Pirjo Juhela: Missä on isäsi, kuinka voi äitisi?

LUKIJALLE

Nuorena lääketieteen opiskelijana istuin eräänä sunnuntaiaamupäivänä kahvilassa odottamassa matkani jatkumista. Niinkuin nuoret usein, olin tulossa jostain ja menossa vielä jonnekin. Kaupungissa oli hiljaista, joten sain istua rauhassa ja syventyä Irja Kilpeläisen kirjaan ”Osaammeko kuunnella ja auttaa” (WSOY, 1969). Kirja kosketti minua kovasti, olinhan kiinnostunut jo tuolloin psykiatriasta. Minulla oli tarve tulla lääkäriksi, joka pystyy auttamaan, kuuntelemaan ja kuulemaan. Silmäkulmastani näin että viereiseen pöytään tuli joku omasta mielestäni laitapuolen kulkija. Vaatteet eivät olleet uusia, eivätkä ihan siistejäkään. Hän oli jo keski-iän ylittänyt mies, nuoruuden näkökulmastani jo selkeästi vanhus. Olin harmistunut, olisihan tilaa ollut vaikka kuinka paljon jäädä kauemmaksikin. Hiukan pelkäsinkin, eihän näistä laitapuolen kulkijoista koskaan tiedä. Ja aivan kuten olin pelännytkin, mies aloittaa heti keskusteluyrityksen kanssani. Yritin olla kuulematta häntä keskittyen koskettavaan kirjaani. Mies ei ole humalassa, ja oikeastaan aika ystävällisellä ja kohteliaallakin tavalla yrittää tunkeutua maailmaani. En vastaa, luen eteenpäin. Mies kysyy, mitä niin innokkaasti luen. Suojamekanismini murtuvat, tilanteen traagiset ja koomiset piirteet tunkeutuvat voimalla tietoisuuteeni: tarpeeni tulla hyväksi auttajaksi ja kuuntelijaksi saivat kipeitä muistutuksia kyvyttömyydestäni sinä suvisunnuntaina. Nostin katseeni kirjasta, katsoin miestä ja vastasin rehellisesti: ”Osaammeko kuunnella ja auttaa”. Kolaus itsetunnolleni oli niin suuri, että suljin kirjani ja poistuin hiljaa kahvilasta. Muistan tuon aamun edelleen elävästi.

Tämä on varmaan yksi niistä tapahtumista, jotka omalta osaltaan johdattivat minua vuosien saatossa kohti työuraa vanhuspsykiatrian parissa. Tarinani muistuttaa laajemmaltikin siitä ongelmakentästä, josta toivon osaavani kertoa; siitä ristiriitaisesta suhtautumisestamme ikääntyviin, vanhuksiin ja erityisesti heihin, joiden ongelmat heijastuvat myös omaisiin. Tarinani mieheltä voisi nykyilmaisun mukaisesti sanoa puuttuneen ”mediaseksikkyyttä”, sillä hän ei vastannut mielikuvaani niistä, joita halusin auttaa. Vuosien saatossa olen todennut tämän ”mediaseksikkyyden” puutoksen olevan laajempikin ongelma ikääntyvien kohtaamisessa ja auttamisessa. Emme haluaisi tämän ryhmän näkyvän tai kuuluvan yhteisöissämme, mutta toisaalta meidän on kuitenkin pakko kohdata vanheneminen kaikkine lieveilmiöineen, mikä puolestaan johtaa helposti erilaisiin ylilyönteihin.

Yksi ylilyönti on vanhuuden liiallinen ihannointi. Meillä monilla on unelma auvoisesta vanhenemisesta, jossa vanhukset ovat viisaita, lämpimiä ja kokemuksestaan rakkaudella ohjeitaan jakavia. Näissä mielikuvissamme nämä unelmavanhuksemme ovat jopa ulkoisesti kauniisti harmaantuneita, pyöreäposkisia mummoja ja vaareja, jotka sitten lopuksi rakkaan suvun ympäröiminä nukahtavat tyynesti ajasta iäisyyteen.

Toinen, ehkä nykyaikaisempi ylilyönti on mielikuva supervanhuksista, jotka vielä 90-vuotiaina suorittavat tohtorintutkintoja, matkustelevat 80-vuotiaina rinkka selässä Machu Picchulle tai hakkaavat motin halkoja ennen lounasta. Tässä ikinuoruuteen takertuvassa unelmassa kieltäydymme päästämästä vanhuutta mielemme porstuasta sisään luonnollisena, väistämättömänä vieraana. Kyse ei ole pelkästään nykyaikaisesta asennoitumisesta, kuvasihan jo Rooman vallan aikainen Cicerokin, miten saavutetaan virkeä vanhuus.

Vanhuuden ylioptimistisille ja ihannoiville mielikuville löytyy toki vastakohtia: kauhukuvia rollaattoreista, vaipoista ja dementiasta. Nämä mielikuvat huipentuvat hurjiin pelkoihin median rummuttaessa yhteiskunnan piittaamattomuudesta vanhusten tarpeista. Vanhuus kuvataan toki usein myös nöyryyttävänä, koomisena tonttuiluna, tai vanhukset nähdään vain ilkeinä, itsekkäinä, lapsiksi taantuneina sekä taakkana yhteiskunnalle ja omaisilleen.

Usein koetaan, että asiat olivat paremmin ennen vanhaan tai että joissain toisissa kulttuureissa vanhuus on ollut ja on arvostettua, siten myös ongelmatonta. On totta, että monissa itämaisissa kulttuureissa korostetaan vanhuuden viisautta ja ikääntyneiden tärkeyttä, mutta näissäkin kulttuureissa on esiintynyt selvästi myös vanhusten syrjimistä ja kaltoin kohteluakin. Suhtautuminen vanhenemiseen on ilmeisesti kaikkialla ja kautta aikojen ollut vaikeata ja ristiriitaista. Se on ymmärrettävääkin, onhan vanheneminen ihmisen elämän varmaan vaikein vaihe, koska se sisältää runsaasti meidän kielteisinä pitämiämme luopumisia ja menetyksiä. Vanheneminen on kuitenkin luonnollinen osa elämisen kiertokulkua - kaikkialla.

Ristiriitaisuus näkyy nykyään myös suhtautumisessa vanhustenhoitoon. Vanhusten parissa työskentely on edelleen aliarvostettua, jopa halveksittua. Vastareaktiona onkin viime aikoina ilmaantunut tarve nostaa vanhustenhoidon arvostus niin korkealle, ettei mikään tunnu olevan riittävän hyvää vanhusten tarpeisiin. Tätä mustavalkoista ajattelua esitellään usein mediassa, mikä aiheuttaa hämmennystä vanhusten ja heidän omaistensa parissa. Monasti omaiset ovatkin kovin ymmällään yrittäessään ratkaista mistä ja minkälaista hoitoa omalle vanhukselle pitäisi järjestää.

Edellä mainitsemani ristiriitaiset asenteet, mukaan lukien oma tarinani, ovat kaikki esimerkkejä ”ikärasismista” - sanasta joka sen englanninkieliseen vastineeseen nähden on kovin voimakas. Englanniksi se on ”ageism”, joka tarkoittaa vanhuuteen liittyviä uskomuksia, oletuksia, asenteita, yleensä kaikkea sellaista, jota automaattisesti saatamme ilman harkintaa vanhuuteen liittää. Vanheneminen on monimuotoista, kuten ihmiselämä yleensäkin. Vanheneminen on elämänvaihe, jossa yksilö joutuu hyväksymään tilannettaan huonontavia muutoksia. Ajoittain muutoksia on toki parempaankin, toivutaan esimerkiksi vakavasta sairaudesta, mutta pitkällä tähtäimellä terveys ja toimintakyky heikkenee.

Vanhenemisen tahti on hyvin yksilöllistä, mutta kaikilla vanhenemisen merkitys on, ettei enää ole ulkonäöltään, aisteiltaan ja psyykkiseltä sekä fyysiseltä kunnoltaan samanlainen kuin esimerkiksi 20 vuotta aikaisemmin. Tämän asian kanssa on tultava sinuiksi tavalla tai toisella. Vanhenemiseen sisältyy myös mahdollisuus kokeilla uutta, ratkaista vanhoja solmukohtia, löytää uusia reittejä, antaa anteeksi ja hyväksyä. Joillekin tämä kaikki on helpompaa, joillekin vaikeampaa, mutta jokaisen ratkaisut ovat erilaisia.

Tämä kirja perustuu pääasiassa kokemukseeni vanhuspsykiatrina viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Koulutukseni ja seuraamani tutkimukset vanhuspsykiatrian ja gerontologian alalla vaikuttavat tietysti voimakkaasti osaamiseeni, mutta haluan korostaa että olen ammentanut suuren osan osaamisestani työssä kohtaamieni ikäihmisten ja heidän aikuisten lapsiensa kriisikokemuksista. Näistä kohtaamisista ovat syntyneet kirjani monet esimerkit, jotka eivät salassapitovelvollisuuden vuoksi ole suoraan kenenkään tarinoita vaan keksittyjä, mutta pohjautuvat hyvin vankasti todellisiin kokemuksiini. Olenkin kiitollinen kaikille potilailleni ja heidän omaisilleen näistä opetuksista.

Vanhuspsykiatrina olen kokenut vanhenemisen kriisien laajan kirjon, mutta omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani ihmisenä kykenen toivottavasti lisäämään siihen sen tunteen, mitä on huolehtia, auttaa ja seurata omaisten vanhenemista ja raihnaistumista. Itse kuulun sukuni vanhimpaan sukupolveen. Edellinen sukupolvi on jo haudassa, niinpä heidän vanhenemiseensa liittyvät omat prosessini olen jo läpikäynyt. Vanheneminen on minulle hetki hetkeltä koskettavampaa myös omana henkilökohtaisena kokemuksena.

Tänä päivänä keskustelu vanhustenhoidosta on lähes yksinomaan negatiivista. Osaksi tämä negatiivisuus on paikallaan ja hyödyllistä jotta kipeästi tarvittavaa kehitystä tapahtuisi vanhustenhoidossa. Osa on kuitenkin kohtuutonta kritiikkiä, joka hautaa alleen jopa sen, joka vanhustenhoidossa on hyvääkin. Kirjani eroaa vanhuskeskustelun valtavirrasta siinä, etten käsittele epäkohtia vaikka myönnänkin niitä esiintyvän. Pääasiallisena tavoitteenani on kuitenkin auttaa ymmärtämään vanhenemiseen liittyviä melko tavallisia ilmiöitä. Siksi kirjani sävy on positiivinen ja rakentava. Esimerkkieni vanhusten ja heidän omaistensa ongelmia pystytään yleensä helpottamaan, ja auttavat tahot kuten terveyskeskuslääkärit ja kotihoito osaavat toimia oikein ja rakentavasti. Heillä on aikaa, osaamista ja resursseja lähteä tukemaan vanhuksia ongelmissaan. Kaikeksi kukkuraksi esimerkkitapauksissani on saatavana apua myös vanhuspsykiatrisilta osastoilta ja poliklinikoilta, joissa on vanhusten mielenterveyden ongelmiin perehtynyttä ja osaavaa henkilökuntaa. Olen erittäin hyvin tietoinen, että näin ei suinkaan aina ole todellisessa elämässä, jossa vanhustenhoito usein potee puutetta, ei ainoastaan resursseista, vaan myös osaamisesta ja arvostuksesta. Vanhustenhoitoa tulee kehittää. Taistelen tämän asian puolesta muilla foorumeilla. Kielteisemmät (poleemisemmat), mutta varmaankin osittain realistisemmat esimerkit tässä kirjassani eivät olisi kyenneet valottamaan niitä ratkaisujen mahdollisuuksia, joita mielestäni voidaan luoda erityisosaamisen kautta. Toivon, että koulutuksista ja vanhustenhoidon kehittämisestä vastaaville päättäjillekin kirjastani voisi olla apua.

Kirjani olen kuitenkin ensisijaisesti kirjoittanut keski-ikäisille aikuisille lapsille, jotka yllättäen huomaavat joutuneensa kohdakkain vanhempiensa ongelmien kanssa, taistelevansa omien pelkojensa, avuttomuutensa, neuvottomuutensa mutta myös omien kielteisten tunteittensa kanssa. Heitä ja heidän vaikeaa asemaansa olen ajatellut kirjaani kirjoittaessani ja toivon, että kirjastani voisi olla näissä elämäntilanteissa hyötyä. Juuri lukijan omaan ongelmaan ei teksti tarjonne täysin sopivaa ratkaisua, mutta se saattaa vahvistaa näkemystä parhaimmasta etenemisen tiestä vahvistamalla hänen jo itse kehittelemiään ratkaisuja tai avaamalla suuntia, joita hän ei ole vielä tullut ajatelleeksi.

Kirjan keskeisiä teemoja ovat läheiset ihmissuhteet, näissä suhteissa tapahtuvat muutokset vanhenemisen ja raihnaistumisen yhteydessä sekä turvallisuudentunteen merkitys. Loppuosassa kirjaa käsittelen niin kutsuttua kyllin hyvää vanhuutta, jolla tarkoitan realistista keskitietä äärimmäisyyksien välimailla. Vaikka käsittelen sellaisia teemoja kuin masennus, ahdistuneisuus, epäluuloisuus jne., ei tavoitteenani ole lääketieteellinen tai psykiatrinen kirja, vaan haluan kuvata kaikkia näitä ongelmia perheiden kokemuksien kautta. Tästä johtuu, etten kirjassani käytä tieteelliseen tekstiin kuuluvaa tapaa viitata tutkimuksiin. Kirjan lopussa on lyhyt luettelo suositeltavasta kirjallisuudesta.