YHDENMUKAISUUS

Jos et enää tervehdi lestadiolaista uskonveljeäsi “Jumalan terve” niin kaikki tietävät että uskosi horjuu, olet ehkä jo Saatanan oma.

Jos lakkaat sanomasta naapureillesi aivan supisuomalaisittain hyvää päivää, joudut samal­la leimatuksi, omituiseksi. Ja useimmiten omitui­nen silloin oletkin, hullu tai muuten vain omaa sidonnaisuuttasi vas­taan taisteleva kapinallinen, vaikka saman­mie­liset samassa ansassa istuvat sinua “vapaustaistelustasi” ihannoisivatkin. Taistelet Don Quijotena tapojen ja perinteiden tuulimyllyjä vastaan. Vaikka nekin lopulta katoavat ajan tuuliin, ovat ne toiminta-aikanaan hirvittävän voimakkaita, niin voimakkaita, että aitoutta ja totuutta tavoittele­vienkin on pakko antaa myös keisarille mikä keisarin on.

Haluamme las­temme kutsuvan meitä isäksi ja äidiksi, toisin sanoen nimittävän meitä yhden yhteiskuntaroolimme mukaan, kutsuvan meitä samalla ryh­mä­ni­mellä kuin mil­joonat muutkin lapset vanhempiaan. Mitä vähemmän todellinen on kä­si­tyksemme omasta itsestämme, sitä pakottavammin vaadimme muita nimeämään mei­tä isäksi, äi­diksi, johtajaksi, poliisiksi, kersantiksi, lääkäriksi, terapeutiksi, uskovai­seksi, stadin kovimmaksi kundiksi, sitä enemmän laumasielutamme itsemme ja ympäristömme.

Missä kulkee yhdenmukaisuuden, laumasieluisuuden, traditioihin ja ideologioihin nou­dattamisen ja niistä kaikista eristäytymisen välinen rajalinja? - Se joka käyttäytyy va­paasti sidotussa yhteiskunnassa ei ole vapaa vaan sidottu. Vaikka kesähelteellä olisi helpointa ja luonnollisinta kulkea keskellä kuumaa kaupunkia alasti, vain hullut sen te­kevät. Todella vapaat sekä sidonnaisuudestaan autuaan tietämättömät kantavat kumpi­kin kiltisti vaatteita päällään, mutta täysin eri motiivien vuoksi.

Vai­keampaa on nähdä monia muita järjettömyyksiä, joita emme tule nii­den yleisyyden takia edes huomanneeksi. Me valehtelemme kiittelemällä toisiamme erinomaisesta ruo­asta, ihas­tut­tavasta illasta, hauskasta tapaamisesta. Me puhumme lapsillemme rehel­li­syydestä ja uskomme itsekin ettem­me valehtele. Sosiaalinen käytöksemme on täynnä näi­tä satoja pieniä valheita, pys­tyynkuolleita tilannesidonnaisia vakiolausahduksia. Näi­tä valheita välttävä ei yleensä onnistu kiinnittämään toisten huomiota niiden epäaitou­teen, vaan vain saattamaan itsensä omituiseen valoon.

Näi­den valheiden hinta on äärimmäisen kova, mutta sitä ei yleensä nähdä. Hintana on jat­kuva salattu pelko ja epävarmuus, yhteisöllinen paranoidinen verkosto, jossa emme kos­kaan voi olla varmoja, mitä sel­kämme takana meistä puhutaan. Kymmenen sekun­nin suunnittelematon puhe­tauko miltei missä kahvitilaisuudessa tahansa pystyy nos­ta­maan yhdek­sän henkilön otsalle tuskanhien ja se kymmenes on ottanut rauhoi­tus­lääk­kei­tä jo ennen kahvittelua. Tämä toistemme pelko, kymme­nen sekun­nin hiljaisuuden kuris­tava ote viittaa niin hirvittäviin yhtei­söllisiin kuiluihin, että ne joudutaan miltei poik­keuksetta kieltä­mään. Koettakaapa ottaa tuollaisen ahdistavan hiljaisuuden jälkeen se puheeksi, niin näette minkä pimeyden viitanlievettä kohotatte.

Tä­mä kaikkiallinen valheiden ja ahdistuksen verkko ruokkii myös para­noidisten poti­laiden sairautta, joka on yhteisöllisen paranoian jat­kuvasti palava merkkituli, ei mi­kään yksilö­sidonnainen sairaus, jol­laiseksi sen joudumme eristämään jopa psy­kiat­rian kei­noin - psy­kiat­riahan on osa yhteiskuntaa, myös osa sen pimeyttä.

Suora, rehellinen, omaa sisäistä olemusta suoraan ja peittelemättömästi heijastava kans­sa­käyminen on käy­tän­nössä mahdotonta. Osallistuminen yleisiin massasignaalei­hin on välttämätöntä. Rutiinin särkyminen voi kyllä sysätä sisäiseen kasvuun, mutta enimmäk­seen vain ahdistuneisuus on seurauksena. Koska intuitiomme ei toimi riittä­vän her­kästi, joudumme korvaamaan sen puutteen vakio­merkeillä, kansallisilla ja kan­sain­väli­sillä käyttäytymisen liikenne­kilvillä: kas näin ohitat ja sivuutat toisen tarkkaan sää­del­tyjen ohjeiden mukaan, niin vältät yhteentör­mäyksen.

Ne, jotka silti jättävät liikennesäännöt taakseen joutuvat kulkemaan yksin mutkal­li­sia, yllättäviä teitä, ylä- ja alamäkiä, rotkojen reunoja, joilla ei ole käyttäytymisen kultai­sen kirjan turvakaiteita. Mikäli intuition ote ohjauspyörästä herpoaa kesken kaiken, syntyy äärim­mäisen kiusal­lisia tilanteita kun on sanottu ja tehty liian paljon, ja liian lä­helle olennaisen jyrkänteitä viety keskustelu suistuu rotkoon. Viitoittamattomilla teillä seikkailevaa odottavat korkeimmat vuorenhuiput ja hirvittävimmät rotkot, huikai­sevimmat näky­mät ja umpikujien sanomaton ahdistus.