[uniartikkeleihin]

Tämä on 4.9.1998 versio alkuperäisestä tutkielmastani UNI - TUTTU TUNTEMATON (Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen julkaisuja, Reports from the Department of Psychology University of Jyväskylä, 263 / 1984).  Samat aiheet laajennettuina löytyvät vuonna 2008 julkaistusta kirjastani Unien opissa - unet itseymmärryksen palveluksessa

 

TIIVISTELMÄ
 

1. TUTTU TUNTEMATON

Historiaa
Taiteen tiede
Suljetut ja avoimet järjestelmät
Päivätajunnan suhteellisuus
Objekti ja subjekti
Unen ja valveen raja

2. TEORIOITA

Teorioiden juuret; aksioomat
Arkipäivän aksioomat
Paras teoria

3. KOKEMISPOHJAINEN UNIRYHMÄ

Uniryhmän turvallisuusmekanismeja
Ryhmäprosessin vaiheet
Tietämättömyyden voima
Myötäelämys
Unet psykiatriassa
Unissa on totuus - kuten muuallakin
Persoonallisuuden kasvu ei ole ratkaisu

4. TUNNETUN TUOLLA PUOLEN

Maimonideksen unilaboratorio
Esp-unet terapiassa
Freud ja esp-unet
Jung ja esp-unet
Houreita todellisuudesta?

5. TAIDE JA TIEDE

6. LÄHTEITÄ

7. Liite: Uniryhmäjohtajan opas

8. Liite: uniryhmäprosessin vaiheet


TIIVISTELMÄ

Tietoa unista saa kaikkialta, ymmärrystä ei. Tutkielmani päämääränä on jälkimmäinen. Tieto unista on kuollutta, ymmärrys elävää. Tieto syntyy analyysistä, ymmärrys oivalluksesta. Vetoan milloin järkeen, milloin tunteeseen käyttäen käsitteitä ristiriitaisesti. Analyyttistä tietä pyrin unien merkityksestä todistamaan, että mitään ei analyyttistä tietä unien merkityksestä pysty todistamaan. Kerron myös unien omakohtaiseen ymmärtämiseen tähtäävästä menetelmästä, jonka käyttöönottoon riittävät tässä esitetyt ohjeet. Tutkielmani on retki järjen ja intuition, tiedon ja ymmärryksen, tieteen ja taiteen loputtomasti haarautuvilla ja eksyttävillä poluilla.

Ensimmäinen osa Tuttu tuntematon sisältää filosofisen osan, joka toisaalta on raskain, toisaalta olennaisin unien mahdollisimman laajan ja syvän ymmärtämisen kannalta.

Toinen osa Teorioita  käsittelee joitakin aikaisempia uniteorioita. Sen avainkäsite on aksiooma; joka on jokaisen teorian perusta.

Kolmas osa Kokemispohjainen uniryhmä  on käytännönläheisin sisältäen ohjeet uniryhmän muodostamiseen ja ohjaamiseen. Se ei tarvitse tuekseen muita osia, joten ryhmiin osallistuvat voivat rajoittua vain sen lukemiseen. Sen päämääränä on saada lukijat tutustumaan uniin käytännössä. Muut osat tukevat sitä. Ilman käytäntöä; ilman uniryhmiin osallistumista, jää teksti teoreettiseksi eikä kokemispohjaiseksi.

Neljäs osa Tunnetun tuolla puolen on ajatusärsykkeiksi tarkoitettuja katkelmia Montague Ullmanin, Sigmund Freudin ja C.G.Jungin elämästä.
 
 

TUTTU TUNTEMATON

Tuntemattomuudesta saamme suurimman voimamme.

Tämä lause on samalla kertaa uskontofilosofinen ja fysiologinen. Kautta uskontojen kulkee tuntemattoman, ajattoman ja rajattoman jumaluuden, milloinkaan ehtymättömän elämän lähteen punainen lanka. Taiteilijat tietävät sen innoituksensa hetkien kautta: vain silloin kun Minä Itse siirtyy syrjään luokituksineen ja mielipiteineen, nousee tuntemattomasta mestariteos.

Sama pätee ruumiillisella tasolla. Muistetut unet käsittävät yleensä vain muutaman minuutin. Unet joita voisimme periaatteessa muistaa, kestävät puolitoista tuntia yössä. Loppuajan olemme jossain syvällä, kaikille täyden tuntemattomuuden mysteerissä, josta tiede ei tiedä mitään muuta kuin vain hyvin pinnallisia kehoon liittyviä ulkoisia tekijöitä. Unitila on jokaisen elävän olennon loppumattoman energian rajaton lähde, käsittämätön tajunnantila, jonka virkistävä ja elämää uudistava vaikutus ei voisi olla sataprosenttisempi, kaikkia koskeva, kaikkien helposti todennettavissa oleva. Mikä on tämä universaaligeneraattori, loputtoman uudistumisen lähde, joka pumppaa miljardeihin olentoihin joka yö uuden energian, täyttää päivätajuisen tilan tyhjentämät energiavarastot?

Silti suhtaudumme tähän käsittämättömän ihmeellisen tilan päivätajuntaamme asti ulottuviin pärskeisiin; uniin, vieraantuneen välinpitämättömästi jopa silloinkin kun muutaman sekunnin uni saattaa sitkeästi värjätä koko seuraavan päivän tunnelman: "Sehän on vain unta". Tunnemme niiden olevan outoja, kummallisia, tuolla jossain, kauempana, irti minusta, joka olen tässä päivätodellisuudessa, ainoassa todellisuudessani, ihmettelemässä sitä. "Joka uniin uskoo se varjoihin kaatuu" kuvaa koko yhteisömme vieraantuneisuutta unista, ja sitä kautta saa selityksensä myös oma erillisyytemme unistamme. Yksin, ilman muiden tukea, on ihmissielun etsijän matka vaikea ja yksinäinen.

Tarkoituksellako uni meitä piileksii? Miten ymmärtäisimme sen viestin parhaiten? Kahdenkesken vai ryhmässä sitä miettien? Säilyttääkö uni alkuperäisenä vai käyttääkö sitä roolileikin aineksena tai kuvitella ryhmässä unelle vielä jatkoa? Pohtiako unta aika- vai tunneintensiteettijärjestyksessä? Vai aloittaako tärkeimmistä symboleista? Käyttääkö vapaata assosiaatiota vai pysytellä tiukasti unessa kiinni? Entä symbolien vahvistaminen, tyhjän tuolin tekniikat?
 
 

Historiaa


Kulttuurista ja aikakaudesta riippuen ovat unet olleet milloin jumalten, milloin perkeleen, milloin ruumiillisten sairauksien viestintuojia. Aristoteles katsoi unet aistien tuotteiksi ja karkotti jumalat unista: jos jumalat kerran lähettelevät unia, miksi niitä näkevät myös sellaiset, jotka eivät niistä mitään käsitä? Hän oli samaa mieltä kuin Hippokrateskin siitä, että unia voidaan käyttää sairauksien diagnosoinnissa jo ennen kuin ne olivat muutoin ilmaantuneet näkyville.

Parisataa vuotta jKr. teki Artemidoros Oneirocriticassaan (Artemidoros Daldislainen: Suuri unikirja. WSOY 1986) yhteenvedon siihenastisista unitulkinnoista varoittaen jo silloin ettei unisymboleilla ole yleispäteviä merkityksiä. Tieteellisen ajattelutavan vahvistuminen siirsi unikiinnostuksen painopisteen pois kirkon yksinoikeutetusta helmasta maallikoille, alitajunnan käsite syntyi (jo ennen Freudia) ja vuonna 1900 ilmestynyt Freudin Unien tulkinta on hallinnut mielipiteitä unista meidän päiviimme asti. Tunnetuiksi tulivat käsitykset unista toiveentoteutumina, torjuttujen vietti-impulssien purkajina ja julkisivun omaavina piilevän unisisällön kätkevinä nukkumisen vartijoina.

Freudin kaltaista yhteiskunnallista massavaikuttajaa ei ole vielä hänen jälkeensä kuulunut. Lähimmäksi pääsee Carl Gustav Jung. Internet kaikessa sekavuudessaan on unienkin nykyaikaa. Tunnettu AltaVista -hakukone löytää Internetistä hakusanalla dream* yli kaksi miljoonaa sivua, suurin osa tietysti hölynpölyä ja kaupallista saalistusta.
 
 

Taiteen tiede


Miksi tarttua varjoihin ja aavistelmiin kun kovaakin faktaa on niin paljon saatavilla? Luonnontieteisiin pohjautuvat tutkimusotteet eivät kuitenkaan auta unien ymmärtämiseen. Se minkä ne voivat unista selittää, on pinnallista, ruumiillista faktaa. Unia ei voi panna mikroskoopin alle tai viljellä petrimaljoilla. Unien merkitys ei niillä avaudu sen enempää kuin musiikin merkitys pianoa punnitsemalla.

Vaikka uskontojen elämyspohjaisuudesta syntynyt näkökulma unien merkitykseen voisi olla hedelmällisempi kuin tieteen, tämä lupaus jää lunastamatta, koska nuo selitteet ovat jähmettyneet vakioiksi heijastamaan enemmän ympäröivän kulttuurinsa kollektiivista tilaa kuin yksilön sisäisiä kokemuksia.

Unien taide on aidompaa kuin muille tuotettujen taiteiden muodot, jotka käyvät kauppaa senhetkisen ympäristönsä yhteisöllisten symbolien kanssa. Unien taide ei laimenna kuviaan millään, vaan maalaa ne vain unennäkijälle muusta yleisöstä piittaamatta.
 
 

Suljetut ja avoimet järjestelmät


Mitä loogisempi teoria, sitä saumattomammin sen eri osat niveltyvät toisiinsa, ja sitä vähemmän sillä on ympäröivän todellisuuden kanssa tekemistä. Selkeimmät teoriat ovat kuin mustat aukot: ne eivät kommunikoi ympäristön kanssa enää lainkaan. Erityisen hyvin tämä tulee ilmi niinkin "todellisessa" selitysjärjestelmässä kuin matematiikassa Albert Einsteinin sanoin: "Siinä määrin kuin matematiikan lait vastaavat todellisuutta, ne eivät ole varmoja, ja siinä määrin kuin ne ovat varmoja, ne eivät vastaa todellisuutta".

Järjestelmän monimutkaisuus saattaa erehdyttää luulemaan sitä avoimeksi. Vaikka uruilla voidaan soittaa loputtomasti vaihtelevia sävellyksiä, tehdään se kuitenkin sangen rajatuilla määrillä koskettimia ja urkupillejä. Vaikka tietty järjestelmä tuottaa loputtomasti yhdistelmiä on se silti suljettu. Joka uhraa elämänsä vain uruille, ei ehkä tiedä muiden soittimien olemassaolosta. Yhdellä hyvin opitulla järjestelmällä, olipa se mikä tahansa, voidaan selittää kaikki maailmanilmiöt. Sen voi todeta lähimmässä telttapelastuskokouksessakin.

Selitysjärjestelmä suppeuttaa kokemusta omien luokitustensa mukaiseksi, ja kokemus puolestaan vahvistaa uskoa selitysjärjestelmään. Näin järjestelmä toimii itseään ylläpitävänä mielen vankilana, johon uskova saa omasta kokemuksestaan koko ajan lisää todisteita sen oikeellisuudesta. Vaikeimmin paljastettavissa oleva uskonmuoto on meidän kulttuurissamme usko tietoon. Se on yhtä vankkaa uskoa kuin usko uskoon. Kun freudilaisessa analyysissa olevat näkevät freudilaisia unia, kehittävät transferenssineurooseja ja löytävät oidipuskompleksinsa, näyttää se selvältä tiedolta, johon on helppo uskoa. Jungilaisessa analyysissä olevat alkavat uneksia jungilaisittain ja kohtaavat varjonsa, animansa, arkkityyppinsä ja ponnistelevat kohti yksilöllistymistä; individuaatiota.

Omien kokemusten ympäristövaikutteisen muotoutumisen ei tarvitse vielä sinänsä olla haitallista, mikäli tuon sidonnaisuuden havaitsee. Mitä enemmän haluamme ymmärtää unia, sitä vähemmän voimme kuitenkaan nojautua mihinkään, kuten freudilaisiin toiveentoteutumiin, jungilaisiin arkkityyppeihin, Bossin, Ullmanin, minun tai muiden ennakko-odotuksiin, väitteisiin ja todisteluketjuihin.

Tiedeyhteisöt tarvitsevat teorioita hyvässä ja pahassa. Ne suojaavat tutkimustraditioidensa mukaisesti tieteenteon säännöt turvaten toimintansa jatkuvuuden. Päämääränään pikemminkin todistettavuus kuin totuus, ja toimintaedellytyksinään niiden vapaata toimintaa sitova rahoitus ne eivät voi tutkimustuloksillaan johdattaa unien ymmärtämisen äärelle. Ne kyllä tavoittavat tutkittavastaan jotakin, kuvaavat sitä eri puolilta, vievät toisinaan jopa hyvinkin tärkeisiin käytännön sovellutuksiin, mutta unien ymmärtämiseen ne ovat aivan liian rajallisia. Unet ovat rikkaimpia, laajimpia ja vaihtelevimpia psyykkisiä tuotoksia mihin yksilöinä pystymme. Niiden hauraat perhossiivet kärsivät jokaisen selitysjärjestelmän otteesta.

Teoriat ovat järjestelmiä, jotka on rakennettu rajoitetuille perusolettamuksille; aksioomille. Ne ovat ajattelun tuloksia. Niillä on lähtökohta, suunta, ja johtopäätökset. Unet ovat ei-analyyttisiä, niillä ei ole alku- eikä loppupistettä. Niitä ei voi ymmärtää suljetuilla järjestelmillä.

Mistä sitten pitäisi lähteä? Johonkin tässä on uskottava!

Miksi olisi? Eikö jokainen kiinteä piste ole lopputulema, jähmettymä, kohta, jonka suhteen ei tarvitse enää olla herkkä? Arkhimedes ei löytänyt kiinteää pistettään, ydinfysiikka ei löydä perushiukkastaan eikä tähtitiede tavoita universumin kokonaisuutta. Unien kanssa käy samoin. Teoriamme ja tutkimusvälineemme seulovat niistä vain teorianmukaiset tulokset. Nukkumisen tutkimus aivosähkökäyrin ja muin mittalaittein antaa tuloksia unien ruumiillisista heijastuksista; nukkumisen fysiologiasta, ei niiden merkityksestä. Fyysistä todellisuuttaan kaikkein "todellisimpana" pitävä ihminen ei voi avata uniaan kuin siihen rajaan asti, missä ne eivät vielä häiritse hänen nykyistä todellisuuskäsitystään. Myös päinvastainen ennakkokäsitys; unien uskominen päivätajuntaa korkeammaksi tiedoksi, rajoittaa yhtä paljon - kuten kaikki ennakko-olettamukset, olivatpa ne kuinka hienoja ja yleviä tahansa.

Unienkin merkityksen ympärille syntyy aina puolueita, koska me yksilöinä tarvitsemme todellisuuden yhteisen omistamisen illuusion kun emme uskaltaudu sille tielle, jota jokaisen todellisen tiedon etsijän on aivan yksin kuljettava. Usko vahvistaa kokemusta ja kokemus uskoa. Tämän kaltainen naivismi todellisuuden luonteesta vie niihin lukuisiin "löytöihin" unien merkityksestä, joita jokaisen terapiasuunnan terapoitavat tekevät terapiajärjestelmänsä ohjaksissa. Mekanismi on aivan sama, jolla vahvistavat löytöjään todellisuuden luonteesta myös poliittiset, filosofiset, tieteelliset ja uskonnolliset ryhmätotuudet.

Avoimet järjestelmät jättävät perusolettamuksiinsa henkireiän; aukon vankilansa muuriin: tekijä X:n, muuttujan joka tarkoituksellisesti selitetään täysin tuntemattomaksi. Mitä avoimempi järjestelmä on, sitä enemmän se on järjestelmä järjestelmää vastaan; teoria teoriaa vastaan, pyrkimys selittää se, ettei mitään voida selittää - tai että kaikki saadut selitykset voivat minä hetkenä tahansa muuttua täysin toisenlaisiksi.

Tällainen avoin järjestelmä on myös tässä tutkielmassa esitetty uniryhmässä käytettävä järjestelmä: tiukka rakenne, joka on suunniteltu vapauden maksimoimiseksi, järjestelmä jonka olennainen osa on juuri tekijä X: jokaisen unen ainutkertainen tuntemattomuus ja vaihtelevuus, jonka rikkaus maksimoituu vain pitämällä perusolettamuksemme siitä mahdollisimman vähäisinä.
 

Päivätajunnan suhteellisuus

Mittaamme asioiden todellisuuspitoisuutta vertaamalla niitä omiin valvetilahavaintoihimme juuri lainkaan pohtimatta sitä, millä perusteilla pidämme juuri valvetilahavaintojamme todellisimpana. Siksi unikin tuntuu päivätajuntaa epätodellisemmalta. Meitä alempien eläinten havaintomaailma tuntuu meistä osittuneelta, aivankuin niiden todellisuudesta puuttuisi suuria palasia. Koska vertailukohta meitä korkeampien olentojen tajuntaan puuttuu, pääsee käsitys oman päivätajuntamme erityisluonteesta sen oikeimman todellisuuden edustajana vahvistumaan, vallankin kun hakeudumme samalla tavoin maailmaa havaitsevien joukkoon uskonnollisia ja poliittisia ryhmittymiä elämän kaikilla alueilla muodostaen. Kun päivätajuntamme on näin koko elämämme ajan päässyt kiteytymään itseään vahvistavaksi muuttumattomuudeksi, on sen purkamisessa pitkä työ. Havaintomaailmamme jähmettyneisyys on totuutemme, koemmehan sen jatkuvasti samanlaisena. Mutta muuttumattomuutta, joka on tavanomaisuutta; samankaltaista toistuvuutta, suorastaan jähmeyttä, ei ole syytä nimittää todellisuudeksi.

Todellisuuden suhteellisuus on tietysti ilmeistä vähänkään poliittisten ja uskonnollisten ryhmien kinastelua seuraavalle ihmiselle. Mutta se ei vielä riitä. Toisten suhteellisuuksia seuraamalla ei omien havaintojemme suhteellisuus paljastu muulle kuin ajattelullemme, eikä vielä johda välittömän kokemisen äärelle.

Jos uni nähdään päivällä koettujen asioiden heijastumaksi, ja unityössä etsitään noista heijastumista päivän tapahtumat, päästään kyllä siihen mihin on pyrittykin, sillä uni todellakin heijastaa päivää. Mutta onko siinä kaikki? Yhtä hyvin voidaan sanoa, että päivä heijastaa unta, tai että molemmat ovat unta, vain erilaatuisia heijastuksia jostain syvemmästä, mistä maailmanuskonnot puhuvat. Elämämme jatkumossa vaihdamme kahdesti vuorokaudessa maailmantutkimusvälineitämme. Päivällä tutkimme maailmaa analyyttisvoittoisesti ajan ja paikan jatkumossa, yöllä ei-analyyttisessa tunnejatkumossa.

Päivätajuinen toiminta on "pystysuoraa": aikaan, paikkaan ja yksilöön tarkentunutta analyyttista ja eriytynyttä. Se on aika-, paikka- ja logiikkayhteyksien sitoma sarja toimintoja. Uni on "vaakasuoraa": kansat ja kulttuurit läpäisevää ihmiskunnan yhteistä kieltä, tunneyhteyksien sitoma sarja toimintoja.

Unen maailmankielen rinnalla kalpenee päivätajuisten pyrkimysten Esperanto. Ihminen astuu unessa, tuossa kaikkein yksilöllisimmässä tuotoksessa, kaikkein väkevimmin yhteisen aidon alastoman inhimillisyyden alueelle, päivätajunnan kadottamaan yhteyden mereen, jossa koko elämä tuntuu olevan yhtä, kuin Eedenin viattomuuden tilassa, paratiisissa, josta kuitenkin oli lopulta lähdettävä, tultava tietoiseksi, menetettävä yhteisyys kirkkaan yksilötajunnan kehittymiseksi, vaikka se merkitsikin heittymistä siihen kosmiseen yksinäisyyteen jonka hälventämiseksi nyt tarraudumme toisiimme. Elämme jatkuvassa uskonnonfilosofisessa jännitekentässä: miten hioa yksilöllinen tajuntamme äärimmilleen, tutkia maailman rakennetta tuolla hienolla välineellä, jota muilla eläimillä ei juurikaan tunnu olevan, toisaalta välttää sen voiman mukanaan tuoma itsekeskeisyyden houkutus ja usko yksilön ajattelukyvyn voimaan kaikkien ongelmien suhteen.

Elämään kuuluvat kaikki tutkimusvälineet, niin päivätajunnan analyysi kuin unen synteesi. "Jos meille on järki ja tunne, intuitio ja analyysi annettu, kai ne ovat kummatkin tarkoitettu käytettäväksi" totesi vanha viisas ystäväni kerran.
 
 

Objekti ja subjekti


Kuinka paljon uni kertoo ulkomaailmasta; objekteista, kuinka paljon itsestä? Tämä on unitulkinnoissa jatkuva epävarmuuden aihe. Frederick Perls katsoi unien kaikkien puolien edustavan unennäkijää itseään, hänen persoonallisuutensa aukkoja, osoittavan suoraan unennäkijän elämättä jääneisiin persoonallisuuden puoliin. Terapeutinkin esiintyminen subjektiivisella tasolla katsotaan pikemminkin itsen aspektiksi kuin joko suoraksi tai transferenttiseksi suhteeksi terapeuttiin. Unennäkijän unitila oletetaan valtavaksi ja loputtomaksi projektiokankaaksi, jossa haipuvat projektiot välkkyvät (Fantz 1978). Uni kertoo ulkomaailmasta siten kuin sen itse havaitsemme. Uni on yhtä aikaa meitä sekä ulkomaailmaa. ESP-unet taas vaikuttavat olevan toinen ääriryhmä; täysin itsen ulkopuolisten tapahtumien esitystä. Tähän näennäiseen eroon kätkeytyy oletus siitä, että itse subjektina olisi ratkaisevasti erotettavissa objektiivisen maailman ilmiöistä. Tämä ensi näkemältä itsestäänselvä ero on kaikkea muuta kuin selvä. Mikä on itse? Monen uskonnonfilosofian läpi kulkee itsen ja koko maailman samuuden punainen lanka. Sitä ei voi edes alkaa ymmärtää niin kauan kuin on samaistanut itsensä omaan ruumiiseensa. Musiikki ei ole instrumentti, vaikka voi ilmetä vain sen kautta.

Me koemme vain itsemme, emme objektiivista todellisuutta. Emme näe maailmaa, vaan silmänpohjan kuvan, emmekä sitäkään, koska se muuttuu sähköimpulsseiksi, emmekä niitäkään, koska ne taas muuttuvat... ad infinitum. Missä on ulkomaailman ja itsen raja? Silmänpohjassa? Näköhermoissa? Aivokuorella? - Koko kahtiajako on mieletön. Niin myös kiistelyissä siitä, ovatko unet oman itsen vai ulkomaailman heijastumia. Koska ulkomaailma on itse, koko ongelma katoaa. Uni kuvaa aina meitä itseämme ja aina myös ulkomaailmaamme - joka on sama asia sanottuna kahdella eri tavalla.

Tähän ei pidä sekoittaa sitä millä painotuksilla uni aukeaa, joskushan se tuntuu kuvaavan erittäin tarkasti toisen ihmisen mielenliikkeitä jotka unennäkijä vasta unen kautta ymmärtää, joskus taas uni tuntuu käyttävän toisia vain oman itsen tilanteen kuvaajina. Näin käytännön tasolla onkin, mutta tarkoitan tässä paljon perustavanlaatuisempaa subjektin ja objektin samuutta; koko elämän perustan muuttavaa oivallusta (pelkkä älyllinen käsittäminen ei vielä kuitenkaan muuta mitään) siitä että nuo muut ovat minä itse - ja päinvastoin.

Rudolf Steiner (1949) lausuu: "Silmäni, joka näkee auringon .... on mielikuvani aivan yhtä lailla kuin aurinko" .... "Liitän siten vain uusia havaintoja elimistöstäni ensimmäiseen havaintoon, jonka naiivi ihminen sijoittaa elimistönsä ulkopuolelle. Siirryn vain yhdestä havainnosta toiseen". - Myös tuo itse kuuluu mielikuvien joukkoon. Mm. Matti Bergström (Aivojen fysiologiasta ja psyykestä; WSOY 1979, ja Vihreä teoria; WSOY 1984) ei esitä havaintojaan hermostosta havaintona, vaan tarkastelee sitä ikäänkuin se olisi jotain objektiivisempaa. Mutta se ei ole. Havainto havainnoijasta on sekin vain havainto.
 
 

Unen ja valveen raja

Päivätajunnan suhteellisuus sekä objektin ja subjektin samuus vaativat rinnalleen vielä unen ja valvetilan rajan tarkastelua voidaksemme mahdollisimman paljon häivyttää tuon rajan, joka näyttää niin selvältä, onhan nukkuva ihminen ilmiselvästi aivan toisessa tilassa kuin valveilla oleva. Unen olennaisimman sanoman kannalta tuota rajaa on tuskin olemassa.

Kaikilla on kokemuksia unen ja valveen rajasta joko nukahtamis- tai heräämisvaiheessa, tai milloin tahansa päivällä, vaikkapa kuivaa esitelmää kuunnellessamme, jolloin äkisti havaitsemme mielessämme kulkevan kuvia, jotka sekoittuvat hetkeksi fyysiseen todellisuuteen ja haihtuvat melkein aina kun hätkähtäen suuntaamme päivätajuntamme kirkkaan valokeilan suoraan niitä kohti.

Tiede ja taide ovat hyvin monin eri tavoin käsitelleet samaa ilmiötä vaikka eri nimillä. Mielisairaiden hallusinaatioiden vertauskuvallisen tarkkuuden, aivan kuten unienkin, tapaavat tuntea vain jotkut ammattilaiset. Sadut, myytit, taide, kaikkiin niihin kietoutuvat kuitenkin samat ihmistajunnan ulottuvuudet mitä uniinkin.

Mutta sitä on paljon vaikeampi huomata, kuinka nuo kuvat ovat läsnä joka hetki ja vaikuttavat voimakkaasti kokemiseemme ja käyttäytymiseemme. Hahmotamme jopa fyysisenkin maailmamme näillä kuvilla, niinkuin tutun kadunkulman takaa aukeava näkymä on jo kuvana mielessämme, toisaalta samanlaisena eri yksilöillä, kuitenkin niin yksilöllisen ainutkertaisina, että samaa fyysistä todellisuutta katsellessamme olemme muodostaneet siitä lukemattomia poliittisia, uskonnollisia ja muita suuntauksia, joiden kiihkeys todistaa meidän objektiivisesti havaitsemamme maailman olevan silti hyvin subjektiivista. Jos esimerkiksi olemme tulleet hakatuiksi kadulla niin saatamme kaukaisemmassa vastaantulijassa nähdä herkemmin uhkan ja hänen kantamuksensa aseistuksena - näin muokkaa kaikki ennen koettu koko ajan myös fyysisen tason havaintojamme.

Kokiessamme asioita, joita emme saa heti ratkaistua, ne jäävät pyörimään mieleemme. Saatamme huomata kuinka fyysiseen todellisuuteemme onkin tunkeutunut sisäinen mielikuva, emmekä olekaan hetkeen kuulleet naapuriamme miettiessämme vaikkapa niinkin loogista asiaa kuin matemaattisen laskukaavan ratkaisua. Keskustelukumppanimme on huomaamatta hetkeksi peittynyt sisäisten kuviemme taa. Tämä on uni kaikkein yksinkertaisimmassa, helpoimmin ymmärrettävässä muodossaan: olipa kyseessä matematiikka tai läheisissä ihmissuhteissamme tapahtunut järkyttävä katastrofi, kaikki ne voivat jättää meihin sisäisen jännitekentän, ratkaisemattomuuden; laukeamattomuuden tunteen, joka vasta onnistuneen käsittelyn jälkeen poistuu päivä- ja yöjärjestyksestä.

Ei ole mitään ratkaisevaa eroa sillä, valtaavatko nuo sisäiset mielikuvat tarkkaavaisuutemme yöllä vai päivällä, sillä tuon ratkaisemattomuuden jännitekenttä on sama läpi yön ja päivän. Sen ratkaisuyrityksetkin ovat samankaltaisia niin päivällä kuin yölläkin, ne vain painottuvat eri tavoin.

Päivällä ratkaisuyrityksemme on painottunut syiden ja seurausten miettimiseen ja niiden sovittelemiseen muilta kuultuihin tai opittuihin luokitteluihin ja näin tietysti myös kaikkeen aikaisemmin oppimaamme ja kokemaamme, olivatpa ne sitten laskukaavoja matemaattiseen ongelmaan tai elämänfilosofisia ohjeita surusta ja pelosta vapautumiseksi.

Mielemme kulkee kuitenkin samanaikaisesti myös tunnealueella niissä kaikissa vastaavissa kokemuksissa, jotka muistuttavat nykyistä ongelmaa, mutta tämä tunnelinkkien haku on kuin taskulampun valokeila, joka päiväsaikaan hukkuu päivätajunnan kirkkaan valon alle, tai kuin kuiskaus, joka ei päiväkommunikointimme metelissä kuulu. Vasta kun päivätajuntamme hellittää otettaan joko yön unessa tai päivän tarkkaamattomuuden hetkillä, piirtyvät nuo kuvat tietoisuuteemme sitä voimakkaampina, mitä täydellisemmin päivätajuntamme on poistunut niitä häiritsemästä. Luovimmat ihmiset eivät tarvitse unta näiden kuvien tavoittamiseen. Oivallusyhteys voi syntyä milloin tahansa näiden sisäisten kuvien kautta, päivällä tai yöllä, uniryhmissä tai niiden ulkopuolella, unessa tai valvetilassa. Selkeitä rajoja näiden tilojen välillä ei ole, vaikka päivätajuntamme on harhautunut pitämään niitä erillisinä siksi että ne ovat fyysisesti niin erilaisia.

Unikuvat eivät analysoi, eivät selitä, eivät etsi syy- ja seuraussuhteita, jotka ovat vain monimutkaistavaa, sekoittavaa kuonaa itse ytimen; tuon jännitekentän päällä. Uni tiivistää vain tuon kentän hakien vaivatta koko elämämme ajalta kaikki tilanteet, asiat, esineet, ihmiset, jotka ovat näytelleet jotain osaa vastaavanlaisilla, samankaltaisilla hetkillä elämässämme, ja muovaa ne yhteen erittäin tiiviiksi kuviksi.

Vielä tarkemmin ilmaistuna uni ei tiivistä mitään kenttää johon se hakee aineksia menneisyydestä, vaan uni on tuo kenttä, johon on aina kuulunut koko menneisyytemme, ja joka alati, niin päivällä kuin yöllä on vain alati läsnäolevaa meitä itseämme, ja joka on päivällä melkein näkymättömissä koska ulkoinen maailma vaatimuksineen vie tarkkaavaisuutemme suurimman osan.

Mitä enemmän voimme hiljentyä kuuntelemaan sisäisiä kuviamme, milloin tahansa ja missä tilanteessa tahansa ne näyttäytyvätkään, sitä lähempänä olemme sitä aluetta josta puhuvat niin uskonnot kuin terapiatkin, ja josta taide luo suurimmat teoksensa. Rajoja ei ole.
 
 

TEORIOITA

Teorioiden juuret; aksioomat


Mikä uniteoria on parhain? Mitä tekijöitä meidän pitää unen kaaoksesta yrittää ymmärtää? Mitä yksiselitteisempiä tuloksia haluamme, sitä tarkemmin on valittava tutkittavat muuttujat; teoriamme juuret eli aksioomat eli perusolettamukset. Kaikki muu on suljettava tutkimuksen ulkopuolelle. Luonnontieteellisessä tutkimuksessa tämä tapa on osoittanut valtavan voimansa jonka todisteena on nyky-yhteiskunnan korkeatasoinen teknologia.

Teorian aksioomat joudutaan valitsemaan senhetkiseen tietoon perustuvan arvioinnin pohjalta, tietoisen mielivaltaisesti. Valintaa häiritsee pettävä aistimaailman itsestäänselvän todellisuuden tunne. Näkeväthän sen kaikki että aurinko kiertää maata eikä maa aurinkoa! Eikä kaksi yhdensuuntaista suoraa voi leikata toisiaan.

Kyllä ne kuitenkin voivat. Viime vuosisadan alkupuolella unkarilainen matemaatikko Janos Bolyai ja venäläinen matemaatikko Nikolai Ivanovitsh Lobatshevski alkoivat tutkia, mitä seuraa, jos vastoin aistien todistusta oletetaankin kahden yhdensuuntaisen suoran leikkaavan toisensa. Siitä rakentui itsensä suhteen täysin yhtä ristiriidaton ja looginen, jopa käyttökelpoinen epäeuklidinen geometria, joka itse asiassa sisältää tutun koulugeometriammekin eräänä rajatapauksenaan. - Toinen esimerkki on vielä tunnetumpi: Albert Einstein pyyhki myös ajan ja aineen, nuo päivätajuntamme itsestäänselvyydet, pois perustotuuksien luettelosta mullistaen noin koko modernin fysiikan myös käytännön tasolla.

Aistihavaintoihimme turvautuvat uniteoriat jäävät kovin suhteellisiksi. Uskonnolliset ja poliittiset eroavaisuudet kaikkialla maailmassa näyttävät meille koko ajan massiivisesti kuinka erilaisia aistihavaintomme todellisuudesta ovat.

Teorioiden täytyy rakentua aksioomille, eivätkä voi näin ollen todistaa mitään itsensä ulkopuolelta. Ne voivat löytää vain perusolettamustensa uusia yhdistelmiä, ei mitään todella uutta. Niinpä nämä kaksi esimerkkiteoriaakin ovat omien lähtökohtiensa vankeja, ja korvautuvat aikanaan uusilla. Uudet Einsteinit tulevat nekin aikanaan, freudilaiset Eros ja Thanatos ja jungilaiset arkkityypit vaipuvat lopulta kaikki historian hämäriin.

 

Arkipäivän aksioomat


Aksioomat ovat tieteessä todeksi sovittuja teorioiden lähtökohtia, mutta yksilöiden arkielämässä nämä aksioomat ovat todeksi luultuja. Jokaisella meistä on valtava aksioomain joukko. Vain pienen osan aksioomaluonteesta olemme tietoisia, muita luulemme totuuksiksi niitä puolustaen: "no sehän on nyt sanomattakin selvää..." tai "täytyy lähteä siitä, että..." tai "sanoohan sen nyt jo järkikin" tai "jumala on olemassa" tai "jumala ei ole olemassa".

Aksioomien hylkääminen ei merkitse uuden ajattelutavan vaan uuden elämystavan löytämistä. Aksioomat ovat kyllä käytännön pikkuviisauden perusta. Mutta ne eivät ole ihmisen kokonaisuus. "Kun pikkuviisauden omistaja kuulee puhuttavan Taosta, hän puhkeaa suureen nauruun. Jollei hän naura, ei hänen kuulemansa ole ollut puhetta Taosta" (Tao-Te-King).

*
 

 

Tunnetuin uniteoria on tietenkin Freudin. Se on taipuvainen odottamaan unista ennaltamäärättyjä suhteellisen kiinteitä symbolimerkityksiä tulkiten unikuvia psykoseksuaalisen kehityksen ja transferenssin terminologialla. Se olettaa unen olevan kompromissin esiin pyrkivien tyydyttämättömien infantiilien toiveiden ja niiden torjunnan välillä. Unisensori, eli egon puolustusmekanismit naamioivat nämä lapsuuden ahdistavat toiveet turvatakseen nukkumisen jatkumisen. Jokainen näistä tämän purkaus-konfliktimallin ennakko-olettamuksista suppeuttaa unen kokonaishahmoa.

On kuitenkin helppo rakentaa ennakko-oletuksia päinvastaiseen suuntaan olemalla varma, että em. seikkoja unesta ei löydy, ja että uni on täysin rehellinen. Erich Frommin (1980) mielestä monissa unissa "ei ole sen kummempaa sensuuria kuin se, että ne on ilmaistu runo- ja symbolikielellä, mikä merkitsee 'sensuuria' vain sellaisille, joilta puuttuu runollinen mielikuvitus". Jung (1982) esitti saman ajatuksen muistelmissaan: "...En ole koskaan voinut yhtyä Freudiin siinä, että uni on fasadi; julkisivu, jonka takana sen merkitys on piilossa... Minulle unet ovat osa luontoa, jolla ei ole pienintäkään aietta harhauttaa, vaan päinvastoin tuoda julki niin selkeästi kuin mahdollista". Muita unen rehelliseksi arvioijia ovat esim. Montague Ullman, Frederick S. Perlsin (1969) Gestalt-filosofia ja Medard Bossin fenomenologia.
 

*

 

Medard Boss (1978) välttää kaikkein pisimmälle tulkitsemasta unia päivätajuntamme ehdoilla. Hän varoittaa meitä sovittamasta olemassaolomme toisen olomuodon kriteerejä toiseen, ottamasta valvetilaa todellisuutena ja unta vain siihen kytkettynä ja sen ehdoista riippuvaisena epäitsenäisenä silmuna.

Bossin ideologinen retki kävi kautta Freudin ja Jungin päätyäkseen lähelle Heideggeriä. Boss tunnustaa Freudin suuren arvon itsensä ideologisena ponnahduslautana. Häntä alkoi kuitenkin ahdistaa "Freudin viettivankila" ja ihmiskäsitys, jossa "henkinen elämä on puserrettu aukottomasti determinoituun kausaaliketjuun". Boss tuli tulokseen, että Freudin käyttämä todistelu unioppinsa puolesta on yhtä vakuuttava kuin väittämä, että kaikki ruusut ovat pohjimmiltaan valkoisia; tosin on olemassa muunkin värisiä ruusuja, mutta muut värit kuin valkoinen ovat vain valkoisten ruusujen peitevärejä. Jungin parissa saattoi Boss hengittää huomattavasti vapaammin, mutta Jungin käsitykset arkkityyppiensä empiirisyydestä olivat Bossille liikaa: "Jungin arkkityyppikuvitelmat osoittautuivat tietyistä inhimillisistä kokemuksista johdetuiksi ajatuskonstruktioiksi, joilla ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä todella oli olemassa" (Salminen, 1981).

Jung sanoutui irti persoonallisen, mutta ei kollektiivisen alitajunnan kiinteistä symboleista. Ullman ja Boss antavat palttua kaikille kiinteille symboleille, Boss hylkäsi jopa koko symbolin käsitteen nähden sen harhauttamisena ja verhoamisena. He painottavat unien kohtaamista juuri sellaisina kuin ne ovat. Ne eivät heidän mielestään yritä kätkeä, salata tai kaunistella mitään. Mahdollinen vääristyminen tapahtuu vasta tungettaessa unta päivätajunnan kehyksiin. Samoin suhtautuva uusfreudilainen Walter Bonime (1982) on esimerkkinä freudilaisuuden lieventyneistä näkemyksistä tässä suhteessa.

Bossille ei tarvitse etsiskellä minkään uniobjektin symbolisia edustuksia, vaan uni on sitä mitä on, kaikessa välittömyydessään. Bossilaisen unipöydän essenssi; ydinolemus, sisältää esimerkiksi maan, jolla se seisoo, puun, josta se on tehty, puusepän, joka sen teki, unennäkijän, jonka isä haukkui häntä laiskaksi tuon pöydän ääressä. Tämänkaltainen merkityksellisyys kuuluu Bossin mukaan pöydän alkuperäisiin ominaisuuksiin, joka on aivan jotain muuta kuin pelkästään subjektiivinen symbolinen sisältö, joka saa alkunsa unennäkijän mielessä, josta hän sitten sekundääristi heijastaa sen pöytään.
 

*

 

Tavanomaisimpia uniteorioiden näkemyseroja on: Unet eivät heijasta/heijastavat menneisyyttä/nykyisyyttä. Unet eivät kätke/kätkevät sanomansa. Unet ovat yhteiskunnallisten prosessien heijastumia. Yhteiskunnalliset prosessit ovat heijastumia yksilöiden sisäisistä lähteistä, joista unetkin kumpuavat. Unet ovat yksilön päiväelämän symbolisia jatkeita, heijastuksia, silmuja ilman itsenäistä elämää. Unet ovat päivästä riippumattomia täysin itsenäisiä maailman tutkimisen muotoja. Unet ovat aivofysiologista kuonaa, prosessin pinnalle kertynyttä hyödytöntä vaahtoa, tyhjyyttään kumisevia eilispäivän muotojen vääntyneitä jäänteitä. Unet eivät ole hyödyttömiä jäänteitä, vaan valheellista päiväelämäämme korkeampi todellisuus.

Seuraava taulukko on Fosshage & Loewin (1978) kirjasta Dream Interpretation - a comparative study. Se osoittaa kuinka unien kanssa kauan työskennelleetkin näkevät unen silti aivan eri tavoin.

Angel Garma edustaa klassista freudilaista uninäkemystä tiukimmillaan. Edward Whitmont edustaa jungilaista koulukuntaa. Walter ja Florence Bonime kulturalisteja eli uusfreudilaisia. He painottavat yksilöidenvälisiä kokemuksia vallitsevimpana voimana: "Persoonallisuus kehittyy sekä muovautuu yksilöidenvälisen kokemuksen kautta". Rakenteelliset tekijät antavat tähän sitten lisäväriä. Englantilainen John Padel edustaa vallankin Kleinin, Winnicottin ym. työn kautta muovautunutta psykoanalyyttisen koulukunnan haaraa, joka painottaa aikaisten objektisuhteiden tärkeyttä jo ennen klassisen Oidipuskompleksin ilmaantumista. Daseinanalyyttista eli fenomenologista suuntausta edustaa Medard Boss, ja F. Perlsin Gestalt-teoriaa Rainette Fantz.

         
          Garma (freudil.)  Whitmont (jungil.)  Bonime (kultural.)  Fadel

        (obj.suhd) 

        Boss

        (fenom.) 

        Fantz

        (Gestalt)

        Unen funktio Ilmaista, naamioida ja yrittää tehdä torjutut traumaattiset tilanteet miellyttävämmiksi: konfliktimalli Korjata, kompensoida tai lisätä jotain tietoiseen tilaan: itsekorjautuva (self-balancing malli) Integroida persoonallisuuden eri puolet: itsekorjautuva malli Työskennellä huonojen objektisuhteiden kanssa: itsekorjautuvan ja konfliktimallin yhdistelmä Uneksiminen vain on: fenomenologinen malli. Esittää persoonallisuuden "aukot" integraatiota varten: itsekorjautuva malli 
        Ilmi- ja piilosisältö Ilmisisältö on piilosisällön naamio  Ilmisisältö on validi; uni ei ole valepuku vaan ilmenee kuvina ajatusten sijaan  Ilmisisältö on validi; uni ei ole valepuku vaan ilmenee kuvina ajatusten sijaan  Ilmeisesti erottaa ilmi- ja piilosisällön toisistaan, vaikka asettaa suuremman painon edelliselle sisäisten objektisuhteiden kamppailun kuvaajana  Ilmisisältö on validi; uni ei ole valepuku  Ilmisisältö on validi, uni ei ole valepuku 
        Sensori Käsite sielullisesta tekijästä, joka edellyttää unen

        vääristymistä 

        Hylkää käsitteen Hylkää käsitteen Käyttää jossain määrin  Hylkää käsitteen Hylkää käsitteen
        Symbolismi  Symboli: korvaava edustus: se viittaa tai edustaa jotakin muuta, ja sillä on vakiona pysyvä alitajuinen merkitys useimmille ihmisille. Symboli: "Paras mahdollinen ilmaus jääden kuitenkin mysteerin sen tason alapuolelle, jota se yrittää kuvata" Symboli: tiivistynyt kuva, joka tarjoaa vielä tuntematonta informaatiota itsestä palvellen näin integratiivista funktiota Symboli: ei käsitellä suoraan, mutta näyttää ajoin mielletyn viittauksena johonkin muuhun tai esityksenä jostain muusta Symboli: niiden viitatessa tai edustaessa jotakin muuta ne merkitsevät "pettämistä ja kätkemistä". Hylkää tämän käsitteen validiteetin eikä määrittele uudelleen eikä käytä symbolismin käsitettä Symboli: hylkää käsitteen validiteetin kun se määritellään johonkin viittaavana tai jotain muuta edustavana. Ei määrittele termiä uudelleen
        Symbolien universaalisuus  Yleispäteviä symboleja on: alitajuinen vakiomerkitys useimmille ihmisille. (Garma itse asiassa käyttää termiä "symboli" yleispätevän symbolin synonyyminä) Yleispäteviä symboleja on: arkkityyppiset symbolit Ei yleispäteviä symboleja: yhteiset symbolit ovat yhteisen kulttuuriperinnön eikä sisäisen psyykkisen rakenteen seuraus Ei ota kantaa  Ei päde: kts. yllä Ei päde: kts. yllä

     
     

Paras teoria

Mikä teoria on sitten parhain? - Se on unennäkijän oma teoria unestaan; se näkökulma elämään, joka ko. unen synnyttikin - kaikkine torjuntoineenkin. Sen tarkemmat perustelut ja sen toteuttaminen käytännössä ovat seuraavan luvun aiheita.

Pystymme kuulemaan unennäkijän oman teorian sitä paremmin mitä vähemmän maltamme tuoda tilanteeseen omia teorioitamme. Mitä enemmän luovumme tarkastelemasta unta kiinteästä, ulkoa opituista näkökulmasta, sitä enemmän on unennäkijällä mahdollisuuksia nähdä että uni ei heijasta tai kuvaa häntä, vaan että se on hän itse. Tämä mahdollisimman vapaasti virtaava ei-karsiva ote kahlehtii kaikkein vähimmin unen rikkautta. Kun unen käsittelyn aikana saamme tämän menettelytavan voimasta elämyspohjaisia vahvistuksia, on helpompi vapautua käyttämään mitä tahansa tekniikoita ja menetelmiä, sillä työkaluiksi ne kyllä sopivat, kuitenkin vain silloin kun yksikään työkalu ei liimaudu käyttäjänsä käteen pysyvästi.

Kaikista piiloaksioomistamme emme vapaudu koskaan. Jopa sellainenkin todella perustotuudelta tuntuva seikka kuin ajan ja paikan itsestäänselvyys haittaa unta ymmärtämään pyrkivää. Uni ei aikaa ja paikkaa kunnioita, jolloin päiväkokemustemme perusteettomaan todellisuuspitoisuuteen turvautuen päättelemme unen vähemmän todelliseksi kuin päivähavaintomme. Joudumme unen ymmärtämistä häiritsevään käännöstyöhön jossa yritämme keinotekoisesti tunkea yhtä kokemisen ulottuvuutta toisen kokemisen ulottuvuuteen.

Suojaamme persoonaamme elämänkokemuksemme myötä kiinteyttämällä käsityksemme miltei liikkumattomaksi peruskäsitekimpuksi. Uusia osia adaptoimme (adaptare: sovittaa) eli sovittelemme vain pintakerroksiin ytimen jäädessä koskemattomaksi. Liitämme siihen vain sitä tietoa, joka siihen sopii. Uudet käsitykset muovautuvat näin vanhojen käsitystemme jatkeiksi eli assimiloituvat (similis: samankaltainen) eli samankaltaistuvat siihen, ja soveltumattomat osat hylätään. Vaativampaa on itse mukautua; akkommodoitua uusiin kokemuksiin, kuin silmämme hakiessaan terävää kuvaa nähdystä. Se on rohkeutta vaativaa astumista tuntemattomaan. Uskonnot, filosofiat ja terapiat aavistavat, enemmän tai vähemmän, tämän valikoimattoman tarkkailun, kaikelle avoinna olemisen arvon, ja yrittävät opettaa ihmisiä siihen kukin omalla sidonnaisella tavallaan. Ullmanilainen kokemispohjainen uniryhmä, jonka kuvaukseen syvennyn seuraavaksi, yrittää sekin omalla tavallaan. Siitäkin voi tulla vain muotosidonnainen jähmeä rakenne.
 
 

KOKEMISPOHJAINEN UNIRYHMÄ


Uniteorioihin ei yleensä kuulu laaja käytännön koulutus, joka saattaisi laajemmat ihmisryhmät, täysin maallikotkin, kosketuksiin uniensa kanssa. Miltei kaikki teoriat edellyttävät terapeutin olevan uskollinen teorialleen, eivätkä suosi pelkkiä maallikkoryhmiä ilman hyväksyttyä johtajaa. Tämä rajoittaa unien käyttöä ko. teorian ulkopuolella. Erich Fromm (1951) on sanonut:
 

"...unien tulkinta katsotaan päteväksi vain psykiatrin käyttämänä neuroottisten potilaiden hoidossa. Päinvastoin. Uskon symbolisen kielen olevan juuri sen yhden vieraan kielen, joka meidän kaikkien täytyisi oppia. Sen ymmärtäminen tuo meidät kosketuksiin viisauden lähteen kanssa, joka on yksi merkityksellisimmistä; myytin lähteen, joka tuo meidät kosketuksiin oman persoonallisuutemme syvempien kerroksien kanssa. Se itse asiassa auttaa meitä ymmärtämään kokemustason, joka on erityisen inhimillinen, koska se on taso, joka on yhteinen koko ihmiskunnalle niin sisältönsä kuin muotonsakin suhteen."


Käytännön työhön tarvitsemme jonkin rakenteen, ulkoisen kehikon, menetelmän. Meillä tunnetuimmat Perlsin ja Junginkin menetelmät ovat vielä liian ideologiasidonnaisia. Niillä ei vielä anneta unta takaisin niille, joille ne kuuluvat: unennäkijöille itselleen. Siihen sopii toistaiseksi tuntemistani menetelmistä parhaiten käyttämäni ryhmätyömenetelmä, jonka on kehittänyt Albert Einstein Collegen kliinisen psykiatrian professori, psykoanalyytikkonakin parikymmentä vuotta toiminut Montague Ullman.

Hän kutsuu uniryhmiään kokemispohjaisiksi eli elämykselliseen kokemiseen perustuviksi uniryhmiksi (The Experiential Dream Group). Menetelmä on kuvattu kirjassa Paljastavat unet, Karisto 1982, mutta monin verroin laajempi kuvaus löytyy eritoten uniryhmän vetäjille tarkoitetusta oppaasta Appreciating Dreams - A Group Approach, Sage Publications 1996, ruotsinkielisenä laitoksena Att förstå drömmens språk; Natur och Kultur 1996.

Näissä ryhmissä perusolettamukset vaihtelevat unennäkijän mukaan. Ne määrittyvät mahdollisimman paljon vain unennäkijän viitekehyksestä käsin, ei ryhmän johtajan tai muiden ryhmäläisten. Ryhmän johtaja on auktoriteetti ryhmäprosessin ulkoisen kulun hoitajana sekä unennäkijän ja ryhmän suojaajana, mutta ei unen merkityksen selittäjänä. Kun ryhmä on oppinut nämä ulkoiset seikat ja ymmärtänyt niiden merkityksen, ei vetäjää enää opillisessa mielessä tarvita, vaikka joku ryhmästä vielä koordinaattorina toimisikin. Ullman luettelee omina perusolettamuksinaan:

       
      1. Unet intrapsyykkisenä kommunikaationa osoittavat vertauskuvallisessa muodossa unennäkijän elämästä sellaisia totuuksia, jotka voidaan saattaa myös unennäkijän valvetilan ulottuville.

      2. Olemme jollain olemuksemme tasolla jo valmiita kohtaamaan muistetun unen sisältämän informaation silmästä silmään, halusimmepa tai emme.

      3. Jos kohtaamisen annetaan ilmetä sopivalla tavalla, sen vaikutus on parantava. Unennäkijä saa yhteyden sellaiseen itsensä osaan, jota hän ei ole selkeästi ennen tunnistanut. Tällöin tapahtuu eheytymistä; kokonaisemmaksi tulemista.

      4. Unet voidaan ja pitäisi tuoda kenen tahansa ulottuville. Unityön tehokkaaseen suurelle yleisölle tuomiseen tarvittavia taitoja voidaan kehittää.

      5. Vaikka uni on sangen henkilökohtaista kommunikaatiota, sen tarvitsee tulla jaetuksi useamman ihmisen kesken todellistuakseen täydellisimmin. Yksilö voi kyllä tehdä unityötä yksinkin, mutta yhteys muihin ihmisiin on voimakkaampi instrumentti sen kaltaiseen paranemiseen, joka voi ilmentyä uni työn kautta.

       

Ryhmä tarjoaa jäsentensä erilaisuuden kautta rikkaamman materiaalin, kuin mitä yksi ihminen pystyy tuottamaan. Ryhmän tuottamaa materiaalia voidaan kyllä ryhmän ulkopuolella jälkitarkentaa kahdenkeskisissä keskusteluissa, myös psykoterapiassa. Ryhmän jäsenten erityyppisen ja toistensa suhteen ristiriitaisten näkemysten rikkaudesta syntyy se rönsyilevä materiaalin tarjonta, josta unennäkijä omilla tunneresonansseillaan vahvistaa omaa elämäänsä koskettavan osan. Hän itse valitsee omaksi rakennuksekseen vain haluamansa ainekset siitä materiaalista, jonka ryhmäläiset hänen kuultavakseen keskenään tuottavat. Prosessi onkin usein kuin jännittävä salapoliisitehtävä, ja ryhmäläiset kuin joukko sokeita salapoliiseja jonka löytämiin ristiriitaisiin johtolankoihin vain unennäkijällä on ratkaisu.

Ryhmien tavallisin kokoontumistiheys on viikoittainen. Useampipäiväisten internaattimuotoisten seminaarien etu on se, että yhdessäolon vuoksi voivat kaikki ryhmäläiset yleensä nähdä, mistä aineksista heidän itsekunkin seuraavan yön unensa kehkeytyvät. Yhden unen käsittely kestää keskimäärin puolitoista tuntia, joten pari tuntia olisi hyvä varata aikaa, jottei prosessia jouduta väkisin nopeuttamaan tai keskeyttämään. Ryhmän sopivin koko on 6 - 8 henkeä.
 
 

Uniryhmän turvallisuusmekanismeja


Unien sisältämän äärimmäisen henkilökohtaisuuden vuoksi on pidettävä hyvää huolta uniryhmän turvallisuudesta.

Tämä ei tarkoita ylivarovaisen juhlavaa pelkoa unia kohtaan. Sitä tunnetaan muutenkin aivan liikaa aivan liian monen "asiantuntijan" tuota pelkoa vielä vahvistaessa. Uniryhmässä toisia ahdisteleva ihminen on sellainen muissakin ihmissuhteissaan, ja muun muassa juuri tällaisten ihmisten vuoksi uniryhmä on niin monien turvallisuusmekanismien alainen. Uni itse ei vahingoita, vaikka sen avautuminen olisi tuskallistakin. Se on aina eheyttävä prosessi.

Seuraavat ulkonaiset rajat tarvitaan unien sisäisen rajattomuuden turvaksi.

 

Ryhmäprosessin vaiheet

Vaihe I

 

A) Unen esittäminen: Unennäkijä kertoo unensa ja vain sen, ettei tässä vaiheessa sitoisi liikaa ryhmän vapaata ideointia. Lyhyehkö, mieluimmin edellisenä yönä nähty uni on vallankin uudelle ryhmälle parhain, koska sen aiheuttaneet edellisten päivien tapahtumat ovat parhaiten unennäkijän muistissa ja löydetään näin helpoimmin. Uni saadaan näin suurimmalla todennäköisyydellä ankkuroitua päivätapahtumiin, jolloin voidaan selvimmin nähdä päivä- ja yöelämän niveltäytyminen toisiinsa. Jos unennäkijä kertoisi heti tässä vaiheessa myös oman käsityksensä unesta, saattaa se kyllä tarkentaa unen käsittelyä, mutta yhtä hyvin johtaa ryhmän väärille jäljille unennäkijän omien käsitysten perään.

B) Ilmisisällön selventäminen: Ryhmällä on tilaisuus tarkentaa epäselväksi jääneitä unen kohtia, jotta kukaan ei jäisi työskentelemään väärinkäsityksiin pohjautuvien mielikuvien kanssa. Jo tässä vaiheessa ei tule asettaa johdattelevia kysymyksiä vaan pyrkiä vain lyhyesti selventämään epäselvät kohdat toisaalta varoen yliselventämästä kohtia jotka alkuperäisessä unessakin ovat hämäriä. Unen merkitystä unennäkijälle tai unen ulkopuolella olevia asioita ei kysytä, koska se lukitsisi liikaa tämän tarkistusvaiheen jälkeen seuraavaa ryhmän ideointia.

 

Vaihe II - materiaalin rikkaus


Tässä vaiheessa on olennaista materiaalin runsaus, vaan ei se, onko sillä tekemistä unennäkijän kanssa. Ei tarkkuus vaan rikkaus! Niin kauan kuin unennäkijä itse ei pätevöitä materiaalia, oletetaan se muiden projektioiksi.

Muut eivät ensin pohdi unta unennäkijän unena, vaan ottavat sen omaksi unekseen, mieluiten samaistuen siihen minä- ja preesensmuodossa. Tässä vaiheessa ryhmän jäsenet keskustelevat vain keskenään eivätkä lainkaan unennäkijän kanssa. Näin saa unennäkijä häiriytymättä seurata oman intiimin tuotoksensa käsittelyä, eikä hänen tarvitse olla valmiina hyväksymään tai hylkäämään, puolustamaan tai vastustamaan hänelle yllättävästi osoitettua kommenttia. Hänen tarkkaavaisuutensa ei hajoitu tässä vaiheessa tarpeettomaan kommunikointiin. Hän voi kuitenkin itse tuoda ryhmälle muistamaansa lisämateriaalia tai oikaista ryhmälle virheelliseksi jäänyttä käsitystä hänen unestaan.

A) Tunteet: Ensin kuulostellaan unen herättämiä tunteita ja tunnelmia, sitten vasta siirrytään unikuvien vertauskuvaluonteen käsittelyyn. Tämä siksi, että tunteet vaikeammin pyydystettävinä saattavat jäädä liian vähälle huomiolle herkullisen haastavien vertauskuvien houkutellessa välittömästi luokseen.

B) Vertauskuvat: Ryhmä syventyy unen jokaiseen kuvaan tuottaen niistä mahdollisimman monta merkitystä. Näiden merkitysten tärkeys unennäkijälle on tässä vaiheessa sivuseikka. Niiden lähde voi olla ryhmän jäsenten omassa menneisyydessä tai siinä, mitä he ajattelevat poimineensa unennäkijältä tai yksinkertaisesti vain heidän oman mielikuvituksensa leikistä heidän pohtiessaan unikuvia ja niiden keskinäistä järjestystä.

Uusi ryhmä soveltaa alussa usein traditionaalista tapaa tarkastella unta vain unennäkijän tuotoksena pysyen itse ulkopuolisena tarkkailijana ja kommentoijana. Tämä luo epätasapainon, kärjistäen sanottuna kuin uhkaavan unikriitikkojoukon muodostaman ympyrän, jonka keskellä olevalta unennäkijältä odotetaan avoimuutta. Prosessi toimii vain itsekunkin ottaessa uni omakseen, elämällä itse hetken sen keskellä, sukeltaa siihen kaikin aistein, nähdä ja kuulla itsensä siinä niin intensiivisesti, että ryhmän läsnäolo miltei unohtuu. Unennäkijäkin havaitsee silloin selvemmin, että muut antavat oman panoksensa omasta elämästään eivätkä pysy ulkopuolisina itsestään mitään antamattomina tarkkailijoina. Unennäkijän varautuneisuus vähenee näin mahdollisimman nopeasti ja hän voi rentoutuneesti syventyä muiden mielikuvitusleikkiin.

Suurimmalla osalla ryhmän tässä vaiheessa tuottamasta materiaalista ei ole unennäkijän elämän kanssa tekemistä. Se auttaa silti unennäkijää suuntimisessaan: hän huomaa, millä suunnalla hänen unensa avain ei ole haudattuna, joka puolestaan johtaa hänet pohtimaan untaan paljon useammista näkökulmista kuin mihin hän itse olisi pystynyt.

Kiinteiden viitekehysten ja symbolien vakioselitysten käyttö on haitallista. Älyllinen kommentti ilman "fiilinkiä" jää kuolleeksi. Mitä enemmän ryhmän jäsenet tuottavat vain sellaista materiaalia, joka on heidän mielestään sopivaa joko unennäkijän elämään tai omaan tulkintajärjestelmään nähden, sitä vähemmän jää tilaa välittömille elämyksille, niin myös unen aukeamiselle. Toisaalta jokainen tuo ryhmään väistämättä aina joitakin rajoittavia viitekehyksiä, joista muodostuu se ryhmäviitekehys, jonka yli ryhmä ei pysty kohoamaan. Se on kuitenkin laajempi kuin vain yhden ideologian tai yhden ryhmän jäsenen kiinteän hallitseva asema ryhmässä.

Loogisen selitysmallin hakeminen unelle on sitä viekoittelevampaa, mitä kiinteämpää vakioselitysmallia hakija on tottunut muissa ihmissuhteissaan, joko yksityiselämässä tai psykoterapiassa käyttämään. Se peittää unen muita ulottuvuuksia jarruttaen juuri sitä vapaata mielikuvaleikkiä, joka kaikessa epämääräisyydessään on se tarkin unen lähteille johtava "menetelmä".
 

Vaihe III - materiaalin tarkkuus

A) Unennäkijän puheenvuoro: Ryhmän lopetettua on unennäkijän vuoro kertoa vapaavalintaisesti nyt myös uneen sisältymättömistä, mutta siihen liittyvistä seikoista. Nyt hän voi kertoa, mistä hän arvelee unen syntyneen, mitä hän ryhmäkäsittelyn aikana koki ja niin edelleen. Ryhmän tuottaman aineiston synnyttämät uudet näkökulmat ovat nyt vasta hakemassa muotoaan, ja unennäkijän sukellusta uneensa tämän uuden informaation kanssa ei tule millään tavoin häiritä ennen kuin unennäkijä on selvästi lopettanut monologinsa.

B) Dialogi: Unennäkijän lopetettua kommenttinsa siirtyy ryhmä täysin toisenlaiseen vaiheeseen. Uni ei ole enää ryhmän oma, vaan unennäkijän. Unen yhteyksien hakemisen painopiste siirtyy nyt ryhmän jäsenten omasta elämästä unennäkijän elämään.

Dialogi jakautuu kolmeen osaan: 1. Tunnejäänteiden etsintä, 2. Unen toisto ja 3. Orkestroivat projektiot.

1. Tunnejäänteiden etsintä

Painopiste siirtyy nyt ryhmän jäsenten omista projektioista unennäkijän tunnejäänteisiin, joista unet ovat syntyneet. Nuo jäänteet ovat tunneverkosto, jota unennäkijä ei ole päiväsaikaan käsitellyt loppuun, jolloin siihen jäänyt jännite hakee ilmaisuaan myös unikuvien kautta. Mitä tuoreempi uni, sitä helpompaa on edellisen päivän tapahtumat muistaa, ja sitä kautta löytää unen yhteys niihin.

Ryhmä syventyy palauttamaan unennäkijän mieleen nuo untaan edeltävät tunnetilat. Kyse ei siis vielä ole unikuvien merkityksen selvittämisessä, vaan vasta niiden syntyedellytysten löytämisessä. Emme siis tässä vaiheessa tutki unen itsensä elementtejä vaan unen rajaavia päiväkehyksiä, päiväelämämme tunnelaineita, josta unikuvat ovat sitten nousseet esiin. Olemme siis tähän vaiheeseen tullessamme astuneet askeleen lähemmäksi itse unta, jättäneet taaksemme unen projektiot meidän itsekunkin elämäämme, mutta toisaalta emme ole vielä astuneet unennäkijän omaan uneen, vaan vasta sen synnyttäneeseen taustaan.

Mitä enemmän tuo tunnetausta virittyy unennäkijässä uudelleen, sitä lähemmäs pintaa se nostaa mukanaan myös aiheuttamiensa unikuvien merkitysyhteydet. Ryhmä siis edelleen välttää tarkentamasta kysymyksiä liikaa omien, tärkeiltäkin tuntuvien ideoiden suuntaan, vaan pyrkii muotouttamaan kysymyksensä aina mahdollisimman yleisiksi, kiinnittämään unennäkijän huomion kyllä tiettyihin suuntiin ja seikkoihin, mutta aina vain niin vähän kuin mahdollista. Ryhmän tehtävä on koko unen läpi olla kuin jäällä liukuvan unen Curling-kiekon edustan puhdistajina, ei kiekolle sivusysäyksiä antavana. Ryhmä raivaa unelle edellytyksiä kulkea omaan suuntaansa, ei ryhmän omien mieltymysten suuntaan.

Ryhmä auttaa mutta ei ohjaa. Kysymysten tarkentumisen paikka on vasta myöhemmin, prosessin viimeisessä vaiheessa, vasta silloin kun kaikki mahdollinen aineisto on ensin saatu unennäkijältä itseltään ja näin maksimoitu unennäkijän mahdollisuus löytää itse kaikki yhteydet. Päämäärähän on vapauden ja turvallisuuden maksimointi, jota tarvitaan unen oman äänen kuulemiseksi. Mitä useampia kokemuksia tästä unen omaehtoisesta aukeamisesta saamme, sitä enemmän näemme omien näkemystemme miekan kaksiteräisyyden: toisaalta ne auttavat, toisaalta sitovat ja johdattelevat.

Hillitkäämme siis mielemme vielä hiukan aikaa, sillä aivan kohta; seuraavassa vaiheessa on omien näkemystemme esittämisen aika vihdoin tullut. Mutta ei vielä nyt. Olemme siis tässä edelleen aineiston keruussa, emmekä vielä johtopäätöstemme esittämisvaiheessa.

Nyt kysytään, milloin uni on nähty, mitä varsinkin juuri ennen nukkumaanmenoa tapahtui, mitä ajatuksia mutta erityisesti mitä tunnelmia unennäkijän mielessä sinä päivänä tai lähipäivinä on liikkunut? Mitä erityisen koskettavaa hän on ehkä lukenut, nähnyt TV:ssä, puhunut puhelimessa tai vieraisilla toisten kanssa? Onko vielä mitään muuta unennäkijän tunteita äskettäin koskettanutta tapahtunut, jota hän ei olisi vielä huomannut mainita? Erityisesti ne äskeiset tapahtumat, joihin unennäkijä on monologinsa aikana mahdollisesti viitannut, ovat lähemmän tutkimisen arvoisia.

2. Unen toisto

Kaksi aikaisempaa materiaalinkeruuvaihetta on nyt takanapäin: unen sijoittaminen ryhmän omiin elämänhistorioihin (vaihe II), ja unennäkijän tunnejäänteiden etsiminen (Vaihe III B 1). Nyt vaihdetaan työkalua: päivän tunnejäänteitä etsivät kysymykset loppuvat ja annetaan unen itse puhua. Joku ryhmästä käy läpi unen sopivan pituisin jaksoin uudestaan läpi kiinnittäen huomion vallankin aikaisemmin käsittelemättömiin kohtiin. Oman unensa kuuleminen eikä vain ajatteleminen tässä vaiheessa tuo usein lisämateriaalia. Kun toinen ihminen koskettaa ihoamme, on se paljon väkevämpi tunne kuin itse tehtynä. Niin myös oman unensa ääneen kuuleminen toisen kertomana vaikuttaa syvemmin kuin sen hiljaa mielessään ajatteleminen. Vanhoja jo esiintulleita seikkoja ei unennäkijän tarvitse enää toistaa eikä myöskään keksiä mitään uutta. Lisämateriaali tulee jos on tullakseen.

Unen toistovaiheen tavallisimmat puutteet ovat sen puuduttavan mekaaninen toisto, toisena äärimmäisyytenä unen tiettyjä kohtia niin paljon painottava toisto, että se muuttuu painotustensa kautta unta toistavan henkilön omien käsitysten johdattelevaksi tarjoamiseksi. Taitava johdatteleva kysely voi kyllä saavuttaa lyhytaikaisia tuloksia, mutta toistuessaan sellainen vie unennäkijältä vapauden, jolloin uni ei puhu enää omaa kieltään vaan sen alkuperäinen syvä aitous alkaa peittyä kyselijän näkemyksen taakse, jolloin uniryhmä alkaa muuttua vakuutteluryhmäksi, toisin sanoen jokapäiväiseksi keskusteluksi, jossa taitavin perustelija voittaa muut, unennäkijänkin, puolelleen.

Ryhmä voi kyllä olla hyvinkin kiintoisa antautuessaan vilkkaaseen ajatustenvaihtoon arkipäivän psykologian ilmiöistä. Mutta silloin kuullaan ryhmän ääni, ei unen ääntä. Syvin ja aidoin todellisuus korvautuu tavanomaiseen kanssakäymiseen kuuluvalla kilpailevalla ajatustensyötöllä - olipa se vaikka kuinka hyvähenkistä, mukavaa ja jännittävää tahansa. Uniryhmän perusidea katoaa.

3. Orkestroivat projektiot

Nyt seuraa koko ryhmäprosessin vaativin osa; orkestroivat projektiot - mikäli niitä enää tarvitaan, onhan unennäkijä saattanut todeta unensa käsittelyn jo riittäväksi ja keskeyttänyt prosessin.

Olemme nyt kulkeneet kolmen aikaisemman materiaalinkeruuvaiheen kautta: ensin tavallaan unennäkijästä poispäin omiin elämänhistorioihimme (vaihe II), sitten suunnanneet huomiomme unennäkijän unta edeltävään tunnetaustaan etsimällä hänen tunnejäänteitään (vaihe III B 1). Sen jälkeen olemme keskittyneet suoraan itse uneen maksimoiden unennäkijän mahdollisuuden löytää vielä lisämateriaalia (vaihe III B 2). Olemme näin noutaneet aineistoa kolmesta eri ulottuvuudesta. Nyt olemme vihdoin tulleet hetkeen, jolloin uuden informaation etsintä on loppunut, ja on tullut noiden kaikkien informaatiopalasten yhteenkutomisen aika; orkestraation aika, erillisten nuottien ja sointujen yhdistäminen kokonaisiksi sävellyksiksi.

Tässä vaiheessa on ryhmällä tilaisuus vihdoinkin tarjota omat näkemyksensä unesta. Edelliset vaiheet ovat tähdänneet unennäkijän oman assosiaatioverkoston rikastuttamiseen eli antaneet unennäkijälle mahdollisuuden löytää itse omat vastauksensa. Orkestraatiokin tehdään kuitenkin vain unennäkijän itsensä tarjoamasta materiaalista mahdollisimman pitkälle hänen itsensä käyttämin sanoin. Ero on nyt siinä että vaikka orkestraation esittäjä kapellimestarina käyttää edelleenkin vain unennäkijältä saamiaan nuotteja, hän tekee niistä nyt oman sävellyksensä.

Sävellys on siis edelleen sen esittäjän oma, ei unennäkijän! Edelleenkin on siis kyseessä esittäjän projektio, edelleen kysymys, vaikka sen kieliopillinen muoto ei olisikaan kysymysmuoto. Se on kysymys, jonka paikkansapitävyyden voi vain unennäkijä tarkistaa, poimia ja hylätä siitä mitä tahansa, vaikka sen kokonaan, olipa se muiden mielestä kuinka looginen ja vakuuttava tahansa.

Orkestroivat projektiot ovat kaikkein vaikeimmin opittavissa, sillä niissä ei ole kysymys enää tiedosta sanan tavallisessa merkityksessä, vaan asennemuutoksesta, joka saa ihmisen kuuntelemaan toista äärimmäisen tarkasti, aistimaan intuitiivisesti ryhmän ilmapiirin väreilyn, olemaan herkkä vertauskuville, tyhjentämään oman mielensä kaikesta ennaltaopitusta. Ullmanin (1998) omin sanoin:

     
    Tuntemus joka minulla on aina silloin kun onnistun elävöittämään unen unennäkijälle, on että en tee mitään. Puhun kyllä toki unennäkijälle, mutta olen ikään kuin vain kanava itsestään muotoutuville ajatuksille. Tai toisin sanoen tiedän että ne ovat minun ajatuksiani, mutta ne näyttävät ilmestyvän jostain unennäkijän ja itseni väliltä. Ne tunteet, jotka ryhmä työmme kuluessa onnistui nostamaan esiin unennäkijässä, luovat ikäänkuin emotionaalisen kentän johon kaikki enemmän tai vähemmän reagoimme. Vaatii erittäin tarkkaa kuuntelemista tulla osaksi tuota kenttää; niveltyä siihen.

    Se vaatii myös toisen vaikeasti määriteltävän tekijän. Lähimmäksi sitä voin päästä etäännyttämällä itseni sekä kaikesta siitä mitä kuvittelen tietäväni unista yleensä ja tästä unesta erityisesti niin että kaikki ennakko-olettamukset huuhtoutuvat ulos itsestäni. Vain silloin tunnen itseni asianmukaisesti valmistautuneeksi ottamaan vastaan sen mikä välittyy unennäkijästä.
     

Jokainen vaihe ja jokainen ohje voi kääntyä vastakohdakseen mikäli ei koko ajan tasapainotella kahden äärimmäisyyden välissä. Ilman selkeää rakennetta unenselvitystyö hajoaa tavanomaiseksi seurusteluksi juuri päinvastoin sen tarkoitusta johtaa ihmiset paljon syvemmälle pois siitä tavanomaisesta päiväkeskustelevuuden tilasta, jossa jokainen huolehtii eniten oman äänensä kuuluvuudesta. Mikäli vaiheita seurataan liian orjallisesti, tulee koko prosessista jäykkä ja joustamaton, joka ei pysty tavoittamaan unityön yllättäviä käänteitä, tunnelmia sanojen takana, intuitiivista seuraamista unennäkijän sanattomien viestien perässä.
 
 

Tietämättömyyden voima


Erityisesti dialogin; sen kaikkien kolmen vaiheen aikana vallankin terapiakoulutusta saaneet pyrkivät ensimmäisillä kerroilla irtautumaan itse unesta ja seuraamaan unen tuottamia rikkaita johtolankoja unennäkijän psykopatologiaan. Tämä ei kuitenkaan uniryhmään kuulu. Ryhmän ainoa tehtävä on unen ja unennäkijän välisen yhteyden löytäminen, ei psykoterapeutteina toimiminen. Ainoa terapeutti ryhmässä on uni itse. Kaikkein väkevimmin avautuvat unet omalla energiallaan. Yksinkertaiset, aidosta tietämättömyydestä nousseet avoimet kysymykset unennäkijälle hänen unestaan maksimoivat tämän löytötekijän. Sitä vastoin kysymykset, joiden motiivit eivät ole välittömästi selviä unennäkijälle, alkavat päinvastoin herättää hänessä ahdistusta: "Miksi tuo tuollaista kysyy? Mitä sillä oikein on mielessään?"

Koska unityö luo usein innostuneen ilmapiirin, on se eräs syy miksi hypoteesien kehittelyn vauhdissa unohtuu niiden paikkansapitävyyden tarkistaminen unennäkijältä. Kuitenkin vain unennäkijän oman oivalluksen vahvistama materiaali pätevöidään. Vain unennäkijällä on lopullinen sana unen merkityksestä.

Olennaisinta ei sitä paitsi ole unien merkitys, vaan uni itse, sen ilmapiiri, sen liepeillä viipyminen, kuunteleminen, "to feel around". Olennaista on havaita se kuunteleva hiljainen suhtautuminen, jonka hiljaisuudesta versovat kaikkein rikkaimmat elämykset, ja oppia luottamaan siihen, tapahtuipa tai jäipä jollain uniryhmäkerralla tapahtumatta mitä tahansa. Matka uutta maisemaa tarkkaillen; kanssakäyminen unien kanssa sinänsä, on elämisen rikkauden kasvua. Kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen on syvin muutos johon päiväelämän tarjoamat kohtaamistilanteet eivät juuri koskaan suo tilaisuutta. Toiset unet aukeavat, toiset eivät, muut siltä väliltä, mutta joka kerta ryhmä oppii lisää luokittelemattoman kuuntelemisen taitoa havaitessaan kuinka juuri se johtaa omakohtaisiin oivalluksiin ihmisen psyyken toimintatavasta avaten tietä niin omamme kuin muidenkin ihmisten mielen syvimpiin ja rikkaimpiin kerroksiin.

Mitä enemmän opimme unia tuntemaan, sitä ilmeisempää on, että ne pohjimmiltaan jäävät tuntemattomiksi. Huomaamme monien unien sisältävän paljon enemmän kuin mitä niistä aikaisemmin löysimme ja luulimme ne silloin kokonaan ymmärtävämme. Unet ovat me itse. Mitä enemmän ymmärrämme ihmistä, sitä suuremmaksi mysteeriksi hän käy.

Uniryhmä on kuin laboratorio, jossa on mahdollista havaita kuinka nopeasti teemme johtopäätöksiä joiden oikeellisuutta emme - erittäin monista eri syistä - tule tarkistaneeksi. Kun kuuntelemme tarkasti unennäkijää, joudumme huomaamaan suuren osan varmana pitämistämme käsityksistä toisesta ja toisen unesta olevankin paikkansapitämättömiä, ja että vain unennäkijä itse voi antaa merkittävät avaimet itseensä. Tämän toistuva havaitseminen auttaa käytännössä huomaamaan aidosta tietämättömyydestä nousseiden avoimien (motiiveiltaan heti ymmärrettävien) kysymysten arvon. Tämä prosessi on päinvastainen kuin tavanomaisessa keskustelussa: yleensä olemme tottuneet tarjoamaan näkemyksiämme, jotta toinen ymmärtäisi meitä paremmin. Uniryhmässä tarjoamme näkemyksiämme jotta ne auttaisivat meitä ymmärtämään toista paremmin.

Meillä terapia-ammattilaisilla on erityisen hyvä tilaisuus tämän prosessin kautta nähdä, kuinka nopeasti ja huomaamattomasti terapeutin oma näkemys pääsee arjen aherruksessa tukahduttamaan potilaan näkemystä. Yhteiskunnan virallistama oman ammatin arvovalta on viekoitteleva joukkovoima, jota käytellen on vaikeata kuulla potilaan ääntä sen alta. Tuohon arvovaltaan sisältyvät jokapäiväiset tavanomaiset luokittelumme, joiden käyttöön olemme vuosikausia kouluttaneet itseämme, ja joita käytämme miltei automaattisesti vuosikausien suomalla rutiinilla. Koska se on niin olennainen osa työtämme, niin sen haitallisuuden havaitseminen saati siitä vapautuminen on usein työn takana. Siitä vapautuminen on poisoppimista, ammatillisten suojavaatteiden riisumista kunnes seisomme avoimen tietämättöminä unen mysteerin äärellä.
 
 

Myötäelämys

Vallankin terapiakoulutusta saaneet spekuloivat mielellään, että unennäkijän torjuntamekanismit hylkäävät ryhmän tuottaman tarkan aineiston, eli ryhmä on oikeassa, unennäkijä väärässä. Jos unennäkijä ei jotain myöhemmin ehkä oikeaksi osoittautuvaa näkemystä halua vastaanottaa, on se silloin hänelle hänen elämänsä tässä vaiheessa hedelmätön tai vahingollinen. Se on siis hänen oman elämänsä kannalta väärä. Ryhmä on siis silti väärässä ja unennäkijä silti oikeassa. Eikä ryhmä voi tietää kuinka oikeassa se edes teoriassa on, sillä teoriat selittävät unisisältöä kukin omalla tavallaan, kukin yhtä loogisesti, keskenään ristiriitaisesti, sen voi helposti nähdä uniauktoriteettien käsityksiä vertailemalla. - Toisaalta voi käydä niin, että unennäkijä muuttaa ajan mittaan mieltään useammankin kerran siitä, mitä tietty uni loppujen lopuksi merkitsi. Kuka voi silloin osoittaa oikean ja väärän?

Niinpä voimmekin todeta, että väärän ja oikean pohtiminen vie umpikujaan. Väärässä ja oikeassa oleminen on järjen johtopäättelytoimintaa, ei ymmärryksellistä kokonaiselämystä. Ymmärryksen kannalta on merkitystä vain sillä että jotain tapahtuu; että jotain aukeaa, jokin uusi näkökulma avautuu, myötäelämyksen kokemus hipaisee unennäkijää ja ryhmää, olipa koettu sitten "oikeaa" tai "väärää".

Ilman ymmärrystä - joka on kokemusten kautta syntynyt myötäelämysten summa - jää tieto kokoelmaksi mielipiteitä jotka soveltuvat vain älylliseen vallankäyttöön. Juuri myötäelämys; kokemispohjaisuus, on uniryhmän erikoispiirre ja syvin elementti. Tieto ei vielä riitä, vaan vasta ymmärrys siitä mitä tietää.
 
 

Unet psykiatriassa

Uniryhmän ja ryhmäpsykoterapian eroja


Uniryhmä ei ole uniterapiaryhmä, ei myöskään ryhmäterapiaa. Seuraava Ullmanin (1982) taulukko selventää pääeroja.
 

           
          KRITEERIT KOKEMISPOHJAINEN UNIRYHMÄ RYHMÄPSYKOTERAPIA
          Kommunikaation luonne  Uni on yksilön olemuksen erään osan kommunikaatiota yksilölle itselleen. Uni on se, joka kommunikoidaan.  Valvekäyttäytyminen on kommunikaatiota muille. Valvekäyttäytyminen on se, joka kommunikoidaan. 
          Painopiste ryhmässä  Painopiste ryhmässä on unen vaikutuksessa unennäkijään. Painopiste on yksilönsisäisellä alueella.  Painopiste ryhmässä on käyttäytymisen vaikutus yksilöidenvälisellä alueella. 
          Tehtävän luonne  Löytää unennäkijälle hänen unikuviensa merkitys pyrkimällä umpeuttamaan yksilönsisäinen välimatka unikuvan ja todellisen elämänsisällön välillä.  Etsiä merkitys jännityksen käyttäytymisilmauksille niiden ilmaantuessa yksilöiden väliselle alueelle (menneelle tai nykyiselle). 
          Olettamukset  Ryhmän olettamukset ovat toissijaisia sen ensisijaiseen tehtävään nähden; auttaa unennäkijää ymmärtämään omat olettamuksensa unestaan. Yksi olettamusryhmä, nimittäin unennäkijän, hallitsee. Kaikkien ryhmän jäsenten ja terapeutin olettamukset saavat ilmauksensa ja etsivät toteutumistaan. Monikerroksiset olettamukset ovat pelissä mukana. 
          Prosessin luonne Prosessi avaa unikuviin hautautuneet tuntemattomat viestit.  Prosessi tuo valoon yksilöiden väliseen käyttäytymiseen kätketyt tuntemattomat viestit. 
          Olettamuksien lähde  Unennäkijä ja ryhmä työskentelevät intuitiivisilla ja jaetuilla kokemispohjaisilla tasoilla ilman erityistä teoreettista suuntausta.  Johtaja työskentelee persoonallisuus- ja ryhmädynamiikkaa sisältävän teoreettisen pohjan turvin. 
          Muutoksen lähde Tuen ja luottamuksen kehittyminen unennäkijän ja ryhmän välillä vapauttaa unikuvien parantavan voiman, kun niiden konkreettiset yhteydet valvetilaan on löydetty.  Johtaja ja ryhmän jäsenet osallistuvat moniin strategioihin työskennelläkseen läpi persoonallisten puolustusmekanismien ja edistääkseen muutosta. Näitä ovat tulkinta, konfrontaatio, modeling jne. 
          Muutoksen mekanismi  Käyttämällä ryhmän projektioita vapauttamaan unennäkijän yhteyksiä uneensa.  Riisumalla osanottajien projektioiden naamiot. 
          Tempo Ryhmä etenee unennäkijän vauhtia.  Tempo on yhteisten tarpeiden heijastuma. 
          Roolierot  Johtaja: Kaksoisroolissa. Johtaja-asemassaan hän ottaa vastuun varmistaakseen prosessin saumattomuuden. Osanottajana hän osallistuu samalla tasolla ja samalla määrällä itsepaljastukseen ja unen jakamiseen. 

          Unennäkijä: Hänellä on prosessin kontrolli sisältäen oikeuden lopettaa missä kohdassa tahansa. 

          Ryhmä: Työskentelee unen vertauskuvan kanssa auttaen määrittelemään sitä uudelleen itsekunkin henkilökohtaisen elämän valossa. 

          Johtaja: Omaksuu johtajan vastuun, mutta itsepaljastavan osallistumisen määrä huomattavasti vähäisempää. 

          Unennäkijä: Kontrolli on paljolti terapeutin käsissä. 

          Ryhmä: Kokee yksilön tiedottomasti asettamat roolit ja pyrkii määrittelemään ne uudelleen yksilöiden välisen todellisuuden pohjalta. 


 

Yksilöpsykoterapian ja uniryhmän etuja ja rajoituksia

Psykoterapian rajoitukset, vaikkakin epäedullisia uniryhmätyöhön, saattavat olla sekä tarpeellisia että edullisia terapialle asetettujen päämäärien suhteen. Niitä voi käyttää rinnakkain.
 

Psykoterapian rajoituksia

Aika: Usein liian vähän aikaa; asiakkaalla liian monta muutakin aihetta.

Hierarkkisuus: Yksisuuntainen unien jakaminen; molemminpuolisen itsepaljastuksen puuttuminen; pysyttää terapeutin asiantuntijaroolissa; vahvistaa riippuvaista roolia unityössä.

Teorian osuus: Terapeutti omaa potilaan ulottumattomissa olevaa erityistietoa; hierarkkisuus vahvistuu.
 

Uniryhmän rajoituksia

Ryhmän koko: Voi rajoittaa privaatin ja sensitiivisen aineiston jakamista.

Unennäkijän tuntemus: Rajoittuu meneillään olevan unityön tai aikaisempien unien yhteydessä esiintulleeseen materiaaliin.
 

Psykoterapian etuja

"Kahden kauppa": Enemmän yksityisalue.

Unennäkijän tuntemus: Terapeutilla on laaja unennäkijän tuntemus.

Terapeuttiset taidot: Hiotut kuuntelemisen taitoon ja vaadittavaan herkkyyteen alitajuisen kanssa työskenneltäessä

Terapeuttiset tekniikat: Suunniteltu tunnistamaan ja käsittelemään psykopatologiaa.
 

Uniryhmän etuja

Aika: Riittävästi aikaa käytettävissä unityöhön; muita käsiteltäviä asioita ei ole.

Ryhmän koko: Rikas vertauskuvallisen aineiston lähde.

Ei hierarkkista rakennetta: Unennäkijällä kontrolli prosessiin; unennäkijän hallinnassa kuinka pitkälle edetään; ulkopuolisen auktoriteetin poissaolo; unennäkijä asiantuntijan roolissa.

Keskinäinen jakaminen: Vetäjä osallistuu prosessin kaikkiin puoliin mukaan lukien myös unien jakamisen; tämä rakenne minimoi transferenttiset ja vastatransferenttiset jännitteet; kaikkien osanottajien unien jakaminen luo syvän yhteyden tunteen.

Epäteoreettinen lähestymistapa: Ei kätkettyjä teoreettisia olettamuksia eikä teknisiä manipulaatioita; jokaisen vaiheen perustelut ovat kaikkien tiedossa.
 
 

          Ullman 1996

Työnohjaus ja jatkokoulutus


Miltei kaikki psykoterapeuttiset suuntaukset arvostavat unia psykoterapian apuvälineenä, silti se eri ihmisen ymmärtämisammattien koulutuksista puuttuu. Unen varjoista eivät rationaaliseen ajatteluun painottuneet yhteiskunnat saa kiinni, ja se heijastuu myös uniammattilaisten vähyytenä. Niillä harvoilla, jotka omaavat suurempaa kokemusta unista, kuten Suomessa psykoanalyytikot ja hahmoterapeutitkin, ei ole helposti käytäntöön sovellettavaa koulutusmuotoa, ja olemassaolevat koulutusmuodot ovat liian riippuvaisia kyseisten suuntien teoriapohjasta.

Terveydenhoidon alueella vallitsee yliopistollisia klinikoita myöten sopivan unikoulutusmenetelmän puute. Ullmanilainen uniryhmä sopii psykiatrisen hoitohenkilöstön täydennyskoulutukseksi sekä somaattisen henkilökunnan työnohjaukseksi. Sen kautta hankittu tieto on omakohtaisen elämyksen kautta saatua ja näin ollen luentomuotoiseen opetukseen ja kirjojen tutkimiseen verrattuna tehokkaampaa. Oman psyyken tuntemus koituu luonnollisesti myös potilaiden eduksi, tietysti myös somaattisilla osastoilla.

Työongelmat esiintyvät unissa niin paljon että uniryhmä sopii tietysti mihin tahansa organisaatioon yhdeksi ryhmätyönohjaukselliseksi menetelmäksi. Työnohjaus ei ole ryhmäpsykoterapiaa, vaan siinä työyhteisön jäsenet pohtivat yhden esittämää työongelmakenttää, eivät omaa ryhmädynamiikkaansa. Uniryhmän samankaltainen mekanismi sopii siten siihen hyvin.

Psykiatristen potilaiden uniryhmät, jotka ovat mahdollisia nekin, vaativat kyllä psykiatrian ammattilaisen mukaan, mutta silloinkaan ei uniauktoriteettina; unen lopullisen tulkinnan esittävänä, vaan ryhmän kokoonpanosta ja ryhmäprosessin integriteetistä vastuullisena henkilönä. Psykoottisille potilaille ei uniryhmä kuitenkaan sovi.

Ullmanilaista uniryhmää työnohjausmuodoksi suunnitteleva saa varautua pitkähköön varovaisuuteen, jopa pelkoon henkilökunnan taholta. Pelko on ymmärrettävää siinä vaiheessa kun uniryhmän idea ei ole vielä selvinnyt. Koska olemme niin pitkään saaneet huonoja kokemuksia uniselityksistä, toisaalta jonninjoutavien unisymboliluettelojen selaamisesta ja ilmiselvän kritiikittömistä mystiikka- ja henkivaltaselityksistä, toisaalta unet riistävistä asiantuntijoina esiintyvistä paremmintietäjistä, jotka ovat antaneet ymmärtää, että unia eivät saisi "peukaloida" muut kuin "oikean" koulutuksen saaneet ammattilaiset, on ymmärrettävää, että nämä uniryhmät arvellaan samantapaisiksi tyhjänpäiväisiksi tai alistavan väkivaltaisiksi toiminnoiksi.

Vastustusta herättää myös sinänsä sangen ymmärrettävä ennakko-olettamus siitä, että uniryhmissä on erilaista vain keskustelun kohde, ei keskustelu sinänsä. Uniryhmän menettelytapa oletetaan säännönmukaisesti aina ensin enemmän tiedolliseksi kuin ymmärrykselliseksi prosessiksi. Tällöin luulo uniryhmästä viihteellisenä rupatteluporukkana tai laiskottelevina haihattelijoina muiden paiskiessa töitä saattaa ärsyttää sekä esimiehiä että niitä, jotka eivät joko halua, pääse tai uskalla tulla itse mukaan. Uniryhmän päämäärää ja työskentelytapaa ei tietysti ole silloin käsitetty lähimainkaan oikein. Jo pelkkä sana "uni" riittää usein tuomitsemiseen. Jos kokemusperäisen uniryhmän nimenä olisi esimerkiksi "kognitiivis-emotiivisen symbolitekniikan interaktiivinen työnohjausseminaari", se olisi ehkä helpompi hyväksyä erilaisiin koulutusohjelmiin.
 
 

Tietämisen pakko


Unien elävä käyttö jää vain joidenkin harvojen omaehtoisesti oppinsa hankkineiden työkaluksi. Minkään ammattiryhmän psykiatrian opetukseen se ei kuulu. Työntekijä joutuu näin ollen reagoimaan asiakkaittensa uniin nopeasti ja pinnallisesti opetetun teorian pohjalta saamatta elävää otetta niihin.

Vastaamatta jättäminen ja tietämättömyytensä tunnustaminen on kuitenkin vaikeaa, koska ihmistenhoitoalan ihmisten, eritoten psykiatrien, ammattikuvaan se kuuluu kiinteänä osana, vaikkei sille käytännössä olekaan katetta. Niinpä pyrkiessään vastaamaan ammattiinsa sisällytettyihin vaatimuksiin joutuu työntekijä tietämisen pakon puristukseen pyrkiessään säilyttämään ammattiinsa automaattisesti kuuluvan arvovallan. Tämä ristiriita korostuu mitä vähemmän työntekijällä on "pondusta"; omaan persoonaan sisältyvää arvovaltaa. Tämän mahdottoman tehtävän; kollektiivisen ammatti-identiteetin vääntyneisyyden, on yhteiskunta (sinä ja minä) antanut psykiatriselle hoitohenkilökunnalle: "Yli-ihmisrooli on osa ammattiamme. Jokainen potilas tahtoo tavata Tarzanin tai Jeesuksen, ei loppuunkulunutta kolmen lapsen äitiä." (Lääkäri Lotti Helström, Aftonbladet 27.10.85).

Ammatti-identiteetin mahdottomuudesta vapautuminen on vaikeaa, koska useimmiten joutuu kulkemaan yksinäistä tietä kaikkialla vallitsevaa kollektiivista käsitystä "vastaan" samalla menettäen siihen liittyvän asiantuntija-arvovallan suoman tyydytyksen. Tämä ongelma ei yleensä poistu jatkokoulutuksillakaan, koska koulutukset ovat usein osa tästä vääntyneisyydestä ylläpitäen sitä opettamalla yhä uusia tekniikoita ja tarkastelusuotimia, joista uniryhmässä pyritään nimenomaan eroon. Koulutuksen seurauksena voi olla "puhkikoulutettu" työntekijä, joka ei pysty enää elämykselliseen toimintaan vaan suodattaa havaintonsa koulutustensa aikana omaksumiensa selitysmallien lävitse.

Uniryhmissä koetut välittömät elämykset saattavat ohjata väsynyttä ja koulutuksiinsa hukkautunutta työntekijää takaisin niiden lähteiden äärelle, jotka jo kauan sitten tuntuivat ehtyneiltä. Ne auttavat näkemään tietämättömyyden voiman. Mitään ei tarvitsekaan toisen unesta tai unikirjojen ja terapiasuuntien symboleista tietää. Kun tietää ettei tiedä, on vapaa tarjoamaan asiakkaalleen kaikki tuntemuksensa ja ajatuksensa hänen unestaan - ja tietysti kaikesta muustakin - tuon tarjoamisen silti muuttumatta tyrkytykseksi tai näennäistodellisemmaksi kuin asiakkaan oma näkemys. Vain sellaisessa ilmapiirissä kuuluu unen oma ääni kirkkaana ja selvänä.

Uniryhmä ei ole kuitenkaan vain ammattilaisille tarkoitettu, vaan kaikkialle sinne, missä on aitoa kiinnostusta elämän ilmiöitä kohtaan. Ryhmän aloittamiseen ei tarvita terapia- tai uniryhmäammattilaista. Tällä en suinkaan mitätöi elämänkokemusta ja terapiakokemusta. Niistä kuten uniryhmäkokemuksesta on tietysti hyötyä. Ne ovat hyödyllisiä, mutta eivät välttämättömiä.
 
 

Unissa on totuus - kuten muuallakin


Unet auttavat siinä kuin muutkin elämänkokemukset, niin ikävät kuin iloisetkin - jos auttavat. Olennaista ei ole rajojemme murtaminen. Tulos on vaatimattomamman tuntuinen: rajamme eivät muutu, mutta ehkä ensi kerran näemme ne. Juuri se on muutos. Paremmaksi muuttumisen toive on ihanne, itsepetokseen sovelias: kun kiinnitämme katseemme ihanteeseemme, vältämme katsomasta itseämme. Olemme edelleen samoja ihmisiä samoine rajoituksinemme - ja silti jotain olennaista on tapahtunut. Emme voi luopua oikeassaolemisestamme, sillä emme voi luopua omasta henkilökohtaisesta ymmärrystavastamme, mutta mikäli havaitsemme kuinka usein näkemyksemme ei ollutkaan oikea (juuri tähän antavat uniryhmät hyvän mahdollisuuden), katkeaa oikeassaolemisemme toisiin ihmisiin suunnattu kärki, ja silloin havaitsemme oikeassaolemisen myönteisen voiman: "Oikeassaoleminen on ymmärryksen varmuutta, jonka todisteena on sisäisen näkemyksen selkeys."

Uniryhmissä näemme miten vertauskuvat syntyvät ja todellistuvat ryhmän vuorovaikutuksen kautta. Oma päiväkommunikaatiomme rehevöityy ja rikastuu niin kielellisellä kuin sanattomalla tasolla. Uni-itsemme jakamisen kautta tiivistyvät psykiatri Martti Siiralan sanat: Minuus on olemassa vain Sinuudessa. Unisymbolit ovat päivätajunnan keksimiä symboleja väkevämpiä, alkuvoimaisempia, intensiivisempiä. Niitä eivät sosiaaliset paineemme ole vesittäneet. Ne ovat esperantoakin yleisempi maailmankieli, meiltä itseltämme hukuksissa olevan yhteenkuuluvuutemme yhteisiä merkkejä. Unien osuuden havaitseminen elämämme kokonaisuudessa on yleispätevää henkistä pääomaa, joka parhaassa tapauksessa avaa sulkeutuneita luovuuden ovia myös päiväelämässäkin. Unen avautuessa oppii tätä koko ryhmä, ei vain unen tuottaja. Niin kuin päivän tapahtumien koskettavin ydin tiivistyy unessa, niin ymmärretyn unen kautta rikastuvat vastaavat myöhemmät päivätapahtumat.

Mitä itse olen unista ja uniryhmistä saanut? En mitään selkeästi osoitettavaa, vaan niiden kokemukset ovat kuin mustepisara vedessä, kaikkialla. Elämäni muutoksissa ovat unet olleet mukana osana minun voimatta erottaa niitä syiksi tai seurauksiksi tai edes elämäni kuvaajiksi, vaan elämäni osiksi. Katsoessani uniryhmissä olleita työtovereitani koen heidät lähempänä olevina ihmisinä kuin aikaisemmin. Virkatakki on muuttunut ikäänkuin läpikuultavammaksi. Tiedän unien olevan osa niistä kanavista, joista sisäiset lähteeni pyrkivät ravitsemaan arjen kuivaa erämaata. -- Kaikki on kuitenkin suhteellista: elämäntielleni on sattunut uniryhmiä paljon merkittävämpiä havahduttajia, mutta niitä ei voi enää organisoida ulkonaisilta muodoiltaan helposti toteutettaviksi vakioprosesseiksi uniryhmien lailla.

Vapaasti virtaavan kuuntelemisen ja välittömän elämyksen arvostus esiintyy lukemattomissa terapiamuodoissa, filosofioissa ja uskonnoissa. Mitään uutta se ei ole koskaan ollut. Uniryhmä on monien muiden ryhmämuotojen joukossa vain yksi toiminnallinen kehys, jossa luokittelemattoman havainnoinnin taitoa yritetään pitää hengissä.

Uskomalla unet kuninkaanteiksi alitajuntaan, uniryhmät tarpeellisiksi ja unet aivan erityistä viisautta omaaviksi ollaan lähellä uniuskovaisuutta, jolloin uni itse on muodostunut havainnointia rajoittavaksi suodattimeksi. Ullman-uskovaisuus ei ole tuntematon ilmiö. Vain yhtenä ihmisentutkimusmuotona ovat ullmanilaiset uniryhmät. Vain yhtenä sektorina ovat uniryhmät ja unet yleensä. Vain yhtenä keinona on freudilainen, jungilainen, perlsiläinen, maharishilainen ja mikä tahansa muu terapiamuoto. Kaikkia niitä voidaan käyttää, mutta totuuden oivaltaminen itsestä ja maailmasta ei ole minkään suunnan, keinon, tempun tai harjoituksen yksinoikeus.

Olennaisin on kaikkien menetelmien tuolla puolen, jopa menetelmästä vapauttavien menetelmien. Edulliset olosuhteet antavat kyllä mahdollisuuden sen ymmärtämiseen, mutta viimeinen askel on otettava kuitenkin aina yksin. Hevosen voi viedä lähteelle mutta juotava sen on itse.

Herkullinen esimerkki toiseen takertumisesta, turvan, varmuuden ja selkeyden hakemisesta, oman itsen orjuuttamisesta gurun; asiantuntijan vallan alle on seuraava pätkä Krishnamurtin (1961) keskustelusta erään unennäkijän kanssa. Nopeasti lukien emme ehkä edes huomaa, kuinka vääristynyt ja sokea, suorastaan tragikoominen neuvoa kysyvän asenne siinä on.

- Eivätkö jotkut ihmiset ole harjaantuneet unien selittämiseen?

- Saattavat olla. Mutta jos turvaudutte toisiin saadaksenne selityksen uneenne, luotte uuden ongelman: riippuvaisuuden auktoriteetista, ja sellainen synnyttää monia ristiriitoja ja murheita.

- Siinä tapauksessa, millä tavoin voin itse tulkita ne?

- Onko tuo oikea kysymys? Asiaankuulumattomat kysymykset voivat aiheuttaa vain merkityksettömiä vastauksia. Ei ole kysymys siitä, millä tavoin unia on selitettävä, vaan siitä, ovatko unet lainkaan välttämättömiä.

- Millä tavoin sitten voisin lopettaa uneni? ...
 
 

Persoonallisuuden kasvu ei ole ratkaisu

Kuten kaikista elämänkokemuksista, voi myös uniryhmistä saada aineksia persoonallisuuden kasvuun. Se ei vielä riitä, vaan on kyse siitä, ketä tämä persoonallisuus palvelee, ulkoista pyydeminäänsä vai yksilöllisyyden sisäistä ääntä. Selkein ajasta ja paikasta, politiikasta, kulttuuri- ja uskontomuodoista riippumaton esimerkki persoonallisuuden vahvuuden kovin suhteellisesta merkityksestä on paholaisen hämmästyttävän samankaltaisena eri kulttuureissa esiintyvä hahmo: äärimmäisen vahva persoonallisuus, kaikki käyttäytymisen temput hallitseva. Vahva, kokemusrikas, tietoa omaava ja sitä lisää keräävä persoona on kyllä todiste tiedon vallasta niin hyvässä kuin pahassa, vaan ei vielä ymmärryksestä. Vahva persoonallisuus laajoine tietoineen ilman ymmärrystä voi olla kovinkin perkeleellinen ihminen.

Persoonallisuuden vahvistumisesta sanoo J. Krishnamurti (1960) toisella tavoin: "Mielen täytyy vapaaehtoisesti menettää koko kartuttamisviehtymyksensä, kokemusten varastoimisensa, joka tähtää uusien kokemusten ja tavoitteiden saavuttamiseen. Juuri kokoaminen, itsesuojelun tarve synnyttää ajan kaaren ja estää luovan uudistumisen ... Useimpien ihmisten nukkuminen vahvistaa kokemusta, se on merkitsemis- ja tallettamisprosessia, johon sisältyy laajentumista, mutta ei uudistumista. Laajentuminen aiheuttaa haltioitumisen tunnetta, tunnemme saavuttaneemme, ymmärtäneemme jne., mutta tällainen ei ole luovaa uudistumista."
 
 

TUNNETUN TUOLLA PUOLEN

Unet ovat tavallisin tajunnantila, jonka aikana ihmiset ovat kautta aikain raportoineet esp- eli (tunnettujen) aistien ulkopuolisia havaintoja, näin ollen emme unen kokonaisuutta tarkastellessamme voi jättää huomiotta myöskään tätä puolta. Tuntematon vähenee vain tutkimalla sitä. Tutkimushypoteeseja ja -tuloksia en kuitenkaan esitä, vaan kerron muutaman ajatusärsykkeeksi tarkoitetun Ullmaniin, Freudiin ja Jungiin liittyvän pikku katkelman. Totta vai ei - sitä tuskin voidaan näiden katkelmien perusteella päätellä.
 
 

Maimonideksen unilaboratorio


Esp-unitutkimusta on tehty paljonkin niin laboratorioissa kuin niiden ulkopuolella, mutta ainoan länsimaissa yksinomaan parapsykologiselle unitutkimukselle omistautuneen unilaboratorion perusti Montague Ullman (Ullman & Krippner & Vaughan 1973).

Tekniikan kehittyminen tuli osaltaan unien tutkimisen avuksi, ei vain unen fysiologian, vaan myös korkeampiasteisten unitoimintojen selvittämisessä. Aivosähkökäyrän eli EEG:n ottomenetelmän tultua vihdoin käyttöön ehdotti Ullman vuonna 1960 Parapsychology Foundationin presidentille Eileen Garrettille unilaboratorion perustamista. Garrett kiinnostui asiasta, antoi tutkimuksen käyttöön kaksi omaan henkilökuntaansa kuuluvaa tutkijaa ja asettui itse ensimmäisen kokeen vastaanottajaksi. Hän viipyi laboratoriossa neljä tuntia, mutta EEG:n mukaan hän ei ollut vaipunut REM-uneen eli varsinaiseen unennäkövaiheeseen. Äkisti Garrett kuitenkin ilmoitti nähneensä unta hevosista, jotka raivokkaasti juoksivat ylämäkeä, ja tämä muistutti häntä kaksi viikkoa sitten näkemästään Ben Hur-elokuvan kilpa-ajokohtauksesta. Vasta kaksi viikkoa myöhemmin sai Ullman kuulla, että lähetettäväksi tarkoitettujen kohdekuvien joukossa oli ollut Life-lehdestä leikattu värivalokuva Ben Hurin kilpa-ajokohtauksesta. Koeyönä ei kuvia sisältäviä kirjekuoria em. syystä lainkaan avattu.

Seuraavassa kokeessa näki Garrett unta Spartacuksesta, joka ei ollut missään kohdekuvassa, vaan ilmeisesti poimittu Ullmanin ajatuksista hänen selaillessaan Spartacus-kirjaa odotellessaan Garrettin ensimmäistä unta.

Unilaboratorio aloitti noin puolitoista vuosikymmentä kestäneen virallisen tutkimuskautensa vuonna 1964 Maimonides Medical Centerissä Brooklynissä, New Yorkissa. Jo koulupoikaiältä saakka olivat parapsyykkiset ilmiöt jääneet omakohtaisten kokemusten kautta kiinnostamaan Ullmania, joka vasta tässä unilaboratoriossa pääsi soveltamaan tieteellisiä kriteerejä niiden tutkimukseen.

Maimonideksen unilaboratorio on julkaissut kaikki tutkimuksensa, eikä ainoastaan onnistuneita. Ne näyttävät viittaavan siihen, että, että pitkien koesarjojen aikana jotkut koehenkilöt pystyivät uneksimaan lähetetystä aineistosta, ja että näin lähetetyn aineiston ulkoinen muoto välittyy helpommin kuin sen merkityssisältö, ja että aggressio- ja seksuaalisuusteemat välittyvät parhaimmin, joka sopii siihen yleiseen havaintoon, että esp-ilmiöt ovat yhteydessä tunnepohjaisiin prosesseihin.
 
 

Esp-unet terapiassa


Jotkut analyytikot ovat havainneet, että heidän tietyt potilaansa terapian tietyissä vaiheissa näyttivät uniensa kautta saavan esp-informaatiota heidän yksityiselämästään. Melkein kaikki ovat painottaneet transferenssi- ja vastatransferenssitekijöitä tässä yhteydessä, myös C.G. Jung. Ullman (1973) on esittänyt, että telepaattinen yhteys näyttää ilmenevän terapiassa hetkillä, jolloin potilaan elintärkeäksi kokema kielellinen yhteys on hetkellisesti katkennut terapeutin ja potilaan välillä. Ahdistuneisuus tai muut torjuvat negatiiviset tunnetilat terapeutissa lisäävät mahdollisuutta tähän telepaattiseen yhteyteen, jonka kautta potilas onnistuu paljastamaan tämän vastatransferenssilukon. Täten potilas tekee terapeutille tiettäväksi, että hän tietää terapeutin salaisuuksista pysyen samalla kertaa kuitenkin turvassa ilman omaa vastuuta tästä paljastuksestaan. Tämä telepaattinen operaatio näyttää ilmaantuvan vallankin potilaille, jotka ovat taipuvaisia käyttämään puhekieltä etääntymisen ja torjumisen välineenä pikemminkin kuin kontaktinottokeinona. Telepaattinen kontakti näyttää eräältä keinolta solmia yhteys uudelleen hetkinä, jolloin potilas toisaalta tarvitsee etäälläoloa haavoittumisensa pelon vuoksi, toisaalta läheisyyttä pystymättä tekemään ratkaisua kumpaankaan suuntaan.

Terapiassa ilmenneiden unien pohjalta esittää Ullman (1969) muutamia mahdollisen telepaattisen unen esiin seulomisen kriteereitä:
 

1) Unen aineiston tulee olla epätavallinen, ts. ei tavallisesti unissa ilmenevä.
2) Aihepiirin tulee olla sellainen, että potilas ei millään muulla tavoin voi terapeutistaan unessa ilmenneitä asioita tietää.
3) Uni on luonteeltaan epätavallisen läpitunkevan oloinen.
4) Terapeutin elämäntapahtuman ja potilaan sitä heijastavan unen välillä on vain vuorokausi tai joka tapauksessa mahdollisimman lyhyt aika.
5) Unen psykologisen merkityksen kriteeri: voidaanko uni nähdä psykologisesti mielekkäänä sekä torjunta- että lähestymisoperaationa kyseisessä terapiatilanteessa.


Intensiivisen terapian aikana taipuvaisempia näitä kontakteja luomaan ovat neuroosin ja psykoosin välimailla horjuvat potilaat. Vaikuttaa siltä, että neurootikon päivätajunta on vielä liian voimakkaasti sidoksissa jokapäiväisen elämämme selkeisiin "realiteetteihin". Psykoottinen taas on jo liian pirstoutunut. Vaikka hän kokisikin jotain tavanomaisten tunnettujen aistien tuolla puolen olevaa, hän ei särkyneisyytensä takia enää pysty tuomaan tätä kokemusta riittävän selkeästi julki. Näyttää kuitenkin siltä, että juuri milloinkaan ei psykoottisten telepatiatuntemuksissa ole mitään jonka voisi todella varmentaa muulla tavalla.
 
 

Freud ja esp-unet


Myös Freud pohti unen esp-muotoja. Vuonna 1922 hän kirjoitti:
 

"...kellään ei ole oikeutta kieltää telepaattisia ilmiöitä sen perusteella, että itse tapahtuma ja ennakkoaavistus (tai viesti) siitä eivät satu täsmälleen yhteen tähtitieteellisessä ajassa. On aivan ymmärrettävää, että telepaattinen viesti saattaisi saapua tapahtuman kanssa samanaikaisesti, mutta murtautua tietoisuuteen vasta seuraavan yön unen aikana .... Usein piilevät uniajatukset ovat saattaneet olla valmiina koko päivän ajan, kunnes ne yöllä löytävät yhteyden siihen alitajuiseen toiveeseen, joka muovaa ne uneksi ...."


Esp:stä arveli Freud (1953), että se "saattaa olla alkuperäinen menetelmä, jolla yksilöt ymmärtävät toisiaan, ja joka on syrjäytynyt fylogeneettisessä (evolutionäärisessä) kehityksessä aistielinten havaitsemien merkkien ollessa parempi kommunikaatiomenetelmä. Mutta telepatian kaltaiset vanhemmat menetelmät ovat saattaneet pysyä koko ajan taustalla voiden vielä ilmentyä tiettyjen olosuhteiden vallitessa".

Jo vuonna 1921 hän aikoi luennoida Kansainvälisessä Psykoanalyysikongressissa aiheesta "Psykoanalyysi ja telepatia", mutta Englannin psykoanalyyttisen liikkeen tuolloisiin johtohahmoihin kuuluva Ernest Jones sai hänet luopumaan ajatuksestaan, ja niin hän piti varovaisemman esitelmän nimeltä "Unet ja telepatia". Alkuperäinen esitelmä "Psykoanalyysi ja telepatia" julkaistiin vasta vuonna 1941, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kiintoisaa on, että myös Freud kuului monen muun nimekkään ohella Englannin parapsykologiseen seuraan. Hänen asenteensa näihin ilmiöihin pysyi kuitenkin aina sangen kahtiajakoisena.
 
 

Jung ja esp-unet

Jung kertoo usein törmänneensä parapsyykkisiin ilmiöihin hoitosuhteissaan, erityisesti potilaittensa transferenssin ilmentymäaikoina, kuten Ullmankin on esittänyt. Erityisen vaikuttavana hän muistaa erään depressiopotilaansa:
 
"Noin kello kaksi yöllä - minun on täytynyt vasta juuri nukahtaa - heräsin hätkähtäen, ja minulla oli tunne, että joku oli tullut huoneeseen; minulla oli vieläpä tunne, että ovi oli kiireisesti avattu. Sytytin valon välittömästi, mutta ketään ei näkynyt. "Joku varmaan erehtyi ovesta", ajattelin, ja kurkistin käytävään. Mutta sielläkin oli haudanhiljaista. "Outoa", ajattelin itsekseni, " joku varmasti tuli tähän huoneeseen!" Yritin palauttaa mieleeni mahdollisimman tarkasti, mitä oli tapahtunut, ja muistin, että minut oli herättänyt tylpän kivun tunne ikään kuin joku olisi iskeytynyt otsaani ja sitten kalloni takaosaan. Seuraavana aamuna sain sähkeen, jossa kerrottiin potilaani tehneen itsemurhan. Hän oli ampunut itsensä. Myöhemmin kuulin, että luoti oli pysähtynyt hänen kallonsa takaseinään."


Ylläolevan tapauksen Jung katsoi tyypilliseksi synkronistiseksi ilmiöksi, psi- (eli parapsyykkisten, paranormaalien) ilmiöiden jungilaiseksi serkuksi. Tämä Jungin itse keksimä nimitys ja oletettu mekanismi tarkoittaa, että kaksi tapahtumaa eivät ole kytkeytyneenä toisiinsa syyn ja seurauksen mekanismilla, vaan samankaltaisten eli toisiinsa viittaavien merkityssisältöjensä kautta. Tämä on kuitenkin vain uusi nimilappu mekanismiltaan vielä toistaiseksi tuntemattomille psi-ilmiöille.

"Näyttää todellakin siltä, että aika ... on konkreettinen jatkumo, joka sisältää ominaisuuksia ja perusehtoja, jotka ilmentyvät samanaikaisesti eri paikoissa sellaisten yhdenmukaisuuksien kautta, joita ei voi selittää syyn ja seurauksen lain avulla kuten esimerkiksi samanaikaisten ajatusten, symbolien tai psyykkisten tilojen tapauksissa."

Jungin mielestä tämä ilmiö esiintyy erityisen usein arkkityyppisissä tilanteissa, tässä tapauksessa kuolemassa.

Erittäin kiintoisa on seuraava Jungin kokemus, joka osoittaa, kuinka herkästi saatamme sysätä syrjään monet vaikutelmamme, jotka yllättäen saattavatkin olla todellisuuspitoisempia kuin ensin arvaammekaan:
 

"Eräänä iltana loikoilin vuoteellani muistellen erään tuttavani kuolemaa. Hänet oli haudattu edellisenä päivänä. Olin syvästi murheissani. Äkkiä tunsin, että hän oli huoneessa. Minusta näytti, että hän seisoi vuoteeni jalkopäässä pyytäen minua lähtemään mukaansa. Minusta se ei vaikuttanut ilmestykseltä vaan pikemminkin sisäiseltä mielikuvalta, jonka selitin itselleni mielikuvitukseksi. Mutta rehellisyyden nimessä minun täytyi kysyä itseltäni: "Onko minulla mitään todistetta siitä, että tämä on mielikuvitusta? Entäpä jos se ei olekaan, vaan ystäväni onkin todella täällä ja minä kuittaamassa häntä pelkäksi mielikuvitukseksi - eikö se olisi minun taholtani katala temppu?" Yhtä vähän oli minulla todisteita siitä, että hän seisoi edessäni ilmestyksenä. Silloin sanoin itselleni: "Todisteita ei ole kumpaankaan suuntaan! Sen sijaan, että selittäisin hänet pelkäksi mielikuvitukseksi, voisin yhtä hyvin antaa epäilylle mahdollisuuden ja kokeeksi suhtautua häneen niin kuin hän olisi todellinen." Sillä hetkellä, kun olin niin ajatellut, meni hän ovelle ja viittasi minua seuraamaan itseään. Vai oli minun tehtävä hänen mielensä mukaan! Tätä en tullut ottaneeksi huomioon! Minun täytyi toistaa todisteluni itselleni vielä kerran. Vasta sitten seurasin häntä mielikuvituksessani."

Hän johdatti minut ulos talosta puutarhaan, sieltä tielle ja vihdoin hänen taloonsa. (Todellisuudessa se oli useiden satojen jaardien päässä omasta talostani.) Menin sisään, ja hän johdatti minut työhuoneeseensa. Hän kiipesi jakkaralle ja osoitti toiseksi ylimmällä hyllyllä olevan viiden punaselkäisen kirjan joukosta toista kirjaa vasemmalta. Sitten näky päättyi. En ollut tutustunut hänen kirjastoonsa, enkä tiennyt, mitä kirjoja hän omisti. En varmastikaan milloinkaan olisi voinut saada alhaalta käsin selkoa noista toiseksi ylimmällä hyllyllä olevien hänen osoittamiensa kirjojen otsikoista.

Tämä kokemus vaikutti minusta niin merkilliseltä, että seuraavana aamuna menin hänen leskensä luo ja kysyin, josko saisin vilkaista erästä asiaa ystäväni kirjastossa. Aivan oikein, siellä seisoi jakkara kirjakaapin juurella kuten näyssäni, ja tullessani lähemmäs saatoin nähdä nuo viisi punaselkäistä kirjaa. Nousin jakkaralle kyetäkseni lukemaan otsikot. Ne olivat Emile Zolan novellien käännöksiä. Toiseksi vasemmalla olevan kirjan otsikko oli: "Vainajan testamentti". Sisältö ei näyttänyt mitenkään kiinnostavalta. Vain otsikko oli äärimmäisen merkityksellinen tämän kokemuksen yhteydessä.


Ensiksi mieleentuleva selitysmalli ei välttämättä ole se ainoa oikea totuus. Tämän tapauksen pitäminen ehdottomana todisteena haudantakaisesta elämästä on perusteetonta uskoa. Jung ei langennut tähän ansaan. Hän pohtii:
 

"Mutta vaikka onkin olemassa sellaisia hyvin dokumentoituja tapauksia, jää jäljelle kysymys, onko tuo haamu tai ääni identtinen kuolleen henkilön kanssa, vai onko se psyykkinen projektio, ja onko saatu tieto todella kuolleilta, vai alitajunnassa olevasta tiedosta lähtöisin. Toinen huomioonotettava seikka em. näyssä kuolleesta ystävästä on hyvä esimerkki intuition ja analyysin yhteistyöstä: kumpikaan tutkimustapa ei halvaannuttanut toistaan, vaan toimi yhteistyössä."

 

Houreita todellisuudesta?


Vuonna 1944 katkaisi Jung jalkansa, sai päälle sydänkohtauksen ja häälyi sekavana kuoleman rajalla. Tuona sairausaikana hän näki öisin kolmen viikon ajan vahvoja visioita tietämättä oliko unessa vai ekstaasissa. Hän koki kaikenlaista merkillistä, mm. leijui tuhannen mailin päässä maapallosta, vieraili avaruudessa leijuvassa kivitemppelissä, oli mukana mystisissä vihkimysmenoissa, tunsi sairaalahuoneessaan niin voimakasta pyhyyden tunnetta, että arveli sen voivan jopa vahingoittaa hoitajatarta, näki häntä hoitavan tohtorinsa leijuvan maapallolta tuomaan hänelle sanattoman viestin maahan takaisin tulemisen pakosta, mikä murehdutti Jungia kovin. Jung arveli myös, että tohtorin näkeminen tällaisessa primaalimuodossa tarkoitti, että tohtori jo kuului "suurempaan seurakuntaan". Ja aivan oikein: samana päivänä kun Jung ensimmäisen kerran nousi sairasvuoteeltaan, jäi tohtori verenmyrkytyksen vuoksi vuoteeseensa, josta ei enää noussut.

Nämä kokemukset olivat hänen elämänsä vaikuttavimmat:
 

"Ne olivat valtavimpia asioita, mitä olen koskaan kokenut. .... En olisi koskaan voinut kuvitella, että mikään senkaltainen kokemus olisi mahdollista. Se ei ollut mielikuvituksen tuotetta. Visiot ja kokemukset olivat äärimmäisen todellisia; niissä ei ollut mitään subjektiivista, niiden kaikkien laatu oli absoluuttisen objektiivinen. ... Koskaan en sen jälkeen ole voinut vapautua vaikutelmasta, että tämä elämä on olemassaolon yksi kaistale, joka näytellään erityisesti sitä tarkoitusta varten pystytetyssä kolmiulotteisessa laatikkomaisessa universumissa."

 

TAIDE JA TIEDE


Jotta emme Ikaroksen lailla polttaisi siipiämme taiteen auringossa, muistakaamme, kuinka taivaan rajattomuutta on selkeyttänyt kaukoputki ja taideväärennöksiä paljastanut mikroskooppi. Tieteen ote uniin on arvokas, vaikka se joskus tuntuukin pusertavan niitä turhan kovakouraisesti.

Tieteen ja taiteen ero on vain pinnallinen. Niin unien kuin muidenkin taiteen lajien kautta avautuva kokonaisnäkemys voi olla tiedettä korkeimmassa muodossaan. Tämä puolestaan on haaste tieteen kapealle määrittelylle: eikö tiede ole tiedon hankintaa, olipa hankinnan menetelmä mikä tahansa? Eikö pääasia ole tieto sinänsä, ei se menetelmä, jolla se on hankittu? On toivotonta, jopa tyhmyyttä tyrkyttää tätä kovin laajaa ja laajuudessaan diffuusia tieteen ja tiedon käsitettä, ja vastoin tieteen ihannetta kohdettaan sekä menetelmiään rajaamaan joutuville tiedeyhteisöille. Kutsuttakoon elämyksellistä tietoa edelleen ymmärrykseksi ja sillä tehtyä tiedettä edelleen taiteeksi, vaikka pohjimmiltaan onkin kyse yhdestä ja samasta ihmisen pyrkimyksestä käsittää itsensä ja maailman kokonaisuus.

Tieteen ja taiteen yhteinen lähde kuvastuu kauniisti Albert Einsteinin (1976) sanoissa:
 

"Kaunein ja syvin tunne, minkä voimme kokea, on salaperäisyyden tunne (sensation of the mystical). Se on kaiken todellisen taiteen ja tieteen lähtökohta. Se, jolle tämä tunne on vieras" ... on kuin kuollut. Kaiken todellisen uskonnollisuuden ytimenä on tieto, että on olemassa jotain meille tuntematonta, joka kuitenkin ilmaisee itsensä korkeimpana viisautena, loistavana kauneutena, jonka meidän tylsät kykymme voivat käsittää vain kaikkein alkeellisimmissa muodoissa. Tässä mielessä, ja vain tässä mielessä lukeudun hartaiden uskovaisten joukkoon."

 

LÄHTEITÄ

 
Bonime, W. (1982) The clinical use of dreams. New York: Da Capo Press.
Boss, M. & Kenny, B. (1978) Phenomenological or Daseinsanalytical approach. Teoksessa Fosshage, J. & Loew, C. (eds.) Dream interpretation. New York: Spectrum.
Campbell, A. (1976) Seitsemän tietoisuuden tilaa. Hämeenlinna: Karisto.
Fantz, R. (1978) Gestalt approach. Teoksessa Fosshage, J. & Loew, C. (eds.) Dream interpretation. New York: Spectrum.
Fosshage, J. & Loew, C. (eds.) (1978) Dream interpretation. New York: Spectrum.
Freud, S. (1981) Johdatus psykoanalyysiin. Jyväskylä: Gummerus.
Fromm, E. (1980) Freud ja freudilaisuus. Helsinki: Kirjayhtymä.
Fromm, E. ( 1956) The forgotten language. New York: Rinehart.
Jung, C. (1982) Memories, dreams, reflections. Glasgow: Collins.
Jung, C. (1985) Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY.
Krishnamurti, J. ( 1960) Hetkestä hetkeen. Porvoo: WSOY.
Krishnamurti, J. (1961) Uuteen ulottuvaisuuteen. Porvoo: WSOY.
Perls, F. (1969) Gestalt therapy verbatim. Lafayette: Real People Press.
Salminen, H. (1981) "Ihminen on kuin valo"-Medard Boss. Espoo: Weilin+Göös.
Steiner, R. (1949) Vapauden filosofia. Suomalaisten Antroposofien liitto.
Ullman, M. (1973) Bio-communication in dreams. J.Amer.Acad.Psychoanalysis, 1 (4): 429-446.
Ullman, M. & Krippner, S. & Vaughan, A. (1973) Dream Telepathy. London: Turnstone Books.
Ullman, M. (1969) Telepathy and Dreams. Experimental Medicine and Surgery, 27, No 1-2.
Ullman, M. (1979) Kokemispohjainen uniryhmä. Moniste.
Ullman, M. (1969) Telepathy and dreams. Experimental medicine and Surgery, 1-2.
Ullman, M. (1982) The experiential dream group. Training and Clinical Applications. Presented at the meeting of American Academy of Psychoanalysis.
Ullman, M. The Orchestration - Letting The Dream Speak. Dream Appreciation Vol 3 Nr 1, Winter 1998
Ullman, M. & Zimmerman, N. (1982) Paljastavat unet. Hämeenlinna: Karisto.
Ullman, M. (1996) Appreciating Dreams - A Group Approach. Sage Publications 1996
Virtanen, L. (1977) Telepaattiset kokemukset. Porvoo: WSOY.

 

 
 
 

Liite: Uniryhmäjohtajan opas


Johtajan vastuulla olevia tehtäviä

I Säilyttää unennäkijän turvallisuus (Turvallisuustekijä - Safety Factor)

- Unennäkijä hallitsee prosessia

- Unennäkijän intimiteettiä ei uhata

- Johdattelevia kysymyksiä vältetään

- Unennäkijä päättää itselleen soveliaan unen jakamisen tason

- Unennäkijä voi lopettaa prosessin missä vaiheessa tahansa

II Johtaa ryhmä läpi strategioiden, jotka on suunniteltu auttamaan unennäkijää tekemään löytöjä, jotka olisivat vaikeita tehdä yksin (Löytötekijä - Discovery Factor)

III Säädellä ajankulua siten että unennäkijän reagoinnille ja sitä seuraavalle vuoropuhelulle jää riittävästi aikaa.

- 45 min. jos 1½ tunnin istunto

- 60 min. jos 2 tunnin istunto

VAIHE I

Ensimmäisellä kerralla: "Kenellä on uni, mieluiten äsken nähty ja lyhyt, jonka hän tahtoisi jakaa ryhmän kanssa?"

Seuraavilla kerroilla: Mikä tahansa uni on hyväksyttävissä

       
       
       
      Vaihe Kenelle  
      IA. Unennäkijälle Kerro unesi hitaasti jotta meillä on aikaa kirjoittaa se muistiin.

      Rajoita kertomuksesi vain unen ilmiasuun ja liitä mukaan kaikki unen aikana kokemasi tunteet.

      IB. Ryhmälle (unen jälkeen) Haluaako ryhmä selventää unta kysymyksin?

      1. Ovatko henkilöt todellisia ihmisiä?

      2. Jos ovat, mikä on heidän suhteensa unennäkijään? (ei yksityiskohtia)

      3. Sisältyikö uneen mitään muita tunteita?

      4. Oliko unessa värejä?

      5. Unennäkijän ikä unessa?

           
      VAIHE II
           
      IIA Unennäkijälle Kun nyt otamme unen omaksemme voit rauhassa sen aikana huomioida niitä ryhmän reaktioita joilla on juuri sinulle merkitystä.
        Ryhmälle Puhumme unesta kuin se olisi omamme jakaen keskenämme ne tunteemme ja mielialamme joita unikuvat meissä herättävät. Ne ovat omia projektioitamme ja tuottaessamme niitä välttäkää katsekosketusta unennäkijän kanssa.
      IIB Ryhmälle Pohdimme nyt unen jokaisen osan mahdollista vertauskuvallista merkitystä jossain oman elämämme joko todellisessa tai kuvitellussa tilanteessa. Voimme kuitenkin edelleen ilmaista myös tunteita mikäli niitä vielä nousee mieleen. Muistakaa, että mitä tahansa sanomme, on omia projektioitamme!
           
      Vaihe III
           
      IIIA Unennäkijälle Annamme nyt unen sinulle takaisin ja pyydämme sinua reagoimaan siihen aivan miten haluat. Sinua ei tulla keskeyttämään. Käytä siihen aikaa niin paljon kuin tarvitset, ja anna meidän tietää milloin olet lopettanut.
      IIIB Unennäkijälle Ota sinulle osoitetut kysymykset oman psyykesi tutkimisen välineinä. Kysymykset eivät vaadi vastauksia. Olet vapaa vastaamaan tai olemaan vastaamatta niihin, aivan kuten katsot parhaaksi.
      IIIB1 Ryhmälle Alustavat kysymyksemme ovat tarkoitetut auttamaan unennäkijää tutkimaan unen muovanneita äskeisiä emotionaalisia yhteyksiä. Kuten esimerkiksi unennäköyöksi unennäkijään jääneitä äskeisten tapahtumien tunnejäänteitä.
      IIIB2 Unennäkijälle Kertaisitko nyt unesi kohta kohdalta nähdäksesi jos voit löytää joitakin uusia yhteyksiä?
        Ryhmälle Kuka haluaisi toistaa unen ensimmäisen kohdan? Kohta toistetaan aluksi kokonaisuudessaan jolloin unennäkijä saa tilaisuuden reagoida. Jos siinä on vielä elementtejä, joihin unennäkijä ei ole puuttunut, unennäkijää autetaan kiinnittämään huomionsa niihin ja siihen, miksi ne ilmaantuivat uneen juuri tänä aikana unennäkijän elämässä. Tätä prosessia jatketaan kunnes koko uni on toistamiseen käyty läpi.
      IIIB3 Unennäkijälle Haluaisitko kuulla, onko ryhmällä tarjota mitään yhdistäviä projektioita pyrkimyksessään auttaa sinua löytämään lisää yhteyksiä unen sisällön ja kaiken ryhmälle jakamasi välillä?

      Unennäkijää kehotetaan esittämään lopuksi omat ajatuksensa.

       
      VAIHE IV
           
        Unennäkijälle (ryhmän seuraavassa tapaamisessa) Jos sinulla on joitain lisäideoita tai oivalluksia unestasi tai ryhmän työstä sen kanssa, olet vapaa jakamaan ne nyt meidän kanssamme.
      Ullman 1993

Liite: uniryhmäprosessin vaiheet