälle pelastautua alati muuntelehtivan elämän virran kuohujen keskeltä.

Vaikutanko pessimistiltä, nihilistiltä? Varmaan vaikutan. Miksi vaikutan? Siksikö, etten suostu tarjoamaan mitään oljenkorsia hukkuvan ihmisen hätään? Olkikuormien kärrääjiä elämän virtaan on jo riittävästi, ei siinä minua tarvita.

Tuntuuko puheeni köyhältä kun en viittilöi viekotellen uskon jyrkänteille, kun en erottele oikeaa väärästä ja huuda: veljet barrikadeille? Onko ääneni kalpea, kun mielipiteiden myrskyissä luovin järjen Skyllan ja tunteen Kharybdiksen välistä?

Toiselle voidaan tarjota vain aivopesua; uhrin suostuttelua vakaumuksesta a vakaumukseen b. Olipa aivopesun nimi vaikka rakkaus tai totuus, on se silti aivopesua. Miksi tarjoaisin jotain kiinnekohtaa, sillä kiinnekohdassa ­ tuon sanan mukaisesti ­ roikutaan kiinni. "Mutta täytyyhän olla jotain, josta lähteä, johon uskoa", sanovat monet. ­ Niin näemmä täytyy, järkyttävää kyllä.

Jääkö siis jäljelle mitään kun kaikki kuvat on kaadettu? Jopa se suurin ja pettävin kaikista: oma minä? ­ Jonka kaatamisen psykiatria sokeudessaan aina patologisoi, diagnosoi ja vääntää sairaudeksi.

Kyllä. Jäljelle jää jotakin.

Jäljelle jää itse asiassa kaikkein eniten. Jäljelle jää valkokangas, se joka kantaa kaikki kuvat. Sitä nimittää psykiatria harhaksi, järkeensä hirttäytyneet haihatteluksi, ja uskovaiset tekevät siitä omien rajojensa mukaisen jumalankuvan, jolla sopii huidella toisten jumalia. Se, joka on nähnyt välähdyksen valkokankaasta, ei ole enää minkään kuvan vanki; ei tieteellisen, ei taiteellisen eikä uskonnollisen. Hän on kuvattomuudessaan järkyttävän yksin ja juuri siksi vapaa kulkemaan kaikkien seurassa. Kun ei takerruta mihinkään kuvaan, voidaan kaikkia kuvia käyttää, lähestyä kuviinsa hirttäytynyttä hänen omilla kuvillaan, käyttää hänen omaa käsitejärjestelmäänsä, hänen omaa kieltään.

Olen puhunut ehkä jo liikaa kuvattomuudesta, koska siitä muodostuu helposti uusi ideologia, uusi kuva, kuva kuvattomuudesta, mutta koska sanoja on käytettävä, täytyy minun siihen kaiken uhalla alistua.

 

Miten löydän totuuden?

Miten tuon kuvattoman valkokankaan sitten löytää? Olisiko satasen jäsenmaksu sopiva, jos teen sen löytämiskeinosta uuden uskonlahkon?

Yhtäkään henkistä opasta, tiedettä tai taidetta ei sen löytämiseen tarvita. Ei yksikään länsimainen eikä yksikään itämainen uskonto voi sitä kaapata. Sen valkokankaan löytää totuudellinen mieli, kuviin itsensä kolhinut, elämästä kärsinyt, ja siitä oppia ottanut. Etsimistäkään ei tarvita, sillä totuutta ei tarvitse etsiä. Sitä voidaan vain paeta. Jokainen - sanon jokainen - totuudenetsijä on valehtelija, sillä totuuteen ei ole mitään tietä. Miten voi mitään tietä olla sellaiseen, joka on aina läsnä? Totuudenetsijä on pyhittänyt omat pakokeinonsa ja nimittää niitä etsimiseksi. Ajattelu on aina rajoittunut, eikä tavoita rajatonta, ei tavoita elämää, joka on kaikissa muodoissaan, ja siksi kaikki muodot kuvastavat sitä, niin viisaan mietteet kuin hullun houreet, unet, myytit ja harhat, uskonnot, tieteet, taiteet ja filosofiat.

Kuten vanha viisas ystäväni sanoi kerran:

"Totuus on kaikissa muodoissa, mutta se ei ole minkään muodon yksinoikeus."

Markku Siivola