Sinä ja minä

Kuten aikuiset, itsekin lapsia olleet, tutkivat ja ihmettelevät lasta, niin ihmettelen minäkin miksi en ennen tiennyt, että kirjoitan vain itselleni, katselen vain itseäni peilistä ja maailmasta. Ennen etsin ja etenin, kiersin ympyrää, seurasin virvatulia toinen toistaan arvovaltaisempia ajattelun loppumattomalla suolla, ja kauan kesti ennenkuin ympyräni sulkeutui, löysin lähtöpisteeni, josta jo ensimmäinen askeleeni oli saattanut minut harhaan. 

<>

Näin helppoa se on: minä olen maailma, maailmankaikkeus, kaikki mitä koen, itsenikin. Sinä olet minä, ei symbolisesti, vaan todellisesti. Kaikki hirveydet ja ihanuudet, sodat, sairaudet, murheet, ilot, kaikki ovat vain minä joka olen kaikki. Joka on kaikki on yksin, eikä yksinäisyys ole mahdollista kun kaikki on läsnä.

Näin vaikeata se on: sinä et sitä usko, ja jos uskot, olet uskosi uhri. Mitä tekstini on? Haihattelua, hyväosaisen kamarimietelmiä, joutenolon saippuakuplia, uskonnollista onaniaa, vale-estetiikkaa, sentimentalismia? Minä en voi käsityksellesi mitään, sillä ei ole selityksen tietä sinuun, jollet katso minua ja näe omia silmiäsi minussa itseäsi katsomassa ja minua nyökkäämässä sinulle koska kummatkin tiedämme olevamme yhtä, yksi, ainoa, loputon elämä.

Jollet tiedä, mistä puhun, eivät seuraavatkaan rivit auta. Jos tiedät, lohdutan, ettet ole hullu, niinkuin yksinäsi olet ehkä luullut (kuten minäkin), vaan on toisiakin, jotka tietävät että sinä olet itsesi yksinäinen kaikkeus, ja että minussa tapaat vain itsesi.

Kun katson sinun puhuvan minulle puhun itselleni sinun kauttasi, sillä ei ole mitään muuta kuin se jokin joka on sekä sinä että minä. Sinun maailmastasi en tiedä, sillä kuulut minun maailmaani, minun silmieni havaintoihin, minun aivojeni tuotteisiin, kuten kuulun minäkin. Minun omat aivoni, silmäni, korvani ovat minulle yhtä ulkoisia, subjektiivisia kuvia kuin olet sinä minulle. Enempää en sinusta tiedä kuin itsestäni, ja tiedän kummastakin yhtä paljon. Voin aistia vain sen minkä itse luon, sekä mikä jo minussa on. Avaruuden loputtomuus on minussa, tähdet ovat minussa, muuten en tietäisi mitään loputtomuudesta ja huikean kaukana olevista tähdistä, eikä se saisi päätäni pyörryksiin, minua tarrautumaan ajatusteni turvakaiteisiin loputtomuuden jyrkänteillä.

Minulle ei jää muuta jumalaa kuin itseni, josta en mitään tiedä, eikä minun tarvitse hakea häntä ulkoa eikä sisältä, koska niitä ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Vain mieleni harhailee ajassaan etsien valoa oman varjonsa alta.

Minä olen tuskainen ja voimaton ja puhun tyhmyyksiä kanssasi, sillä minä en usko itse mitä sanon vaan etsin ulkokuorta, halkeamaa tästä itseni maailmankaikkeudesta, koska täällä on joskus yksinäistä olla, koska et tiedä olevasi minä, emmekä voi siksi olla yhdessä yksin. En minäkään aina usko olevani sinä vaikka sen tiedänkin ja sitä en tahdo aina jaksaa kestää. Vaikka tiedän tämän kaiken hulluuden, en sitä silti tiedä, ja tiedän katsovani itseäni ihmetyksen ja suuttumuksen vallassa, koska en ole oppinut läksyäni, vaikka sen kirkkaasti voin kaikkialta lukea, joka päivä, milloin vain, eikä kukaan profeetta voi minua enää itsestäni kääntää eikä sinusta erottaa.