Katukivi

Askelten uralta sivuun heitetty hajamielinen vilkaisu lampun valossa kyyröt­tävään katukiveen repäisi kulkijan yllättäen merkitystensä seiteistä kiveksi kulkemistaan katsomaan, pisaraa kiireis­ten kenkien virrasta yli kiven hiljaisuuden. Ajatusten apinat ryntäsivät hälisten olkapäille: mikä sen kiven paikka on, sanokaa mikä sen paikka on! Mihin se kuuluu, mitä se juuri tuossa tekee, onko siitä mitään hyötyä? Ja kuiskuttaja lisäsi: ...hyötyä tässä universumissa! Mikä herkkyys, mikä syvämietteinen kysymys merkitysten puristeli­jalle, missä vain niitä kiinni saikin. Hän koristeli niillä vanki­loita, joiden elin­kautiset kirjoittelivat toisilleen kulttuuri­palstoilla, keräilivät lehti­leikkeiden kellas­tuneita pape­rinar­sis­seja haudalleen vietäviksi jälki­polvien unohdukseen.

Avain kiertyi jossain, askeleet kaikuivat hetken hukkuen oviensa taa, yöt ja päivät ajoivat toistaan takaa, kellotauluun taker­tuneet kädet viiltyivät verille osoitinten veitsistä, kunnes aika leikkasi väsyneet kulkijat vihdoin irti uusien ihmisten tulla hakemaan merkitysten tasanteita ajan ja paikan liukkailta jyrkän­teiltä, joilla elämään heitetyt kompuroivat kainalosauvojensa varassa.

1989