KUIN ELÄMÄ ITSE     

 

      Elämä kysyi minulta

osaanko rakastaa.

Minä vastasin kyllä,

sillä olenhan onnellinen.

 

      Mitä muuta voi rakkaus olla

kuin täyteyttä elämän:

kuin ylitse pursuva riemu

ja voima,

joka vaatii kuin jokaisen hetken

itseään todistamaan!

 

      Hyvä niin!

sanoi Elämä.

Ota tiesi ja käy,

mene minne halajat!

Mene ja rakasta,

ja ole onnellinen!

 

      Hän, itse elämä,

oli joka hetki luonani

ja seurasi kaikkia teitäni.

 

      Miten ihanasti jalkani nousivatkaan!

miten kevyt oli ilma,

miten kaunis oli maa!

 

      Minä rakastin elämää!

 

     "Hyvä ystävä,

ei niin, eteenpäin ei mennä!

Olet houkka, olet harmi,

olet mielten vaiva!

Elät niinkuin taivaassa olisit jo,

tai niinkuin rikas,

jolla yltäkyllin

suvun perinnön lahjoista

sattumalta on ansiot saanut!

Ei niin,

ei siten oikeutta elää kellään!

Olet houkka, olet harmi,

olet mielten vaiva!

Monet tyhjiksi itsensä luonasi tuntee.

Sitä paitsi

oman onnesi orjaksi saatat tulla!

 

      Niin tulinkin.

Oli onni tuo

ihmisen onnea vain.

Vain pyyteen muoto.

Ja rakkaus elämään

vain petosta mielen,

se riemua oli,

omakohtaista intoa olemisen,

minän tuntoa, rajoittavaa.

 

      Tuli onneni taakaksi tunnolleni.

 

 

Siitä irti,

tuiki puhtaaksi tahdoin tulla.

Siksi rukoilin:

Sinä Jumala, Elämän Herra ja Luoja,

Sinä tiedät, minä en tiedä!

Siksi tietoja anna ja viisautta,

minä että en lankeisi turhuuteen,

tähän maailman harhaan ja pahuuteen!

Muo tielläni ohjaa ja opasta,

minä että ymmärtäisin

mitä rakkaus on

ja mitä onni on;

tämä Sinulta saamani ihmelahja!

Jos onneni on

veren perintö vain

ja rakkaus riemua aineellista,

niin rujoksi tee minun ruumiini

                       pyyteellinen,

ja kauhulla kasvoni peitä!

Sinun luonasi, Herra,

Sinun orjasi tahdon olla!

Tämän pyyteeni, pyyteistä suurimman

Sinun käteesi annan!

 

      Hän kuuli

ja täytti toiveeni,

teki rujoksi ruumiini, synkistyi,

katosi onneni, rakkauteni.

Tulin tyhjäksi,

niinkuin tyhjyys on.

Olin, elin, en tiennyt miksi.

 

      Sinä Herra,

joka kaiken aina tiedät, tiesit varmaan

miten käy!

Sinun täytyi tietää,

mitä tiennyt en itse silloin.

Minä tiennyt en

mitä tyhjyys on,

siksi rukoilin pyyteettömyyttä.

 

      Nyt tiedän sen,

ja tiedän, että

et armoa tuntenut.

Et tuntenut rakkautta ihmisen,

et sääliä, lämpöä, lohdutusta.

Vain toiveeni täytit, ja kylmänä katselit seuraamusta.

Itse rakensin, nousin ja taistelin,

vähin erin tyhjästä ylös nousin

           ja jälleen - rakastin.

 

      Nyt tiedän sen,

nyt tiedän ettei ole Vapahtajaa,

ei armoa Herran!

Vain kärsimys on,

tuo pyyteen puhtaaksi jalostaja,

ja tuska,

tuo säälin hersyvä herättäjä,

joka taistelun synnyttää.

Vain heikkoja Herra vapahtaa,

ja lapsia armo lohduttaa.

Ei heitä varten kärsimystä,

ei tosi tuskaa ole luotu.

On aikansa luonnossa lapsillekin

ja aikansa aikuisiksi tulla.

Vain taistelu

tuskan ja kärsimyksen

matalammasta alhosta nostaa voi.

Sillä sääli on voima,

sääli on valta,

joka tyhjyydestäkin saattaa nousta

syytöntä puolustamaan.

 

      Niin nousin,

en itseni tähden -

tai

kenties kävi sääliksi itsenikin.

Kävi sääliksi kaikki,

jotka syyttömistä syistä

tämän aineen verkkoihin paulottuna

tuhatjuonien sekaisiin solmioihin

vastauksia eivät saaneet.

 

      Jääkylminä tuijotti Jumalan silmät.

Ne tuijotti maasta ja taivahista,

ne tuijotti ajasta, ajattomista.

Ei viisaus, tiede, ei Valitutkaan

Hänen silmiinsä eloa saaneet.

 

      Miten jäätävän kylmä

                   oli kaikkeuden silmä.

 

      Olin tyhjäksi tullut

                    tunteettomaksi.

Olin tappanut onneni, rakkauteni.

Olin tunteeton itselle, pyyteilleni,

siten tunteeton myös iki-hengelleni.

Olin elävä, mutta kuin kuollut:

Jumalan kaltainen.

 

      Niin - Jumalan kaltainen!

 

Kysyi kuolema minulta

osaanko rakastaa.

Minä vastasin kyllä,

sillä olenhan ollut onnellinen

ja väsynyt, onneton!

Olen ollut tunteita täynnä

ja tunteita vailla:

olen ollut kuin Elämä itse:

sitä tänään ja toista jo huomenna,

mutta aina noussut uudestaan.

 

      Ei kysy aurinko miksi se nousee,

ei kysy maa miksi se kiertää,

ei kysy kukkaset miksi ne kukkii,

mutta ne henkivät elämää.

Jumal- lausetta lausumatonta

ne mykkinä ilmentää.

 

      Niin minä myös oman paikkani täytän,

oli siihen syy tai ei!

Niin myös minä tyhjyyttä vastaan

oman rakkauden tein!

Ja tiedän:

ei mua Jumalat auta

ellen itse auttaa voi!

Ei sfinksin kylmä katse

voi nälkäistä ravita;

ei usko autuudessaan

voi ketään pelastaa

jos haave paremmasta

kädet ristissä odottaa.

 

      Minä rakastan!

 

Niin,

minä rakastan elämää,

ja siksi myönnän kaiken

mikä elämää synnyttää!

Oli hyvä tai paha,

oli ruma tai kaunis,

ne on muotoja jumalan.

Vain ihminen, itsensä puolustaja

on syyllinen häviöön.

Hän hyvää etsii,

siten pahaa luo.

Hän kauniin himossa

myrkyn juo.

Mutta silloinkin hänen tyhmyyttään

vain ihminen saattaa ymmärtää.