Luku kirjasta "Unien opissa"

Kahden puhelin­pylvään tarina

Oli syksy vuonna 1980 Bodenissa, Ruotsin pohjoisessa pikkukaupungissa. Työskentelin siellä psykiatrina. Kuulin työtovereitteni keskustelevan psykoanalyytikosta, joka tulisi pitämään siellä uniryhmää. He kysyivät olinko minäkin kiinnostunut tulemaan mukaan. Vastasin: "En!"

*

Syy kielteiseen reaktiooni oli se, etten tahtonut jälleen kokea sitä ahtaan paikan kammoa, jota olin niin intensiivisesti tuntenut psykiatriaan erikoistumiseni vuosina, jolloin tuolloisten opettajieni mukaan jokainen pitkänomainen objekti symbolisoi penistä ja jokainen maljamainen muodostelma vaginaa. Kuinka sitten tämä psykoanalyytikko olisi heistä mitenkään poikkeava?

Mieleeni muistui kiusallinen tilanne lääketieteen opiskeluni alkuajoilta. Kyseessä oli ensimmäinen psykiatrinen kokous, johon osallistuin. Saavuin kokoukseen myöhässä ja yritin päästä keskustelun juoneen mukaan. Hetken kuluttua minusta alkoi tuntua että olin tullut väärään huoneeseen, koska vanhempien kollegoitteni käyttäytyminen oli niin outoa. Mieleeni juolahti, että he ehkä harjoittelivat jotain outoa pilanäytelmää, ehkä jotain henkilökunnan juhlaa varten tarkoitettua. Kaikki olivat näet niin äärimmäisen, juhlallisen vakavia keskustellessaan äidinrinnasta tavalla, joka teki tilanteen niin mielettömäksi, että kaikessa kokemattomuudessani todella luulin heidän pilailevan.

Sen jälkeen he vaihtoivat puheenaiheen maahan, joka edusti vaginaa, jonka kuokka peniksenä lävistää. Vieläkin muistan elävästi hätäännykseni siitä, kuinka onnistuisin kätkemään hämmentyneisyyteni, kun minulle alkoi valjeta, että nämä herrasmiehet olivat täydellisen vakavissaan. He jatkoivat pohdintaansa ulkopuolisesta elämästä suljetun teoreettisen kuplansa sisällä nähden ainoastaan omat älylliset heijasteensa tuon kuplan seinämillä, eivät maailmaa sen ulkopuolella.

Ahtaanpaikankammoni laukaisevia kokemuksia sattui läpi lääketieteen opintovuosieni, mutta onneksi kuitenkin vain pari niistä aiheutui yhtä irvokkaista tapahtumista kuin tuo ensimmäinen kohtaamiseni traditionaalisen psykoanalyyttisen ajattelun kanssa. Opintovuosieni myötä tulin yhä enenevässä määrin tietoiseksi siitä tuhosta, jota tehtiin amputoimalla elämä kaikenlaisten käsitejärjestelmien Prokrusteen vuoteeseen. Aloin tajuta, että olipa kyse aivan mistä tahansa käsitejärjestelmästä, se aina asettui himmentäväksi ja vääristäväksi, elämän taiteellisen intensiteetin laimentavaksi suotimeksi tarkkailijan ja tarkkailtavan elämänilmiön väliin.

*

Työtoverini Bodenissa eivät antaneet periksi, vaan jatkoivat minun houkuttelemistani uniryhmään. Lopulta suostuin.

Jo ensimmäisen seminaaripäivän aikana alkoi vahvistua outo tunne ryhmän ohjaajasta Montague "Monte" Ullmanista. Hän ei tulkinnut mitään, vaan ohjasi ryhmää kuuntelemaan unta niin äärimmäisen hellävaraisella tavalla, etten sellaista ollut koskaan ennen nähnyt. Ensimmäistä kertaa näin, kuinka uni aukeni täyteen kukoistukseensa, puhui omalla aidolla äänellään, kun ulkopuolisten tulkintojen meteli ei sitä peittänyt.

Ullmanissa oli jotakin, jonka tunnistin syvällä itsessäni, jonkin samankaltaisuuden, jonkin määrittelemättömän yhteyden, resonanssin. Näin tämän miehen tavoittavan tavoittamattoman, luovan ilmapiirin, jossa unen oli mahdollista puhjeta kukkaan kaikessa liikuttavassa viattomuudessaan.

Mutta kuinka erilaisia me olimmekaan, hän ja minä! Minä olin nuori, hän vanha, minä puhuin englantia vaivalloisesti, hän sujuvasti, olimme eri kulttuureista, elimme maapallon vastakkaisilla puolilla. Mutta kaikki nämä eroavaisuudet eivät voineet tehdä tyhjäksi jotakin yhteistä tekijää välillämme. Hän oli minulle vieras eikä silti kuitenkaan ollut.

Uniryhmän toinen aamu valkeni. Monte kysyi olisiko kellään uni jaettavana. Kellään ei ollut. Silloin hän sanoi, että hänellä itsellään on yksi. Se oli vain hyvin lyhyt unijakso, ja se kertoi minusta:

Olin tullut hänen hotellihuoneeseensa kysymään kaksi kysymystä, joita hän ei muistanut. Hän ei muistanut myöskään vastaustaan ensimmäiseen kysymykseen, mutta toisen vastauksensa hän muisti. Hän johdatti minut hotellihuoneensa ikkunan ääreen ja osoitti kahta ulkopuolella näkyvää puhelinpylvästä sanoen minulle: "Jos ymmärrät miksi nuo puhelinpylväät ovat juuri tuossa eivätkä missään muualla, olet saanut vastauksen kysymykseesi."

Se oli Monten uni. Ja minun käännekohtani. Monte sanoi, ettei hän tiennyt unen viestiä, mutta minä tiesin. Uni avautui minulle välittömästi. Sen avautuminen ei ollut looginen prosessi vaan voimakas emotionaalinen reaktio. Monten uni kuvasi täydellisesti sitä merkillistä ja kiintoisaa tunnelmaa, jonka hän oli olemuksellaan herättänyt edellisen päivän aikana.

Siinä me olimme, Monte ja minä, kuin kaksi puhelinpylvästä ilman mitään mahdollisuutta siirtyä lähemmäksi toisiamme. Juuri samoin olin edellisenä päivänä tuntenut. Näiden kahden pylvään välillä oli kuitenkin sähköinen yhteys. Juuri niin olin edellisenä päivänä tuntenut. Uni sanoi, että jos ymmärrän pylväiden sijainnin, olen saanut vastauksen. Minä ymmärsin, ja sain vastauksen, juuri kuten uni oli sanonutkin.

Uni oli hänen, ei minun. Kuinka voisin tietää oliko näkemykseni unen vertauskuvista oikea vai väärä? Tuo kysymys muuttui merkityksettömäksi. Oikea ja väärä kuuluvat rationaalisen maailman piiriin, jossa unia ei voida ymmärtää. Tuo oivalluksen välähdys avasi minulle elävän näkökulman unien piileviin mahdollisuuksiin. Uni kuvasti tuntemuksiani paljon selkeämmin kuin olisin voinut yksin ymmärtää.

Viimeinen kohtaus tässä näytelmässä tapahtui kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Olin ollut Monten Internet-sivuston rakennuspuuhissa jo monta kuukautta skannaten tietokoneelle hänen Yhdysvalloista lähettämiään satoja sivuja tekstimateriaalia, joista osan hän lähetti faksin kautta. Eräänä iltana puuhaillessani jälleen Monten tekstien kimpussa vaimoni sanoi minulle: "Nyt se uni on vihdoinkin täysin toteutunut." Me kaksi puhelinpylvästä olimme jälleen yhteydessä, nyt puhelinlankojen kautta virtaavien faksien yhdistämänä maapallon puolelta toiselle. Silloin tunsin, että uni oli vihdoin tyhjentänyt sisältönsä kaikilla tasoilla.

*

Oikein vai väärin? Oliko kyse sattumasta vai oliko Monten uni enneuni? Sillä ei ole väliä. En saa sitä koskaan tietää. Tiedän, että se uni sisältää enemmän, kuten kaikki unet; ne ovat rajattomia kuin elämä itse, eikä kaikkea niiden sisältämää koskaan voi tavoittaa viimeistä piirtoa myöten.

Olipa asia miten tahansa, tämä tapahtuma antoi minulle sen avaimen uniin, joka myöhempinä vuosina on auttanut minua säilyttämään uskoni ihmisolentojen sisällä piilevään turmeltumattomaan ytimeen riippumatta siitä kuinka syvälle se on haudattuna niiden puolustusmuurien taakse, joita olemme pystyttäneet toinen toistamme vastaan olemassaolomme päivittäisessä kamppailussa. Unet ovat olleet minulle viattomuuden asuinsija, ihmissielun puhtauden virkistävä keidas matkallani arkipäivän rutiinien erämaassa ja meidät toisistamme erottavassa kulttuurimme kilpailevassa ilmapiirissä.

Unet ovat ihmiskunnan yhteinen alue, parantava ihmisyyden yhteinen tila meille, tiemme kanssaihmiseemme hukanneille.

"Hänet löydät etsimättä,
kun löydät itsesi,
kun näet ystävässä
oman sielusi,
kun näet ettei hänkään
ole onnea löytänyt,
ja näet miten hänkin
on siitä kärsinyt."

Raippamaa, Orvo: runosta Nuoruudelle