Yksi runoilijoista 

Harvoin nousee hengen Fenix siivilleen ihmisen tuhkasta, lentää runona maailman markkinatoreille, vaan ei kerro luojansa kahleista. Helmi ei enää heijasta kasvun ehtojaan: suljetun simpukan rumuutta.

Pikkumiehenä kuljin isäni kanssa kuuluisten miesten kylissä, mitä vanhoja äijiä nuorelle pojalle olivatkaan, mutta jotain jäi liikkumaan pojan mieleen, jonka vasta näiden äijänkäppyröiden runous paljasti. Eivät he koskaan olleet arkisia hengeltänsä olleetkaan, ajattomuuden poikaviikariudeltaan, enkä voinut sijoittaa ruumista henkeen, henkeä ruumiiseen, enhän tiennyt mikä niistä oli todellisempi. Kätkivätkö he runoillaan tahallaan maan kahleittensa taakan, valehtelivatko he, hakkasivatko he vaimojaan kuten kaikki kunnon kansalaiset? Olinhan niin monta kertaa ollut pettynyt nähdessäni puhujia, näyttelijöitä, kirjailijoita, kulttuuriammattilaisia: tuollaisia luita nahkasäkissä! Hirviö Elämän ainut vaihtoehto: pukeutua ruumiin säkkiin, ripotella päälleen itsekkyytensä tuhkaa.

Väsähtäneen näköinen ukko ovenraossa, isäni sikarin tuoksu hänen olohuoneessaan, aikuiset puhumassa mitä lie, ei sitä pikkupoika kuunnella jaksanut. Jotain ystävällistä Arvo Turtiaisessa oli, mutta isän maailmaan kuuluvana kuitenkin vieras.

Vasta paljon myöhemmin järkyttivät hänen runonsa minua. Arvo ja oma isänikin oli jo silloin lähtenyt.

... Maailmani alkoi kun uppoamaton upposi, Titanic.

Siitä lähtien vain hukkuvia,
sukupolvi sukupolven jälkeen avunhuutoja.

Maailmani on pelastusveneiden maailma,

miksi soutavat rannasta poispäin,

uuden maanko löytääkseen?

Tänne, tänne! Eivät vastaa.

Kysyn isältäni haudastaan, äidiltäni

kukkiensa keskellä mökkinsä pihamaalla.

Hymyilevät salatietävästi,

toinen ylös maasta,

toinen maan puoleen viittaa.

(Turtiainen: Syyskevät 1959)

 

1986