Unien epämääräisyys on niiden tarkkuuden edellytys

Olen usein verrannut unta tähtiin, jotka päiväsaikaan eivät päivätajunnan kirkkaan auringon valossa ole näkyvissä, vaikka vaikuttavat meihin silti samalla tavoin joka hetki, läpi öiden ja päivien.

Tämä päivän ja yön kuva voidaan myös kääntää päinvastaiseksi: kuljemme puiden varjostaman metsän hämärässä nähden lehtien välistä siilautuvien auringonsäteiden elävää leikkiä, alati muotoutuvia uusia valoläiskiä, unia, niiden yhtymistä ja eriytymistä, niiden kertomusta auringosta, niiden alkulähteestä. Kuljemme päivätajuntamme hämärissä varjoissa tuskin usein muuta huomatenkaan, vain eteemme ja maahan tuijottaen.

Yön aikana katseemme kiintyy korkeammalle ja unien valonsäteet alkavat välähdellä päivätajuisen mielen synkkien ajatusaiheiden tuuheiden lehvästöjen verkostojen harvetessa, päästäessä enenevässä määrin sielumme säteilevästä ytimestä lähtevää valoa tajuntaamme. Itse aurinko, ihmisen sielun sisin aurinkoydin ei kuitenkaan ole tietoisuutemme suoran katseen tavoitettavissa. Kun jäämme seuraamaan valonläikkien leikkiä tarkasti, havaitsemme niissä tiettyä toistuvuutta, ikäänkuin viittauksia johonkin suurempaan, oman luontomme lehvästöön, perusrakenteeseen, sen valonläpäisevyyteen, sen monella lailla auringonsäteiden kulkureittejä muunteleviin muotoihin.

Kuten eivät puut varjoillaan mitään salaa, eivät unetkaan. Muiden luonnonilmiöiden lailla eivät unien valoläiskät piirtele meille arkkitehdin valokarttoja maahan terävin ja suorin viivoin, vaan epämääräisin vääntyilevin muodoin, joiden yksityiskohdat eivät yksinään kerro vielä mitään olennaista, vaan vasta ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden, kuin pointillistisen maalauksen väriläiskät, joissa läheltä katsoen näkee vain kaoottisuutta, mutta kauempaa niiden kokonaiskuva avautuu aivan selkeänä. Silloin tajuamme että mikään ei ole kuvassa kaoottista ollutkaan, vaan jokaisella värillä ja muodolla on kuin onkin ollut tarkoin määäritelty oma paikkansa, jota ilman ei kokonaisuuskaan olisi voinut ilmentyä. Kaoottisuus on ollutkin vain katsojan silmässä, hänen yksipuolisessa, likinäköisessä katseessaan.

Niin on unienkin laita. Unien kokonaiskuva peittyy väärinkäsitykseen siitä, että unien rakenteet, unikuvat, voitaisiin erossa unen kokonaisuudesta tulkita, milloin enemmän tai vähemmän yksiselitteisesti. Yksiselitteinen tulkinta on kuitenkin hengetöntä, perustuen enemmänkin huononäköisen vakuutteluun itselleen kuvan oletetusta luonteesta.

C.G. Jung kirjoittaa teoksessaan Piilotajunnan psykologia vuonna 1966:

Unet eivät ole tahallisia eivätkä tahdonalaisia keksintöjä vaan luonnollisia ilmiöitä, jotka eivät ole mitään muuta kuin juuri sitä mitä ne esittävät. Ne eivät petä, eivät valehtele, eivät vääristä eivätkä kaunistele vaan ilmaisevat naiivisti sen mitä ovat ja mitä tarkoittavat. Ne ovat ärsyttäviä ja harhaanjohtavia vain siksi että me emme ymmärrä niitä – uni sinänsä ei tahdo mitään, se on vain ilmaisevaa sisältöä, pelkkä luonnon tosiasia, löydös, kuin sokeri sokeritautisen veressä tai lavantautisen kuume. Vain me itse voimme käsittää sen varoitukseksi, mikäli olemme viisaita ja kykenemme tulkitsemaan luonnon vihjeitä.

Kuten puiden liike ilmaisee näkymättömän tuulen muodon, niin ilmaisevat unetkin jotain ihmisestä järjestelemättä ilmaisuaan ihmisen älyn kaipaamaan tiukan loogiseen muottiin. Uni on puiden kohinaa tuulessa, ja yhteyksiltään vielä usein paljon monimutkaisempaa kuin Jungin kuvaus antaa ymmärtää, sillä siitä saattaa jäädä käsitys että syy-seurausyhteys olisi yksiselitteinen: lavantauti on syy ja kuume seuraus, tai diabetes on syy ja verensokeri seuraus. Selkeämpi vertauskuva unen moniulotteisuudesta voi kehomme tasolla olla ne monimuotoiset epämääräiset oireet ja tuntemukset joita meillä kaikilla ainakin joissain elämänvaiheissamme on. Niiden ei tarvitse aiheutua mistään erityisestä syystä vaan monien tunnettujen ja tuntemattomien tekijöiden summasta, niin elämän psykologisista paineista kuin monenlaisista ruumiillisista tekijöistä, joista ehkä osa ymmärretään myöhemmin jos koskaan. Unien luonne on juuri tällainen kaikkialta vaikutteita ottava, sisältä ja ulkoa, kehosta ja psyykestä, ajasta ja ajattomuudesta, sielun ja hengen ulottuvuuksista yhteen suureen unikuvamylläkkään sekoitettuna. Mikään niistä ei ole turha eikä väärä kuvaus, vaan tuo epämääräisenä näyttäytyvä unikuvamassa on juuri siksi mitä tarkin ihmisen ja hänen elämäntilanteensa kuvaaja, koska siinä ei ole mitään turhaa ja siinä on kaikki olennaiset ainekset. Selkeä kuvaus ei koskaan tavoita kokonaisuutta. Unet ovat taideteoksia, kuin auringonlasku hehkuvine, vaihtuvine väreineen, jonka sisemmän olemuksen yhteyteen pääsee vain antautumalla eikä analysoimalla. Antautuminen, eläytyminen, kokonaisuuteen virittäytyminen on meille kovin vaikeaa, osin siksi, että se on aivan liian yksinkertaista. Juuri antautuminen on se voimakkain unienkin elävän ymmärtämisen väline, joka operoi silloin voimakkaimmin kun lähestymme sitä tilaa missä unetkin siirtyvät tajuisuuden rajan sisäpuolelle, tilaa jossa ei ajattelun yksiraiteisuus ole sitomassa meitä loputtomaan syy-seurausjahtiin elämän äärettömässä kentässä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Silloin, ja varsinkin silloin kun löydämme unista selkeitä polttopisteitä, ihmistä väkevästi puhuttelevia teemoja, jotka unennäkijän voimakkaiden tunnereaktioiden kautta osoittavat sisältävänsä laimentamattoman annoksen todellisuutta, on syytä olla erityisen varovainen älymme taipumukselle riemastua ja tuntea ymmärtävänsä koko unen sisällön, löytäneensä täydellisen selitysvastaavuuden. Unet eivät koskaan ole niin ahtaita ja rajallisia. Niin rajallisia eivät ole luonto eikä ihminen osana luontoa. Unien rajattomuus ilmentää elämän rajattomuutta. Miltei poikkeuksetta on hyvin pienelläkin unen tarkastelulla siitä löydettävissä edelleen salaisuudeksi jääneitä teemoja, jotka joko helposti unohdamme tai yritämme keinotekoisesti vain loogisilla perusteilla liimata nuo osaset kokonaisuuteen sopiviksi. Loogisuus ei unia avaa. Se portti johtaa älyn vain virvatulien pettävälle suolle.