Sielunkuvia hypnoosin ja unen peilissä

Viisikymmentä vuotta sitten, vähän päälle kaksikymppisenä, hypnoosi oli minulle kaikki kaikessa. Se oli tärkein itsetuntoni lähde, sillä muusta en muiden huomiota tuntenut saavani tuntien itseni muita huonommaksi. Hypnotisointi antoi minulle lainahöyhenet joita kuvittelin omikseni turvautuessani sen kulttuurihistoriasta tunnettuihin toisen ihmisen hallintaan pyrkiviin valtamyytteihin. Toki se vei minut jo kohti ihmisen sielunelämää, jota kohtaan kiinnostukseni oli kasvanut jo teini-iästä saakka, mutta hypnoosin tuottamiin ihmisen sisäisiin kuviin minulla ei ollut vielä oikeaa, toista ihmistä tarkoin kuuntelevaa hiljentymistä, vaan käpälöin hypnotisoidun kuvia liian karkealla otteella tahraten hänen kuviaan omilla kuvillani ja pyrkimyksilläni. Silti muistelen lämmöllä tuota haparoivaa alkuvaihetta, joka kuitenkin omalta osaltaan entisestään kasvatti kiinnostustani ihmispsyyken ihmeellisyyksiä kohtaan.

Noina varhaisina vuosina totuudenetsintäni johti minut kokemuksiin jotka osoittivat minulle kuinka pieni ja ahdas pyrkimykseni oli, kuinka hypnoosilla en pääsisi pidemmälle kuin vain oman itseni ennalta asettamalleni rajalle, en sen ylitse maailmaan, jonka aavistin olevan paljon suurempi, tuntemattomampi, ennalta-arvaamattomampi kuin se umpikuja mihin ennen pitkää joutuisin itsekeskeisyyteeni perustuvan hypnoosiharrastukseni kanssa, niin mielenkiintoista kuin se ilmiönä olikin. Huomasin etten nähnyt enkä kuullut maailmaa hypnoosimetelini takaa.

Tajusin olevani itseni suurin este. Siitä alkoi oman hiljenemiseni tie, hypnoosi itsetehostuksena ja valtapolitiikkana väistyi elämästäni, ja muutaman vuoden kuluttua löysin tien uniin, niiden omaan kieleen vanhan unimestarin hellävaraisesti opastamana. Hän on jo poissa mutta unet ovat jääneet pysyviksi matkakumppaneiksi, syvimmäksi ja aidoimmaksi meidän ihmisten elämää kuvaaviksi taideteoksiksi, ihmisen tietoisen elämän juonista ja väistöliikkeistä tahraamattomiksi, elämän itsensä meille antamiksi kuviksi, eläviksi hologrammeiksi, joissa välkehtii koko elämämme tavalla johon me unitaiteilijat, eli me kaikki ihmiset, emme päivätajunnassamme pysty. Ne kuvaavat ihmisyyttämme aidoimmillaan, paljaimmillaan, haavoittuvimmillaan, koskettavimmillaan. Tajusin unien polut oman näkökykyni horisontin takaisiin maailmoihin johtaviksi, unien äänen mittaamattomasti mahtavammaksi kuin oma ääneni tai mitkään tulkinnat ja uniteoriat voivat koskaan olla.

On olemassa vielä uniakin syvempiä tekijöitä, vieläkin kirkkaampia todellisuuden pelkistyksiä, mutta ne eivät ole enää kuvia, vaan kuin taide itse, sen ydin, ne lähteet jotka eivät koskaan ehdy ja joita uskonnot ovat aina kukin omalla tavallaan tavoitelleet vuosituhansien läpi. Unikuvat eivät ole tuo taide, vaan sen ihmisen tajuntaan lähettämiä muotoja, kuin radiomajakoita, jotka sähköttävät itseään syvempien ulottuvuuksien olemassaolosta joka voi esittäytyä ihmiselle vain ihmisaistein havaittavien symboliensa kautta.

Päivätajunnan synnyttämiin taiteisiin liittyy aina niiden väkevyyttä laimentavia voimia, sillä taiteilija ei voi poistaa omaa minäänsä, omaa tahtoaan olla joku maailman ja toisten ihmisten silmissä, niinpä päivätajunnan taiteet joutuvat aina ympäröivän kulttuurinsa puristukseen. Vain unien taide ei yhtään kysele kuka sitä ostaa ja arvostaa, tuoko se mainetta ja kunniaa. Sitä ei laadita kenellekään muulle yleisölle kun unennäkijälle itselleen. Päivätajunnan taiteet ovat unien taiteen ahdasrajaisempia johdannaisia. Unien taide on aidossa herkkyydessään sydämeenkäypää, aseistariisuvaa samoin kuin vielä maailmasta tahrautumattoman lapsen viaton viisaus vain voi olla. Juuri ne muistuttavat minua ihmisyydestä ja ihmisten yhteyden parantavasta voimasta tavalla, jota ilman olisin itselleni ja muille hankalampi olento kuin mitä omia haavojani kantaen nyt tunnen olevani.

Hypnologia no 2/2009