Yksi on kaikki mutta ei jumala

Ihmisen kuoriutuessa elämänsä mittaan yhä enemmän maailmalle, hän havaitsee kaiken liittyvän kaikkeen yhä tiiviimmin. Kaikki on yhteydessä toisiinsa niin materian kuin psyyken piirissä. Tieteen puolella saattaa Heisenbergin epätarkkuusperiaate jäädä vaivaamaan vielä tieteen ylivaltaan ja ajattelun voimaan ihastuneen mieltä. Tai ehkä hän on joskus katsonut ulos ikkunasta, pysähtynyt liikennevaloissa, istunut mietteissään puutarhatyönsä jälkeen portaille ja ollut selittämättömästä syystä yhteydessä kaikkeen ja kaikki häneen tilassa jota ei tarvitsekaan selittää eikä sille etsiä syytäkään, koska se ei ole tila, sillä tila on sitä varten joka tilan kokee.

Hän havaitsee että yksi on kaikki. Vaikka yksi ei tietenkään voi olla kaikki, sillä mihin sitten kaksi kuuluisi, se kun vaatii olemassaolonsa oikeutusta vääjäämättömästi, ja vain petkutuksella sen voi saada pois näköpiiristä. Hän havaitsee myös että kaikki on yksi, ja että kaiken ja yhden välillä ei ole syy-seuraussuhdetta eikä suuntaa, sillä se jolla on syy ja seuraus, ei voi olla kaikki vaan jokin kaikkeudessa liikkuva osatekijä.

Kun ymmärrys kaiken yhteydestä ja ykseydestä on selvä, pyytää joku selittämään tämän kaiken. Minä en ole tietysti sinä vaikka sinä olet osa minua, juuri sitä yhtä joka on kaikki mutta vain minun maailmassani, sillä ei minulle ole muita maailmoita, muita kuin se jossa minä olen jumala ja yksinvaltias, jonka täytyi Luciferina tuoda ymmärryksen valo ihmisen kautta menetettyä kaikkeuttaan jälleen tavoitellakseen luomiskertomuksen kautta.

Mutta se yksi. Yksi tuoli yhdellä planeetalla yhdessä maailmankaikkeudessa, joka on paralleeliuniversumien päättymättömässä sarjassa joka kokonaisuutenaan sisältyy loputtoman uusiin paralleeliuniversumikimppujen sarjaan.

Eikä siinä vielä kaikki.

Ei tietenkään. Kun kaikki universumien universumien universumien universumit.... .....sumit... umit.. mit ...it ...t on laskettu ja tiedetty, herää levoton kysymys: entä mitä on niiden takana, niiden jälkeen, niiden sivuilla, ylhäällä, alhaalla, menneessä ja tulevassa sekä loputtomien sekä aika- että ajattomuusjärjestelmien tuolla puolen?

Sehän on ei-mitään, joka ei ole myöskään ei-mitään, sillä jos se olisi ei-mitään, se olisi... ei-mitään, joten se on eikä ei ole. Se on niiden tuollapuolen, mutta jos se olisi tuollapuolen – tai täälläpuolen – se olisi jotain, joka sisältyisi johonkin.

Mikä se on johon sisältyy kaikki – onko se tuon kaiken kaikkeuden osa? Ei tietenkään, silloinhan se ei olisi se joka sisältää kaikki. Muodostaako näin ollen kaikkeus myös itsensä sisältävän ominaisuuden? En ole siitä aivan varma... mutta siitä olen varma, että se raja, jonka äärellä ajatuksemme ei enää jaksa juosta, ja intuitiomme soihtu on sammunut, on oma rajamme jolla ei ole tekemistä sen kanssa joka kaiken sisältää. Ja koska se sisältää kaiken, sen täytyy olla suurin tyhjyys, olemattomuus – jotka tietysti ovat vain vastakohtasanoja kaikelle, joten kaiken mahdollistaja on kaikkeuden ja tyhjyyden ulottumattomissa, kuin näkymätön peili, josta heijastuu kaikki sille tajunnalle, joka on yksi niin kauan kuin se havaitsee vain heijastuksia. Kun se lakkaa näkemästä, se siirtyy jumalan oikealle puolelle ja synnyttää myyttejä ja kertomuksia nuotiotulilla kerrottaviksi.

 Joulupäivänä 2008