Unien oivaltaminen pienryhmässä

Tutkimuksen aiheena oli unien oivaltaminen pienryhmässä. Tutkimuksen ajatuspohja muodostui Montague Ullmanin uniteorian praktisesta osuudesta sekä ryhmädynaamisista ja metaforisista pohdinnoista.

Tutkimuksellisina lähestymistapoina toimivat pragmaattisuus ja tapaustutkimus. Tutkimusmenetelminä käytettiin haastattelua ja osallistuvaa havainnointia. Tutkimukseen osallistui viisi henkilöä. Osallistujien valintakriteereinä olivat heidän kiinnostuneisuus ryhmässä tapahtuvaan unien oivaltamiseen ja lisäksi heillä ei ollut aikaisempaa kokemusta uniryhmätyöstä. Kaikki yhdeksän uniryhmäistuntoa litteroitiin ja niistä valittiin kolme tarkempaan analyysiin. Analyysivaihe koostui unien oivaltamisen prosessin kuvaamisesta ja tätä täydensi diskursiivinen analyysi.

Tutkimuksen tulokset määräytyivät uniryhmäistuntojen prosessinomaisesta kuvaamisesta, ja diskurssianalyysillä tuotetusta puheen analysoimisesta. Lisäksi tarkasteltiin uniryhmän vaikutuksia tutkittaviin. Istunnoissa esiintyviä tapahtumia suhteutettiin Ullmanin uniteorian praktiseen puoleen sekä metaforiseen ja ryhmädynaamiseen ajatuspohjaan.

Tutkimuksen pääideana oli Ullmanilaisen uniteorian ja ryhmädynaamisten sekä metaforisten pohdintojen yhdistäminen ryhmässä aktualisoituvaan unien oivaltamiseen. Psykologisten ja sosiaalipsykologisten teorioiden soveltaminen auttoi valottamaan tutkittavien toimintaa ja ajattelua sekä intrapsyykkisestä että sosiaalisesta näkökulmasta. Yhtenä tärkeänä päämääränäni oli uniin liittyvien myyttien ravistelu ja unien merkitysten tutkimisen palauttaminen psykologian piiriin. Lähestymistapani oli varsin pragmaattisesti painottunut, joten uskon tutkimustuloksilla olevan sovellusarvoa myös erilaisiin sosiaalisiin käytäntöihin.

1. JOHDANTO

1.1. Tutkimuksen tausta

”Unien rintavarustus suojelee meitä elämän säännön-

mukaisuudelta ja totunnaisuudelta, unet sallivat

kahleissa viruneen mielikuvituksen vapaasti elpyä,

niin että se pääsee mielin määrin sommittelemaan

elämän kaikista kuvista yhdistelmiä, ja lapsenomai-

sen hilpeällä leikillään katkaisee aikuisen ihmisen

alituisen vakavuuden. Ellei unia olisi, vanhenisimme

ennen aikojamme.” (Novalis, Heini Virtasen 1994

artikkelissa)

Ihmiset viettävät noin kolmanneksen elämästään unitilassa ja näkevät unia joka yö, mutta nykyään moni ei kiinnitä juuri huomiota unien maailmaan. Ajatellaan, että ”sehän oli vain unta” tai ”joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää”, ja tämän jälkeen unien merkitykset hautautuvat usein pysyvästi tutkimattomien asioiden merkilliseen joukkoon.

Kiinnostukseni uniin heräsi ensimmäisen kerran ala-asteella. Palattuani kerran koulusta kotiin heitin selkärepun huoneeseeni. Pikkuhiljaa päivä kääntyi illaksi ja päätin suorittaa kotitehtävät. Etsin reppuani kuumeisesti, mutta sitä ei löytynyt mistään. Nukkumaan mennessäni mieltäni askarrutti edelleen laukun katoaminen. Aamulla herätessäni muistin yöllä näkemäni unen, jossa reppu oli huoneeni vaatekaapin alimmalla hyllyllä. Huvittuneena päätin tarkistaa unen viestin todenperäisyyden. Katsoin kaappiin ja näin koululaukun täsmälleen samassa paikassa kuin olin sen unessa nähnyt. En tiennyt tiedostamattomasta sielunelämästä vielä mitään, mutta episodi toimi joka tapauksessa yhtenä tärkeänä tienviittana unien maailmaan. Nykyään unen voi selittää varsin helposti. Yöllä näkemäni uni hyödynsi päiväjäänteitä (mietin repun katoamista). Tiedostamattomalla tasolla tiesin, mihin olin laukun laittanut, ja nukkuessani nämä ajatukset muuttuivat unikuviksi, jotka sitten näyttivät minulle selkärepun paikan.

Psykologiaa opiskellessani olen havainnut, että uniin ei juuri ole kiinnitetty huomiota kurssivaatimuksissa. Tenteissä ei ole tullut vastaan yhtään teosta, joka käsittelisi perusteellisesti unien tulkintaa Mielestäni tämä on suuri puute, johon pitäisi vastaisuudessa kiinnittää huomiota. Kenties unien merkitysten väheksyminen johtuu osaltaan siitä, että niiden maailmaa pidetään edelleen mystisenä ja vaikeasti tutkittavissa tieteellisin keinoin. Tutkimukseni päämääränä on ravistella uniin liittyviä myyttejä, ja näyttää miten unia voidaan hyödyntää jokapäiväisessä elämässä.

1.2. Tutkimuksen teoreettinen kehys ja metodit

Tämän tutkimuksen kohteena on unien oivaltaminen pienryhmässä. Käyttämäni ajatuspohja koostuu Montague Ullmanin uniteorian praktisesta osuudesta sekä ryhmädynaamisista ja metaforisista pohdinnoista. Lähinnä keskityn kuvaamaan sitä, miten unien oivaltamisen prosessi etenee pienryhmässä, miten unista puhutaaan ja miten tämä heijastuu ryhmän toimintaan sekä lopuksi siihen, miten uniryhmässä toimiminen vaikuttaa jäseniin. Tutkimusotteeni on kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka on pragmaattisesti painottunut. Metodeina käytän osallistuvaa havainnointia ja haastattelua. Muita tutkimustiedon lähteitä ovat dokumentit (nauhoitetut ryhmäistunnot) ja unipäiväkirjat. Lisäksi analyysivaiheessa sovellan diskursiivista analyysiä ryhmäläisten kommunikaation tutkimiseen.

2. KÄSITYKSIÄ JA TIETOA UNISTA JA NUKKUMISESTA

2.1. Aikaisempia käsityksiä unista

Unet ovat kiinnostaneet ihmisiä läpi historian. Primitiiviset kulttuurit pitivät unia yliluonnollisina ja täten väylänä tuonpuoleiseen maailmaan. Eri heimojen ja yhteisöjen jäsenet uskoivat, että heidän päämiehensä olivat unien välityksellä yhteydessä jumaliin ja näin ollen he kykenivät ennustamaan tulevaisuutta. (Siltala 1993, 31.)

Unien kirjallisesta tuotannosta vanhin on babylonialainen Gilgamesh-eepos. Kuningas Gilgamesh eli noin 4500 vuotta sitten Urukin kaupungissa. Kertomuksen alussa hänen valtansa kuvataan kasvaneen liian mahtavaksi. Kuningas pakottaa alamaisensa rakentamaan kaupunkinsa muurit yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja samalla hän hyödyntää laajamittaisesti seksuaalista energiaansa siten, että kuningaskunnasta ei löydy juuri ainuttakaan naispuolista neitsyttä. Tämän jälkeen ahdistuneet kansalaiset rukoilevat helpotusta kuninkaalta ja jumalat lähettävät kuninkaan kaksoisolennon, villin ja kesyttömän miehen nimeltä Enkidu. Tässä vaiheessa kuningasta ahdistavat unet, joissa toistuu koko ajan tietty teema. Hän vie unensa äidilleen, joka sitten tekee ensimmäisen tallennetun unien tulkinnan. Toistuvien teemojen tulkitaan merkitsevän sitä, että kuninkaalle on saapunut yhtä mahtava vastustaja kuin hän itse on, ja kumpikaan heistä ei kykene voittamaan toistaan. Kumppanukset seikkailevat monissa kertomuksissa keskenään ja havaitsevat yhä uudelleen unien tulkinnan mukaisesti, etteivät he mahda toisilleen mitään. Unien ennustukset pitävät paikkansa ja lopulta Gilgamesh ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja pyrkii voittamaan sen, mutta loppujen lopuksi hän joutuu hyväksymään inhimillisen olemassaolon kohtaloluonteen. (Hall 1977, 3-4.)

Babylonialaisten polyteistinen uskonto näki luonnon täynnä jumalia ja demoneja. He halusivat tietää asioita tulevaisuudesta, ja unet tarjosivat siihen oivan apukeinon. Mikäli kuolleesta karjasta nähtyä unta seurasi todellinen kuivuuskausi, seuraavan samanlaisen unen nähtiin ennustavan toista kuivaa kautta. (Ullman & Zimmerman 1982, 41.)

Egyptistä löytyi 2000 eKr. ns. Chester Beatty -papyrus, joka on ensimmäisiä unikäsitteitä valottava opus. Kirja kuvasi ”hyviä” ja ”pahoja” unia, vastakkaisuuksia (kuolemasta nähdyt unet tarkoittavat pitkää elämää), assosiaatioita ja sanaleikkejä. ”Hyviin” uniin kiinnitettiin huomiota ja niitä pidettiin jumalien viesteinä, kun taas ”pahat” unet nähtiin demonisina ja niitä pyrittiin välttämään. Unien katsottiin välittävän tärkeää tietoa jumalilta, ja olikin luonnollista, että papit toimivat niiden tulkitsijoina. Egyptissä heitä nimitettiin ”salaisten asioiden mestareiksi” tai ”kaksoistalon kirjureiksi”. (Ullman & Zimmerman 1982, 40-41.)

Juutalaisten uniteoriat muistuttivat suuresti egyptiläisiä. Tämä ei sinänsä ole merkillistä, koska he olivat sekä Egyptin että Babylonian vankeja. Juutalaisten uskonto oli kuitenkin monoteistista, sillä he uskoivat ainoastaan yhteen jumalaan, Jahveen, joka toimi myös unien lähettäjänä. Jahve opasti unien avulla valittua kansaansa totuuden etsimisessä. (Emt., 41-42.)

Talmudin[1] aikakautena unia käytettiin uskonnollisen, sosiaalisen ja poliittisen käyttäytymisen muovaajana. Tällöin tulkitsijoina toimivat rabbit ja muut viisaat ihmiset. Uutena asiana unien tulkinnassa oli unennäkijän persoonallisuuden, elinolosuhteiden, iän, ammatin, talouden, onnellisuuden tai surullisuuden huomioiminen. Uni voitiin täten tulkita monesta näkökulmasta eri tavoin. Edelleen säilyi kuitenkin tulkitsijan auktoriteetti suhteessa uneen. (Ullman & Zimmerman 1982, 42.)

Raamattu sisältää monia kuvauksia unista. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (koottu noin 400 eKr.) on kuvaus faaraon unesta, jossa hän näki joesta tulevan ensin seitsemän lihavaa lehmää ja sitten seitsemän laihaa lehmää, jotka söivät lihavat lajitoverinsa. Toisessa unessa hän näki seitsemän paksua tähkäpäätä kasvamassa samassa varressa, sitten varteen ilmestyi seitsemän laihaa tähkäpäätä, jotka ahmaisivat edelliset. Faaraon omat unien tulkitsijat eivät kyenneet unia selvittämään, ja niinpä hän kutsui tyrmässä viruneen Joosefin avuksi. Joosef ilmoitti unien olevan viesti Jumalalta ja tarkoittavan, että Egyptiä kohtaa ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sitten seitsemän laihaa vuotta. Hän pyysi faaraota varautumaan köyhien vuosien varalle etukäteen varastoimalla lihavien vuosien satoa. Tätä operaatiota varten tarvittiin ylin valvoja ja kyseinen virka lankesi luonnollisesti Joosefille. (Deming 1975, 66-67.)

Muhammed arvosti erittäin paljon unia, mikä ei sinänsä ollut yllättävää, sillä suuri osa islamin pyhästä kirjasta, Koraanista, saneltiin hänelle unessa. Islamilainen uniteoria teki eron jumalista peräisin olevien unien ja väärien unien välille. Muhammed tiedusteli joka aamu oppilailtaan heidän näkemiään unia ja tulkitsi uskoa vahvistavat unet. Uutta unien tulkinnassa oli unennäkijän fysiologisen tilan huomioiminen, jonka nähtiin häivyttävän unien arvon. Esimerkiksi yletön viinin juominen tai tiettyjen kiellettyjen ruokien syöminen oli haitallista unelle. (Ullman & Zimmerman 1982, 43.)

Antiikin kulttuureissa tunnettiin ns. inkubaatio tai temppeliuni, joka tarkoittaa pyhässä paikassa nukkumista. Sitä harrastettiin kreikkalaisen parantamisen Jumalan ja Apollon pojan, Asklepioksen, kultissa. Sen keskuspaikka sijaitsi Epidauroksessa, lähellä Ateenaa. Myyttien mukaan Asklepios oli aluksi aivan tavallinen kuolevainen lääkäri, mutta parantamisen lahjojen myötä hänestä kehittyi yksi jumalista. Inkubaatio on yhä säilyttänyt asemansa joissakin kristillisissä luostareissa, mutta sen käyttö on vähenemässä. Antiikin maailmassa oli noin 400 Asklepioksen temppeliä, jotka olivat aktiivisia 600 eKr., ja niiden rappioituminen tapahtui kolmannella kristillisellä vuosisadalla. Mikäli antiikin kreikkalainen sairastui, hän saattoi hakeutua Asklepioksen temppeliin, missä hän ensin suoritti erilaisia puhdistautumiseen liittyviä riittejä, ja sitten hän meni temppeliin nukkumaan. Ideana oli nukkua niin pitkään, että nähtäisiin jokin merkittävä uni, joka olisi itsessään parantava tai antaisi vihjeitä sairauden hoitamiseen. (Hall 1977, 4-5.)

Kreikkalaiset kehittivät uusia metodeja unien tutkimiseen. Herakleitoksen (500 eKr.) mukaan ihminen vetäytyy omaan maailmaan nukkuessaan. Tämä oli sikäli merkittävää, että aikaisemmin ajateltiin Jumalan vaikuttavan ratkaisevasti unien sisältöön. Demokritos esitti ensimmäisenä maailmankaikkeuden koostuvan atomeista. Hänen mielestään joillakin henkilöillä ja esineillä saattaa olla kyky säteillä siten, että unennäkijän tietoisuus läpäistyy. Näin hän viittasi ns. ESP -ilmiöihin[2]. (Ullman & Zimmerman 1982, 44.)

Modernin lääketieteen isänä pidetty Hippokrates (noin 460-370 eKr.) käytti unia sairauksien diagnosoimisessa. Hänen mukaansa oireet ilmaantuvat uniin ennen kuin itse sairaus voidaan valveilla ollessa havaita. (Siivola 1984)

Antiikin filosofit pohdiskelivat myös unien olemusta ja laativat niistä erilaisia teorioita. Sokrates (469-399 eKr.) heltyi viimeisinä elinpäivinään pukemaan Aisopoksen satuja runomuotoon, koska hän näki unen, jossa häntä kehotettiin toimimaan niin. Platonia (427-347 eKr.) kiinnosti yleisesti ottaen unien vaikutus ihmisten elämään. (Ullman & Zimmerman 1982, 44-45.) Aristoteles (384-322 eKr.) kirjoitti kolme esseetä unista Parvalia Naturia teoksessaan. Aristoteleen mielestä unet ovat illuusioita, jotka syntyvät pääasiassa aistinelinten valvetoimintojen jäänteistä. Hän kirjoitti: ”Joku kuvittelee kävelevänsä tulen läpi ja tuntee kuumuutta, jos joku ruumiinosa lämpiää vain lievästi.” Tästä hän päätteli unien olevan käyttökelpoisia sellaisten sairauksien osoittamisessa, joissa ei vielä esiinny ulkoisia oireita (vrt. Hippokrates). Aristoteles suhtautui skeptisesti unien jumalalliseen alkuperään. Hänen mukaansa jumalat lähettäisivät unia ainoastaan niille, jotka kykenisivät niitä käyttämään: viisaille ja järkeville ihmisille. Unia näkivät kuitenkin kaikki ihmiset, ja näin ollen jumalilla ei voinut olla mitään tekemistä niiden kanssa. (Hall 1977, 5-6; Ullman & Zimmerman 1982, 45.)

Myöhäisantiikin kuuluisin unien tutkija oli roomalainen Artemidorus Efesolainen, joka eli toisella kristillisellä vuosisadalla. Hänen suuri unikirjansa (Oneirokritika) on säilynyt meidän päiviimme asti. Artemidorus lähestyi unia praktisesta näkökulmasta. Hän kertoi unien olevan usein päivittäisten aktiviteettien jatkoa. Artemidorus korosti unisymbolien yksilöllisyyttä. Unien tulkinnassa tuli huomioida unennäkijän persoonallisuus, taloudellinen asema ja fyysiset ominaisuudet. Hän jakoi unet kahteen luokkaan: somnium, joka koostuu enneunista, ja insomnium, jolla hän tarkoitti ”pieniä unia”, jotka syntyvät jokapäiväisistä asioista. (Hall 1977, 6; Ullman & Zimmerman 1982, 46-47.)

Kristinuskon tuleminen ei aluksi muuttanut aikaisempia uniteorioita, kunnes noin 300-400 jKr. kirkkoisä Hieronymus kärsi piinaavista ja ahdistavista unista. Hän varoitti kaikkea kansaa vääristä unista ja demonisen vaikutuksen mahdollisuudesta. Tämän jälkeen unet assosioitiin miltei yksinomaan noituuteen, ja ihmisiä, jotka kiinnittivät niihin huomiota, pidettiin taikauskoisina. Uniteoriat eivät kehittyneet juuri lainkaan seuraavina vuosisatoina, koska unien ei enää uskottu olevan jumalallista alkuperää. Keskiajan kirkko, jota pidettiin ajattelun ja käyttäytymisen auktoriteettina, vahvisti voimakkaasti edellistä näkemystä. Jumalan sana oli annettu kirkolle ja tavalliset ihmiset eivät enää tarvinneet Jumalaa puhumaan unien kautta. Sellaisia ihmisiä, jotka edelleen uskoivat jumalallisiin uniin, pidettiin epäilyttävinä tai heitä haukuttiin. Onkin ilmeistä, että viisaat kansalaiset eivät puhuneet unistaan keskiajalla. (Cushway & Sewell 1992, 7.)

2.2. Psykoanalyyttinen uniteoria

Sigmund Freudin klassinen Unien tulkinta (1900) teos toi unet ensimmäisen kerran tieteellisen kiinnostuksen kohteeksi (Ullman & Zimmerman 1982, 51). Freud käsitti unet pääasiassa torjuttujen toiveiden verhoutuneiksi toteutumiksi. Lisäksi on olemassa ns. muuntumattomia toiveunia[3], mutta nämä ovat tyypillisiä lähinnä lapsille. Pelkkä tietoinen toive ei sinällään saa unta aikaan, vaan se tarvitsee vahvistusta samansuuntaisesta piilotajuisesta toiveesta. Freud näki aikuisten unien toiveiden olevan peräisin lapsuudesta ja siten infantiilisia. Hän uskoi myös päiväjäänteiden vaikuttavan unien näkemiseen, mutta ne toimivat lähinnä unien alkusysäyksenä ja tarvitsivat piilotajuista toivetta saadakseen unen aikaan. Aikuisten unet esiintyvät tyypillisesti symbolisessa muodossa. Niinpä Freud erotti toisistaan unen ilmisisällön ja piilosisällön. Edellisellä tarkoitetaan unen todellisia tapahtumia ja jälkimmäisellä unennäkijän[4] tiedostamattomia toiveita (suurin osa seksuaalisia), joiden selvittämiseksi käytettiin vapaan assosioinnin tekniikkaa. Unen toiveen symbolinen luonne johtuu unennäkijän vastarinnasta, joka pakottaa toiveen muuntamaan ilmiasuaan, koska se ei muutoin pääsisi lainkaan ilmenemään. Voikin kysyä, miksi ihmiset sitten näkevät esimerkiksi ahdistavia unia, jos unet perustuvat toiveisiin. Freudin mukaan ne johtuvat unimuuntumista eli siitä, että ”unien epämiellyttävä ilmisisältö on jonkin toiveen valeasuinen täyttymys”. (Freud 1992, 108-142, 458-476.)

Freud käytti käsitettä unityö viittaamaan prosessiin, jossa uniajatukset eli toiveet muotoutuvat unen ilmisisällöksi. Siitä on erotettavissa neljä alaprosessia. Tiivistymässä unen rikas ja monimuotoinen tiedostamaton aines tiivistyy lyhyeen ja niukkaan muotoon. Siirtymässä unen keskeinen piilotajuinen materiaali ei välttämättä tule ilmisisällössä lainkaan esille. Näin unen fokus on ikään kuin toisaalla. Symboliikkaa tarvitaan unessa esiintyvien ajatusten ilmaisemiseen ja itsesensuurin läpäisemiseen. Toiskertaisella työstöllä Freud tarkoitti prosessia, joka pyrkii luomaan tarjolla olevasta aineistosta jotakin valveunien[5] kaltaista. (Emt., 1992, 237-423.)

Freud ymmärsi unet pääasiassa yksilöllisiksi kokemuksiksi. Edellisestä ovat poikkeuksena ns. tyyppiunet, jotka esiintyvät kaikilla samanlaisina. Tyyppiunet tulkitaan samalla tavalla, ja ne myös syntyvät samoista virikkeistä. Tällaisia unia ovat esimerkiksi alastomuusunet, unet rakkaitten kuolemasta, pääsykoeunet, myöhästymisunet ja hammassärkyunet. Freudia kiinnostivat sellaiset alastomuusunet, joissa unennäkijä kokee häpeää tai hämmentyy. Kyseiset unet hän tulkitsi ekshibitionistiuniksi. Mielenkiintoista näissä unissa on se, että uneksijan alastomuus ei aiheuta muissa mitään tunnekuohuja, vaan nämä suhtautuvat alastomuuteen välinpitämättömästi. Freudin mukaan pienillä lapsilla on tietyssä vaiheessa halu esittää muille ihmisille alastomuuttaan. Uni korvaa kuitenkin alkuperäiset silminnäkijät vierailla ihmisillä, jotka suhtautuvat näkemäänsä neutraalisti. He ovat toisin sanoen toivevastakohta niille tutuille, joille asianomainen on aikaisemmin esittänyt alastomuuttaan.

Kuolinunista Freud erotti kaksi alaryhmää. Ensimmäisen ryhmän unissa läheisen kuolema ei aiheuta unennäkijässä surua, ja hän voi herätessään ihmetellä omaa tunteettomuuttaan. Toinen alaryhmä on edellisen vastakohta, ja tässä uneksija kokee voimakasta surua. Edellisen ryhmän unia ei pidetä varsinaisina tyyppiunina, koska niitä analysoitaessa paljastui, että niiden ilmisisällön takana on toisensuuntainen piilomerkitys ja että niiden tehtävänä on peittää näkyvistä jokin muu toive. Jälkimmäisen ryhmän unet ovat tyyppiunia, ja ne ilmentävät uneksijan lapsuudenaikaista toivetta siitä, että asianomainen läheinen henkilö tosiaan kuolisi.

Pääsykoeunissa ovat kysymyksessä edelleen muistoissa olevat rangaistukset lapsuuden aikaisista pahoista teoista. Opintojemme kriittiset vaiheet saattavat nostaa nämä muistot jälleen pintaan. Kyseiset unet voivat tarkoittaa myös sukupuolista kypsyyttä ja kuntoisuuskoetta. Myöhästymisunista etenkin ne, joissa uneksija jää junasta, aiheuttavat vastaavan tunnetilan kuin pääsykoeunet, ja ne voidaan rinnastaa niihin. Freud tulkitsi ne lohtu-uniksi, joissa unennäkijä kokee kuoleman pelkoa, ja uni pyrkii lohduttamaan häntä. Matkalle lähteminen on tavallisimpia kuoleman symboleja. Hammassärkyunet tarkoittavat miehillä puberteetti-iän masturboimispyrkimystä ja naisilla ne ovat synnytysunia[6]. (Freud 1992, 206-236, 324-329.)

Freudia on kritisoitu monelta taholta, ja pääpainona on ollut seksuaalisten symbolien luonne. Nykyään enää harvat unien tutkijat uskovat tiettyjen symbolien tarkoittavan säännönmukaisesti jotakin tiettyä asiaa, ja suurin osa ei usko siihen, että kaikki symbolit olisivat redusoitavissa yhteen ainoaan ideaan. (Cushway & Sewell 1992, 16-17.) Ullmanin mukaan unet heijastavat laajempaa jännitteiden ja huolenaiheiden kenttää kuin toiveentoteutumat edustavat. Hän painottaa unen parantavaa ja konfrontoivaa luonnetta Freudin korostamien primitiivisten ominaisuuksien sijasta. Lisäksi Ullman näkee vapaan assosiaation tekniikan rajallisena, koska se ei ota huomioon unikuvien erityisominaisuuksista johtuvia merkityksiä, jotka esiintyvät vertauskuvallisina. (Ullman & Zimmerman 1982, 55-56.) Alfred Adler kritisoi omalta osaltaan Freudin seksuaalispainotteista uniteoriaa. Hänen mielestään unet kuvastavat persoonallisuuden yhtenäisyyttä eli unennäkijän ”elämäntyyliä”. Lisäksi unet suuntautuvat tulevaisuuteen ja niissä voidaan ratkoa ongelmia. Unet tuottavat myös emootioita, jotka saattavat auttaa meitä valve-elämään sopeutumisessa. (Jones 1970, 78-79.)

2.3. Jungin uniteoria

Garl Gustav Jungin teoria[7] unista painottaa unien näkemisen pragmaattisuutta ja empiirisyyttä. Jung suhtautui uniin niin avoimin mielin kuin mahdollista. Hän ei uskonut minkään etukäteen asetetun teorian tai asenteen itsessään selvittävän unien luonnetta. Vaikka Jung epäili suuresti rationaalisia uniteorioita, hänellä oli kuitenkin itsellään joitakin teoreettisia oletuksia, jotka ohjasivat hänen lähestymistapaansa. (Greene 1979)

Jung näki eräänä yönä seuraavan unen oppi-isästään Sigmund Freudista: ”Oli iltapuoli ja minä näin vanhahkon miehen, jolla oli yllään Itävallan keisarikunnan tullivirkailijan univormu. Hän kulki hiukan kumarassa ohitseni kiinnittämättä minuun huomiota. Hänen ilmeensä oli äreä, hiukan alakuloinen ja harmistunut. Siellä oli muitakin ihmisiä, ja joku kertoi minulle, että tuo vanha mies ei ollut todellinen, vaan vuosia sitten kuolleen tullivirkailijan henki: Hän on yksi niistä, jotka eivät ole pystyneet kuolemaan, minulle sanottiin.” Varsin kuvaavaa on, että juuri tämä uni oli yksi niistä merkityksellisistä unista, jotka ennakoivat Jungin ja Freudin tulevaa välirikkoa. (Jung 1992, 181.)

Jung ei jakanut Freudin käsitystä siitä, että uni olisi ”fasadi”, jonka taakse kätkeytyy tiedetty, mutta torjuttu merkitys. Jungille unet ovat luonnollinen ilmiö, joka esittää asiat sellaisinaan ilman harhautuspyrkimyksiä. Ne saattavat ärsyttää tai saada meidät ymmälle, koska me emme ymmärrä niitä. (Emt., 180, 445-446.) Unikuvat eivät myöskään näytä olevan ajattelun alempiarvoisia muotoja, jotka voidaan valve-elämässä tehdä selviksi ja loogisiksi. Edellisen sijasta ne ovat symbolisia. Jungin mukaan Freud käytti unikuvia merkkeinä (signs): asioina, joilla on jokin kiinteä merkitys (puu = penis, luola = vagina jne.), vaikkakin Freud käytti niistä väärää termiä, symbolia. (Hall 1977, 121.)

Jungin mielestä symboleita ei voida redusoida kaavamaiseen muotoon, vaan niiden laatua ja rakennetta tulee tutkia rohkeasti. Symboleilla voi jo itsessään olla voimaa, ja täten on tärkeämpää keskittyä niiden ilmisisältöön piilosisällön sijasta. Jung ei juurikaan korostanut unien tulkintaa, ja hän koki, että kokemus unen kertomisesta voi sinänsä olla terapeuttista. Hän etsi uskonnollisista myyteistä ja legendoista ihmismielen kaikkein tärkeimpiä symboleita. Jung uskoi, että ihmisellä on piilotajunnassaan universaaleja teemoja, jotka kaikki jakavat. Tätä hän kutsui ”kollektiiviseksi alitajunnaksi”. (Cushway & Sewell 1992, 17.) Arkkityypin käsitteellä Jung tarkoitti sitä, että ”esimerkiksi myytteihin ja maailmankirjallisuuden tarinoihin sisältyy tiettyjä, kaikkialla yhä uudelleen käsiteltyjä teemoja. Näitä samoja teemoja me tapaamme nykyään elävien yksilöiden kuvitelmissa, unissa, houreissa ja harhakuvitelmissa”. (Jung 1992, 433-434.)

Koska Jung ei uskonut unien edustavan infantiilisia seksuaalisia toiveentäyttymistarpeita, hän painotti unennäkijän nykyistä elämäntilannetta. Jungin mielestä jokainen unen osa tai symboli esittää uneksijan mielialaa, emootiota tai osaa hänen persoonallisuudestaan. Hän ei ollut Freudin kanssa samaa mieltä vapaan assosiaation menetelmästä, koska se saattoi vääristää unen merkityksellistä sisältöä. Jung ei käyttänyt mitään tiettyä metodia unien tulkinnassa, ja hän koki unen oikean tulkinnan edellyttävän sitä, että unennäkijä sen kautta ymmärsi unensa. (Cushway & Sewell 1992, 18.) Jung korosti erityisesti unien laajempaa merkitystä. Unet saattavat esittää haudattuja viettejä, illuusioita, fantasioita, filosofisia pohdintoja, ennakkoaavistuksia, irrationaalisia kokemuksia jne. Unet kuvaavat tajuntamme niitä puolia, joita olemme torjuneet tai jättäneet käyttämättä. (Siltala 1993, 51.)

Jungin uniteoria on myös saanut kritiikkiä osakseen. Siinä missä Freud yliarvioi tukahdetun seksuaalisuuden merkitystä, Jung todennäköisesti aliarvioi sitä[8]. Lisäksi Jungin kirjoitukset ovat antaneet viitteitä siitä, että ainoastaan koulutetut, kirjallisesti sivistyneet ihmiset kykenevät tulkitsemaan uniaan. (Cushway & Sewell 1992, 18.) Ullman ei jaa Jungin käsitystä kollektiivisesta alitajunnasta ja sen arkkityyppisestä rakenteesta. Ullmanin mukaan Jung ei myöskään esittänyt menetelmää, jota kaikki ihmiset voisivat käyttää unien selvittelemisessä. Unityö ja unityökoulutus olivat edelleen terapeuttien käsissä. (Ullman & Zimmerman 1982, 59-60.)

2.4. Nykyisiä unikäsityksiä

Nykyään unia on pyritty tutkimaan mm. kognitiivisesta viitekehyksestä. David Foulkes (1985, 143-189) on kehittänyt kognitiivisen uniteorian mallin, jossa hän jakaa unennäkemisen kolmeen osaan: ensimmäinen on muistin toiminta, toinen suunnittelu ja kolmas tietoinen organisaatio. Muistimallin mukaan unennäkö syntyy diffuusissa muistijärjestelmien aktivoitumisessa. Muistin diffuusi aktivoituminen voi johtua positiivisista tai negatiivisista vaikutuksista. ”Positiivisesti” se saattaa heijastaa yleistä aivoaktiviteetin lisääntymistä (kuten REM-unessa). ”Negatiivisesti” se voi johtua inhibition vapautumisesta (a release from inhibition). Unen suunnittelussa eri muistilähteiden materiaalia muokataan narratiiviseen muotoon. Tietoisen organisaation vaiheessa kyseinen materiaali tulkitaan tietoisesti, ja näin uni tulee ymmärrettäväksi. Unien funktio ei siis ole tiedostamattomien merkityksellisten viestien lähettäminen unennäkijälle, vaan pikemmin tarinoiden kertomisen ja ymmärtämisen kehittäminen.

Toisen modernin uniteorian on esittänyt englantilainen kokeellisen psykologian edustaja Christopher Evans. Hän pohjaa käsityksensä pitkälti tietokoneanalogioihin. Evansin mukaan unien funktiona voi olla mielen ”uudelleen ohjelmointi”. Unen tarkoitus on siirtää aivot ”syrjään” ohjelmoinnin ajaksi. Aivot vastaanottavat päivän aikana monia uusia ärsykkeitä, joista osa on niin joutavaa, ettei niitä kannata varastoida muistiin. Edellisen johdosta me emme juuri muista noita vähäpätöisiä unia, paitsi jos jokin ärsyke herättää meidät unennäkemisestä. Tällöin voi muistiin kertyä hyödytöntä tietoa, mutta yleensä sinne varastoituvat ainoastaan olennaiset ja tärkeät asiat. Aivan samoin kuin tietokoneet, joiden ohjelmia ei uudisteta, ihmiset, joilta riistetään uni, menettävät vastaavalla tavalla kapasiteettiaan. Syyksi Evans näkee muistiinpanoprosessien häiriintymisen. (Deming 1975, 81-84.)

Rosalind Cartwright on tutkinut unien yhteyttä muistamiseen ja ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimukset osoittavat, että pitkäkestoisessa muistissa tapahtuva uuden informaation prosessoiminen ja varastoiminen jatkuu unen aikana. Nykyiset tulokset suosivat ajatusta siitä, että unennäkeminen parantaa muistamista verrattuna aikaan, jolloin emme näe unia tai olemme valveilla. Laboratorioissa suoritetut ongelmien ratkaisututkimukset osoittavat, että unennäkeminen ei välttämättä johda ”parempiin” ratkaisuihin ongelmatilanteissa, vaan se muuttaa meidän tapaamme tarkastella emotionaalisia ongelmia herätessämme aamulla. Tutkittavat kykenivät tunnistamaan paremmin negatiivisia ongelmien ratkaisuvaihtoehtoja, joita he olivat aikaisemmin valveilla ollessaan pyrkineet välttämään. Unen aikana meidän ei täydy ryhtyä suoraan toimintaan, joten me voimme miettiä ja valmistautua vähemmän miellyttäviin ”mitä jos...” -tilanteisiin. Tämä mahdollistaa realistisemman uudelleen orientoitumisen ongelmiin. Mikäli unia halutaan hyödyntää kiperien ongelmien selvittelyssä, on tärkeää, että ongelmia pohditaan myös valveilla. Tällöin unet jatkavat menossa olevaa prosessia ja voivat auttaa meitä luovien ratkaisujen löytymisessä. (Cartwright 1977, 90-104; 1978, 76-78.)

Kognitiivisesta tutkimusperinteestä poikkeaa suuresti Patricia Garfieldin lähestymistapa. Hän on kiinnostunut erityisesti unien tietoisesta ohjaamisesta ja senoi-kansan unikulttuurista. Kyseinen, noin 12 000 -jäseninen heimo asuu Malesian vuoristoisissa viidakoissa. Useat tutkijat ovat viettäneet pitkiä aikoja havainnoiden heidän elämäänsä. Tulokset osoittavat, että senoilla ei esiinny lainkaan länsimaalaisille ihmisille tyypillisiä neurooseja ja psykooseja. Heimolaiset ovat psykologisesti tasapainoisia ja emotionaalisesti kypsiä, eivätkä he pyri omistamaan esineitä ja ihmisiä. Senoit aloittavat aamunsa keskustelemalla unistaan lastensa kanssa. Tämän jälkeen monet perheenjäsenet menevät kyläneuvostoon jatkamaan unien kertomista, jonka he käsittävät vakavaksi työksi. Monet päivittäiset toiminnat määräytyvät unista johdettujen tulkintojen ja ratkaisujen perusteella. Senoilla on kolme pääasiallista ohjetta, joita he soveltavat unitilanteisiin. Ensinnäkin sinun on kohdattava ja voitettava vaara unessa. Tätä sääntöä he pitävät kaikkein tärkeimpänä. Ennen nukkumaan menemistä voit hokea mielessäsi seuraavaa yksinkertaista suggestiota: ”Jos joku hyökkää kimppuuni (erittäin tavallinen unitapahtuma), en pakene vaan kohtaan hyökkääjän.” Toinen ohje korostaa mielihyvään pyrkimistä unessa. Unennäkijää rohkaistaan tavoittelemaan seksuaalista mielihyvää, nauttimaan tuntemuksistaan ja laajentamaan niitä. Kolmantena sääntönä on pyrkimys saavuttaa positiivinen lopputulos. Lapsi voi esimerkiksi kertoa pelokkaasti unestaan, jossa hän putosi kalliolta eikä voinut tehdä mitään. Tällöin vanhemmat kehottavat lastaan seuraavan kerran unessa pudotessaan muuttamaan sen miellyttäväksi lentämiseksi johonkin mielenkiintoiseen paikkaan. Näin voidaan putoamisen pelko korvata lentämisen ilolla. Unikuvat voivat esittää uneksijan käsityksiä itsestään ja muista. Lisäksi unitoiminta saattaa heijastaa unennäkijän tapaa vaikuttaa itseensä ja ympäristöönsä. Mikäli edelliset oletukset pitävät paikkansa, muutos unitapahtumissa voi muuttaa unennäkijän käsityksiä itsestään ja maailmasta. Valve-elämään liittyvät muutokset voivat aiheuttaa lisää muutoksia unielämässä ja näin positiivinen ”kasvukierre” on valmis. Edelliset käsitykset ovat olennaisin osa senoiden unenohjailua. (Garfield 1983, 97-134; ks. myös Moilanen 1994)

Ullman pitää unia luovan ja spontaanin energian vapauttajana, mutta hän ei usko niiden tietoiseen manipulaatioon tai hallintaan. Muutenhan unet eivät enää olisi niin rehellisiä. (Ullman & Zimmerman 1982, 66.) Samansuuntaisia ajatuksia esittää myös Antti Revonsuo, joka suhtautuu varsin skeptisesti unien täydelliseen kontrolloimiseen. Hän näkee ihmisen omaavan aina joitakin arvoituksellisia ja tuntemattomia tasoja (Tuusvuori 1996).

Eksistentiaalisesti suuntautunut Medard Boss korostaa unien kokemista niiden tutkimisen tai tulkinnan sijasta. Hän ei hyväksy unien symboliikkaa missään muodossa. (Jones 1970, 106-107.) Boss ei pyri tulkitsemaan unia päivätajunnasta käsin, koska unitilan kriteerejä ei voida soveltaa valveilla olemisen kriteereihin. Hänen mukaansa valvetilaa ei voida pitää todellisuutena ja unta vain siitä riippuvaisena epäitsenäisenä osana (Siivola 1984). Boss ei usko minkään teorian voimaan unien selvittelyssä. Boss on Jungin kanssa samaa mieltä unen ilmiasuisen sisällön merkityksellisyydestä, mutta hän ei usko sen heijastavan mitään alitajuisia rakennelmia (yksilöllisiä ja kollektiivisia) tai tiettyä toimintaa (kompensatorista). Uni on ainoastaan toisenlainen maailmassaolemisen tapa. (Ullman & Zimmerman 1982, 63; ks. myös Hall 1977, 55-56.)

Frederick Perls kehitti ja laajensi Jungin uniteoriaa. Hän esitti hahmoterapeuttisen lähestymistavan unien tulkintaan. Perls keskittyi unennäkijän ”tässä ja nyt” verbaaliseen -ja ei-verbaaliseen käyttäytymiseen. Hänen mukaansa unien kanssa työskentely voi tuoda meille takaisin persoonallisuutemme kadotetut osat ja meistä voi tulla kokonaisempia. Perls näki unen eksistentiaalisena viestinä. Unen ensisijainen funktio on ratkaista keskeneräisiä tilanteita ja integroida persoonallisuuden osia. Hän uskoi, että jokainen unen hahmo tai objekti on osa meitä. (Cushway & Sewell 1992, 19.) Unityö tapahtuu ryhmässä ja se muistuttaa psykodraamaa. Unennäkijä käy roolileikin kautta dialogia unen osien kanssa. Perls näki jokaisen unen elementin edustavan uneksijan jotakin tukahdutettua persoonallisuuden osaa. Näitä hän kutsui emotionaalisiksi aukoiksi. Gestalt-tekniikan avulla on mahdollista päästä unikuvien takana oleviin emootioihin käsiksi. Ryhmän rooli on virikkeiden ja tuen antaminen. (Ullman & Zimmerman 1982, 64.)

Perlsin teoria sisältää kuitenkin joitakin rajoituksia. Jokaisen unen osan esittäminen dialogin muodossa voi viedä suhteettoman paljon aikaa, ja mikäli kyseessä on kompleksinen ja pitkä uni, saattaa operaation loppuun suorittaminen olla epätodennäköistä. (Cushway & Sewell 1992, 19-20.) Ullmanin (1982, 64) mielestä kyseinen tekniikka pirstoo unen luonnollisia jaksoja ja tuo liian paljon ulkoisia tekijöitä unityöhön. Hänen mukaansa unen elementit saavat tarkemman merkityksen, kun niitä tarkastellaan suhteessa aikaisempiin ja myöhempiin unen osiin.

2.5. Unet ja laboratoriotutkimus

Varhainen 1950-luku toi nukkumisen ja unen tutkimiseen laboratorio-oloissa uusia metodeja. Hans Berger keksi vuonna 1929 välineen, jolla pystyttiin mittaamaan erittäin pieniä sähköpotentiaalien vaihteluja, joita nimitettiin aivoaalloiksi. Loomis ja hänen kollegansa sovelsivat vuonna 1937 tätä EEG-laitetta (electroencephalograph) nukkumisen tutkimiseen. He luokittelivat viidentyyppisiä sähköisiä aktiviteetteja, joille annettiin nimet A:sta E:hen. Seuraavan tärkeän historiallisen askeleen kohti nykyaikaista unitutkimusta ottivat Nathaniel Kleitman ja Eugene Aserinsky (1953). Aserinsky tutki lasten silmänliikkeitä ja huomasi, että hitaita silmänliikkeitä seurasi episodeja, joissa ne muuttuivat erittäin nopeiksi. Samanaikaisesti aivoaallot muistuttivat valveilla olevan henkilön sähkökäyrää. Ilmiö toistui 90 minuutin säännöllisin väliajoin, ja tämän seurauksena Dement ja Kleitman luokittelivat unen vaiheet uudelleen numeeriseen muotoon. Vaiheissa 1, 2, 3 ja 4 ei ole lainkaan silmänliikkeitä (tai ainoastaan erittäin hitaita), ja siksi niitä kutsutaan nimellä NREM-uni (Non-Rapid Eye Movement sleep). Viidennessä vaiheessa silmän liikkeet ovat nopeita, ja tästä juontuu nimitys REM-uni (Rapid Eye Movement sleep). (Cartwright 1978, 5-6; ks. myös Cartwright 1977, 8-9; Jones 1970, 24-25.)

REM-uni on erotettavissa muista nukkumisvaiheista, koska sille on ominaista epätasainen pulssi, verenpaineen nousu, aivojen verenkierron huomattava vilkastuminen, miehillä esiintyy miltei aina erektio ja naisilla vastaavasti häpykieli jäykistyy (huolimatta siitä, ovatko unet eroottisia vai ei). Kahdeksantuntisen yöunen aikana aikuisella on viisi 5-30 minuutin REM-univaihetta (eli noin 20 % yöunesta). Tämä vähenee vanhenemisen myötä noin viiteentoista prosenttiin, ja vastasyntyneillä sen osuus on noin 60 - 70 prosenttia (keskosilla vielä korkeampi). Eläimistä nisäkkäillä ja jopa joillakin lintulajeilla on todettu REM-vaiheita (kaloilla ei). Siitä, näkevätkö eläimet tällöin unta, ei vielä ole saatu tarpeeksi evidenssiä, mutta todennäköistä se joka tapauksessa on. Ihmiset voivat myös päivätorkkujen aikana nähdä unia, joten uneksiminen ei rajoitu pelkästään yöaikaan. Unia nähdään pääasiassa REM-vaiheessa, vaikka myös NREM-vaiheessa on mahdollista nähdä yksinkertaisia ja lyhytkestoisia unia. REM-unet ovat kuitenkin paljon monipuolisempia ja värikkäämpiä. REM-vaiheesta herättyä unet voidaan aktiivisesti muistaa noin minuutin ajan, jonka jälkeen ne yleensä unohtuvat. (Garfield 1983, 26-27; Järvilehto 1994; Siltala 1993, 12-16; Jones 1970, 24-25; Ullman & Zimmerman, 1982 70-71; ks. myös Revonsuo 1995)

Laboratoriotutkijoita kiinnostaa lähinnä REM- ja NREM-vaiheen fysiologinen puoli. Edellisten merkityksistä on nykyään monia kilpailevia teorioita. Ron Szymusiakin ja Dennis McGinty ovat havainneet aivojen sisäisen lämpötilan kohoavan REM-unessa ja vastaavasti laskevan NREM-vaiheessa. Tästä he ovat päätelleet, että ei-REM-unen tärkeimpiä funktioita saattaa olla aivojen aineenvaihdunnan hillitseminen ja ylikuumenemisen estäminen. Thomas Wehr on puolestaan esittänyt teorian, jonka mukaan REM-unen tarkoitus on palauttaa aivojen lämpötila toiminnallisemmalle tasolle. Ihmisen rumiinlämpö on alhaisimmillaan aamuyöllä, ja tällöin ehkä tarvitaan lisääntyvää REM-unta aivojen lämmittämiseen. Uusimman teorian ovat esittäneet James Krueger ja Ference Obal. Heidän mukaansa nukkumisen tarkoituksena on aktivoida nekin aivojen osat, joita ei käytetä valveilla ollessa. Teorian mukaan nukkuminen siis aktivoi sellaisia aivojen osia, jotka muuten saattaisivat kuihtua pois. Ilman unta menettäisimme tämän varakapasiteetin, joka voi helpottaa aivojen kykyä mukautua uusiin tilanteisiin ja haasteisiin ympäristön ja elämäntilanteiden muuttuessa. (Stenberg & Porkka-Heiskanen 1994)

Tutkimukset ovat kartoittaneet myös uniin liittyvien häiriöiden luonnetta. On todettu, että kaksi kolmasosaa ihmisistä kärsii joskus unettomuudesta, ja joka kahdeskymmenes potee sitä säännöllisesti. Jatkuva unilääkkeiden käyttö aiheuttaa tokkuraisuutta ja väsymystä päiväsaikaan. Unen puutteen on havaittu johtavan vaaratilanteisiin työssä ja liikenteessä. Monet psykofysiologiset tekijät, kuten esimerkiksi jännittäminen tai ulkoiset häiriöt aiheuttavat unettomuutta. Edellisten lisäksi uni voi häiriintyä mm. seuraavissa sairauksissa: kiputiloissa, unen aikaiset hengityshäiriöt, epilepsia, Parkinsonin tauti ja sepelvaltimotauti. Lisääntynyt päiväväsymys saattaa johtua myös uniapneasta eli unenaikaisista hengityskatkoksista. Narkolepsia aiheuttaa myös väsymystä. Tällöin uni on katkonaista ja pinnallista, ja päivällä esiintyy nukahtamis- tai lihaslamauskohtauksia. Uneen liittyviä muita häiriöitä ovat kuorsaaminen, unissakävely, unissapuhuminen, lasten yölliset kauhukohtaukset ja vuoteenkastelu sekä jalkalihasten kouristukset nukahtamisvaiheessa. (Stenberg & Porkka-Heiskanen 1994; ks. myös Siltala 1993, 24-30.)

Unien kognitiiviset teoriat ja laboratoriotutkimus heijastavat länsimaiselle kulttuurille tyypillistä asioiden rationalisointia. Ihmisen psyyke pyritään lohkomaan mitattavissa oleviin variaabeleihin, jotka sitten selittävät moninaisia inhimillisiä toimintoja. Vaarana on eri asioiden yksinkertaistaminen ja typistäminen. Siivola (1984) näkee unesta johdetut somaattiset muuttujat liiallisena teoretisointina, jonka hän katsoo pohjautuvan kyvyttömyyteen hahmottaa ihmisen kokonaisvaltainen luonne. Hänen mukaansa ihmisestä löytyy aina tarvittava määrä variaabeleja, jotka näyttävät istuvan tutkijan hypoteeseihin. Tällöin teorioiden sisäinen loogisuus voi johtaa ihmistä harhaan hänen uskoessaan, että kyseinen teoria vastaa suoraan todellisuuden luonnetta.

2.6. Unet ja psykologinen tutkimus

Historiallisesti unet ovat olleet merkityksellisiä sekä yksilöille että kulttuureille; tällä hetkellä ne nähdään etenkin länsimaisissa kulttuureissa suhteellisen irrelevantteina[9]. Yleisesti ottaen on erittäin hankalaa löytää yhteisesti käytettyjä tapoja, joilla unet voitaisiin liittää valve-elämään, vaikkakin kulttuurimme tietyt osa-alueet hyödyntävät unia resursseina. Esimerkiksi taide- ja musiikkimaailma, kirjallisuus, draama sekä elokuvat ovat käyttäneet unia inspiraation lähteinä. (Cushway & Sewell 1992, 1-2.)

Monet ihmiset näkevät unet erillisenä ilmiönä, joka on heidän kontrollinsa ulkopuolella ja voi näin jopa säikähdyttää. Suuri osa ihmisistä ei pyri integroimaan unia valvemaailmaan, vaan pikemminkin he yrittävät etäännyttää itsensä niistä tai trivialisoida ne. Meansin ym. (1986) mukaan unien tulkintaa ei ole huomioitu suurimmassa osassa nykyajan psykoterapioissa. Tähän ehdotetaan kahta syytä: Ensinnäkin, aivan niin kuin unet on käsitetty mysteeriseksi ilmiöksi, on unien tulkinta nähty kompleksisena ja vaikeatajuisena tehtävänä. Toiseksi unien tulkinta on monesti liitetty tiettyihin teoriaorientaatioihin, ja tulkinnan metodeja on harvoin sovellettu niiden ulkopuolella. Unien kanssa työskenteleminen on nähty psykoanalyytikkojen etuoikeutena, koska unen materiaali on lähtöisin tiedostamattomasta, ja edellisen johdosta se ei ole helposti muiden tavoitettavissa. (Emt., 2-3.)

Moni psykiatri ja psykologi on Freudille velkaa, koska hänen teoksensa unista loi perustan niiden terapeuttiselle käyttökelpoisuudelle. Ongelmana on Freudin tapa käsittää unet neurooseista käsin, ja tästä johtuu pitkälti ihmisten taipumus yhdistää unet psykoanalyyttiseen teoriaan. (Ullman & Zimmerman 1982, 15.)

Monet terapeutit pitävät unia hyvänä työkaluna. Unityö voi olla parantava kokemus ilman ”hoitohuonetta” ja muodolliset kriteerit täyttävää terapiaa. Unityö saattaa siis olla terapeuttista olematta terapiaa. Tie ei kuitenkaan ole helppo ja sen varrella on monia ansoja. Niiden, jotka haluavat tehdä töitä unien parissa, on vapauduttava useista laajalle levinneistä, mutta vääristä ideoista unimaailmamme luonteesta. Nämä ideat ovat ankkuroituneet niin syvälle, että ne ovat saaneet statuksen pysyvinä myytteinä, vaikkakaan niitä ei sellaisina tunnisteta. Uskotaan, että vain kliinisesti koulutetut ammattilaiset voivat turvallisesti työskennellä unien parissa; muutoin se olisi vaarallista. Voiko unityö olla vaarallista? Olemassa voi olla riski, mutta se ei liity siihen mitä uni unennäkijälle kertoo, vaan väärään asenteeseen uneksijaa kohtaan. Kyseisellä asenteella tarkoitetaan autoritaarista ja tunkeilevaa suhtautumista unennäkijään. Tällöin ei myöskään kunnioiteta uneksijan asettamia rajoja ja hänet yritetään pakottaa tiettyyn tulkintaan. (Ullman & Limmer 1989, 17-19.)

Akateeminen psykologia on myös suureksi osaksi hylännyt unien tutkimisen, mikä on osaltaan vaikuttanut siihen, että unia ei ole systemaattisesti hyödynnetty psykoterapioissa. Haskell (1986) väittää, että 1900-luvulta lähtien, kun Freud julkaisi kirjan Unien tulkinta, akateeminen psykologia on jatkuvasti kieltäytynyt tunnustamasta unista kerätyn tiedon arvoa. Hänen mukaansa yksi vaikuttava tekijä on ollut se, että unet on yleisesti ottaen käsitetty pelkästään sensorisena- ja visuaalisena ilmiönä. Niitä on tarkasteltu pikemminkin havainnollisina kuin kognitiivisina tapahtumina. Unet on lisäksi ymmärretty irrationaalisina ja bisarreina, logiikkaa ja järjellisyyttä vailla olevina. Nämä havainnot auttavat selittämään, miksi kognitiivinen psykologia (paitsi viime aikoina) on suurelta osin väheksynyt unia; sen sijaan ne eivät selitä, miksi havaintoa ja informaation prosessointia tutkivat psykologit eivät ole riittävästi huomioineet niitä. Haskellin (1986) mielestä Freudin hengessä unet käsitetään patologiseksi ilmiöksi, ja ne luokitellaan tieteen piirissä ”tulkinnallisiin” tapaustutkimuksiin, jotka eivät ole metodologisesti kontrolloituja. (Cushway & Sewell 1992, 3-4.) Webb ja Cartwright (1978) esittävät kaksi selitystä unien huomiotta jättämiseen. Ensinnäkin unien ajatellaan avautuvan ainoastaan unennäkijälle, jolloin muut eivät kykene niitä analysoimaan. Täten unia ei voida tutkia inter-subjektiivisilla tieteellisillä metodeilla. Toinen syy tutkimuksen puuttumiseen on käytännöllinen; unien kerääminen on hankalaa.

Myös unien luonne rajoittaa tutkimista; esimerkiksi painajaisia ei näytä esiintyvän unilaboratorio-olosuhteissa. On siis olemassa monia syitä siihen, miksi unia ja unennäköä ei ole hyväksytty akateemiseen tutkimukseen. Edellä mainittujen unitutkijoiden mukaan minkä tahansa adekvaatin kognitiivisen mallin pitäisi pystyä selittämään sekä valveilla olemisen kognitiot että unet.

Unet tarvitsevat lisää tutkimuksia ja relevantteja metodeja tullakseen tutummiksi. Onko mahdollista lähestyä unien maailmaa tieteellisin metodein, ja jos on, niin miten?

Hall ja Van de Castle ovat julkaisseet kirjan unien sisällön analyysistä. Sen mukaan unia voidaan tutkia kvantitatiivisesti. Tutkimuksessa oli mukana 1000 unta, ja näiden pohjalta tehtiin normatiivisia taulukoita unien sisällöistä. Ideana oli unten siirtäminen sohvalta tietokoneelle. Menetelmänä sisällön analyysi kääntää verbaalisen tai muunlaisen symbolisen materiaalin numeroiden kielelle, jotta sitä kyetään tarkastelemaan tilastollisesti. Päämääränä on luokkien ja asteikkojen muodostaminen sekä frekvenssien laskeminen. Sisällön analyysi koostuu metodeista, joilla tutkijan vaikutukset tuloksiin voidaan minimoida. Lisäksi olennaiset operaatiot pystytään eksplikoimaan ja toistamaan. Voidaan esimerkiksi vertailla eri kulttuurien unia toisiinsa. Edellisen ohella on mahdollista tarkastella sukupuolen, iän, etnisen ryhmän ja patologian vaikutusta unien sisältöihin. Tärkeimpänä tieteellisenä saavutuksena kirjoittajat pitävät unien normitaulukoita, jotka esitetään numeroiden muodossa. (Hall & Van de Castle 1966, 1-27.)

Unien sisällön analyysiin liittyy kuitenkin lukuisia ongelmia. Ensinnäkin vaikeuksia unien tulkintaan tuovat kiinteisiin symboleihin perustuvat normitaulukot. Ideana on unessa nähdyn symbolin merkityksen tarkastaminen taulukosta. Tähän periaatteeseen pohjautuvat myös lukuisat unikirjat[10]. Unisanakirjat voivat toki silloin tällöin olla hyödyllisiä, vaikka on vaikea uskoa, että unien symboleja voidaan tulkita mekaanisesti sanakirjoista. Unennäkijöiden täytyy tutkia omien, yksilöllisten symboliensa persoonallisia merkityksiä. Taulukoiden ongelmana on lisäksi niiden lyhytaikainen paikkansapitävyys. Julkaistut normitaulukot saattavat olla vain hetken käyttökelpoisia, sillä unisymboleilla on taipumus muuttua yksilöllisten ja kulttuuristen muutosten myötä. Unien tulkinnassa ovat merkittävässä asemassa myös emootiot, jotka eivät luonnollisestikaan ole redusoitavissa tiettyihin symboliluokkiin. (Cushway & Sewell 1992, 25-29.)

Suurena puutteena on edellisten seikkojen ohella tulkinnallisen kontekstin puuttuminen. Onhan selvää, että useat tilannetekijät vaikuttavat unien tulkintojen onnistumiseen. Mikä on tulkitsijan ja tulkittavan suhde, minkälaisessa ilmapiirissä unia pohditaan, miten uniin asennoidutaan, millainen on onnistunut tulkinta, miten prosessi etenee ja niin edelleen.

Unia voidaan tutkia eri tieteiden näkökulmista erilaisin metodein. Voimme lähestyä niitä antropologisen kulttuuritutkimuksen kautta, sosiologisesti yhteiskunnallisesta merkityksestä käsin, sosiaalipsykologisesti ryhmien toiminnan kuvauksen kautta, psykologisesti yksilöllisten kokemusten merkitysten kautta ja lääketieteellisesti fysiologisin tutkimuksin. Edellä kuvattujen tieteiden rajat eivät kuitenkaan ole kiinteitä. Monitieteistä tutkimusta tehdään nykyään jo jonkin verran, ja tämä on mielestäni hedelmällinen lähtökohta mahdollisimman edustavan tiedon hankkimiseksi. Tässä tutkimuksessa painotan sosiaalipsykologisia ja psykologisia tekijöitä. Tutkimusotteeni on eksploratiivinen ja avainkäsitteenä on pragmaattisuus. Pyrin siis sellaiseen tietoon, jota kaikki ihmiset voivat halutessaan hyödyntää jokapäiväisessä elämässään.

3. UNEN KIELI, SYMBOLIT JA METAFORAT

3.1. Unen kieli

Unella ja normaalilla kielellä on vastaavanlainen kielellinen rakenne. Unen käyttämä struktuuri on epäloogisempaa ja epäjohdonmukaisempaa verrattuna tavallisen kielen rakenteeseen, mutta siitä on löydettävissä tiettyjä kieliopillisia ”sääntöjä”. (Cushway & Sewell 1992, 28.)

Unisymbolit

Jokaisen unikuvan ja -toiminnan voidaan nähdä symboloivan jotakin muuta. Tulkinnan tehtävänä on löytää ne yhteiset ominaisuudet, jotka jaetaan ilmi- ja piilosisällön merkityksessä. Symboleilla on aina jokin henkilökohtainen merkitys unennäkijälle. Silti on muistettava, että ihmiset jakavat yhteisen kulttuurin, joten symboleilla saattaa olla joitakin yhteisiä merkityksiä, vaikkakaan ne eivät koskaan määrää unen yksilöllistä merkitystä. Esineet ja asiat voivat toimia symboleina, mutta ihmiset saattavat myös unessa edustaa jotakin henkilöä tai asiaa. Muita symbolisia elementtejä ovat esimerkiksi liikkeet, kirkkaat värit, numerot, nimet ja sanat. (Emt., 29.)

Dramatisaatio

Unen kielelle on tyypillistä draaman käyttäminen. Todellisuutta liioitellaan ja unien osat voidaan esittää elämää suurempana. Tämä saattaa pelästyttää unien kieleen perehtymättömiä ihmisiä. Jokin erimielisyys puolisoiden välillä voi unessa esiintyä esimerkiksi todellisena taisteluna. (Cushway & Sewell 1992, 30.)

Tiivistymä ja laajeneminen (condensation and dilation)

Unessa voivat erilaiset ideat ja vaikutelmat tiivistyä yhdeksi kiinteäksi kuvaksi (Emt., 31). Freudin (1992, 238-240) mukaan unen ilmisisältö on syntynyt voimakkaan tihentämis- ja tiivistämistyön tuloksena. Uni esittää laaja-alaiset ja rikkaat ajatuksensa suppeasti, niukasti ja ytimekkäästi. Ilmisisältö voidaan siis kuvata varsin lyhyesti, mutta kun se analysoidaan ja siitä etsitään piiloajatuksia, on saatava materiaali runsasta ja monipuolista. Unen tiiviyttä aliarvioidaan usein, koska sen ilmisisällöstä saadut ajatukset dominoivat piilosisältöön nähden. Mikäli unen tulkitsemista jatketaan, on yleensä seurauksena uusien piilevien ajatusten esiinnouseminen.

Laajeneminen on vastakkainen ilmiö tiivistymiselle. Se esiintyy silloin kun sama unikuva tai viesti toistuu yhä uudelleen saman unen aikana. Yleensä laajeneminen ilmenee unissa, joissa unennäkijä suorittaa turhauttavia aktiviteetteja tai matkoja. Tällöin unen toistuva teema on selkeästi esillä ja siihen tulee kiinnittää huomiota. (Cushway & Sewell 1992, 31.)

Sanaleikit (puns)

Unen kielenkäytössä sanaleikit saattavat olla tärkeässä asemassa. Ne ovat erittäin yleisiä ja voivat tuottaa voimakkaita unikuvia. Lisäksi sanaleikeillä voi olla huvittavia piirteitä, ja ne voivat kosketella unennäkijän luovia sekä nokkelia ominaisuuksia. Sanaleikit ilmenevät verbaalisesti ja/tai visuaalisesti. (Emt., 35.)

3.2. Uni - symboli vs. metafora [11]

Symbolin päämerkitys on kirjaimellinen. Kyseinen merkitys liittyy olennaisesti symbolin tehokkuuteen. Metaforassa sanat voivat muuttaa toisiaan ja objekti voi vaihtua toiseksi, mutta symbolissa näin ei voi tapahtua. Metafora toimii eri tavalla kuin symboli ja sen lukutapa on erilainen. Metaforinen tulkinta aktivoi luetun tekstin läpikotaisemmin ja laajemmin kuin symbolinen lukutapa. Metaforat ja symbolit operoivat molemmat sivumerkityksillä[12], mutta käyttötapa on erilainen: ”Symbolissa sivumerkityksistä muodostuu symbolisen kohteen omia merkityksiä, juuri sen symbolimerkityksiä, niin että voidaan puhua symbolisen kohteen merkityksen laajennuksesta. Voidaan myös sanoa, että symbolissa sivumerkitys tulee kirjaimellisen merkityksen lisäksi, mikä on juuri merkityksen laajentumaa. Metaforassa sitä vastoin sivumerkitys tulee kirjaimellisen merkityksen tilalle siinä mielessä, että metafora ymmärretään sivumerkityksen avulla. Tämän vuoksi sivumerkityksiä voidaan pitää metaforan varsinaisena merkityksenä.” (Elovaara 1992, 140-147.)

Metaforassa on myös kirjaimellinen merkitys, mutta se nähdään taka-alalla. Kirjaimellinen merkitys on täten mukana teeskenneltynä ja uskoteltuna, kun taas symbolissa se on keskeinen. Metaforassa kirjaimellinen tulkinta ei sovi ympäröivään tekstiyhteyteen. (Emt., 147, 151.)

Metafora on pohdituttanut vuosisatoja mm. filosofeja, kielitieteilijöitä, psykologeja ja kirjallisuudentutkijoita. Runous on tunnustanut metaforan merkittävyyden ja käyttökelpoisuuden ajatusten virittäjänä. Eri kulttuurit käyttävät erilaisia metaforia kirjallisissa tuotannoissaan, mutta kaikille niille on yhteistä ihmisen kyvykkyys ajatella metaforisesti. (Harvilahti ym. 1992, 7.)

Schroots määrittelee metaforan seuraavasti: ”Metafora on kielikuva, joka sisältää epäsuoran vertailun ja jossa sanaa tai sanontaa sovelletaan eri yhteydessä kuin tavallisesti.” (Schroots 1992). Lakoff ja Johnson (1980, 3-10) pitävät metaforaa jokapäiväiseen elämään kuuluvana asiana. Metafora ei ole siis pelkästään kielen ominaisuus, vaan se esiintyy myös ajattelussa ja toiminnassa. Heidän mukaansa meidän käyttämämme käsitejärjestelmä on luonteeltaan metaforinen. Ajattelu pohjautuu käsitteisiin, jotka ohjaavat elämää jäsentämällä havaintoja, toimintoja ja sosiaalisia suhteita. Arkipäiväiset asiat määrittyvät täten pitkälti metaforien kautta. Vilma Hänninen (1994) kuvaa metaforaa seuraavasti: ”Metafora on havainnollinen, joustava, elävä, määritelmiä kaihtava ja epämääräinen, ja juuri siksi kohteensa, inhimillisen olemassaolon, näköinen.”

Tieteellinen tutkimus, etenkin positivistinen lähestymistapa, on vastustanut metaforien käyttöä tieteessä. Sen mukaan todellisuuden objektiivinen ja selkeä kuvaaminen vaatii tarkkaa kielenkäyttöä ja tähän metaforinen kieli ei sovellu. Viime vuosien aikana on kuitenkin väitetty, että tiede on olennaisella tavalla metaforista ja se käyttää monia metaforia. Nämä väitteet heijastavat konstruktivistista todellisuuskäsitystä. (Schroots & Kate 1989) Tieteen historiasta johdetut tutkimukset ovat osoittaneet, että tutkijat käyttävät metaforaa ideoiden organisoimisessa ja keksimisessä sekä myös tieteellisten teorioiden kehittämisessä. Varhaisena esimerkkinä on mainittu mm. Aristoteles. (Schroots 1992)

Unien tulkinnassa on aikaisemmin hyödynnetty miltei yksinomaan symboleita, mutta tässä tutkimuksessa unia lähestytään pääasiassa metaforien kautta. Metafora soveltuu mielestäni paremmin unen kieleen ja sen ymmärtämiseen kuin symboli. Unikuva ei yleensä suoraan kuvaa jotakin asiaa, vaan pikemminkin se esittää sitä vertauskuvallisesti. Unikuvien merkitykset eivät ole kiinteitä ja vakiintuneita niinkuin symbolinen lähestymistapa olettaa. Metafora esiintyy aina jossakin kontekstissa, joka määrää suurelta osin sen merkityksen. Symbolin merkitys pysyy sitävastoin samankaltaisena kontekstista riippumatta. Tutkimuksen edetessä on mielenkiintoista tarkkailla miten metafora elää unen kielenkäytössä; vaihtuvatko niiden merkitykset unesta ja kontekstista toiseen, tuleeko joistakin metaforista symbolien kaltaisia, mikäli niiden merkitykset vakiintuvat?[13]

4. RYHMÄDYNAMIIKASTA

Ihmiset ovat läpi historian osallistuneet ryhmiin saavuttaakseen erilaisia päämääriä. Miehet ja naiset muodostavat henkilökohtaisia suhteita kasvattaakseen perheitä ja/tai tehdäkseen päivittäisestä elämästään mielenkiintoisemman ja merkityksellisemmän. Nämä perheryhmät edustavat ehkä vanhimpia ja tyypillisimpiä ryhmiä, mutta niiden lisäksi tulee helposti mieleen myös monia muita: päätöksentekoryhmät, keskusteluryhmät, sosiaaliset ryhmät, ammattiryhmät, poliittiset ryhmät, urheiluryhmät, komiteat jne. Täten suuri osa inhimillisestä toiminnasta tapahtuu ryhmissä. (Shaw 1981, 1.)

Ryhmä voidaan käsitteenä määritellä monin eri tavoin. Shawn (1981, 8) mukaan ryhmään kuuluu kaksi tai useampia henkilöitä, jotka ovat vuorovaikutussuhteessa keskenään ja näin vaikuttavat toisiinsa. Pienryhmä koostuu kahdestakymmenestä tai harvemmista jäsenistä. Yleensä se käsittää alle kymmenen henkilöä. Ryhmädynamiikan kannalta on tärkeää se, että ryhmä kestää ”järkevän” ajan (pitempään kuin muutaman minuutin), sillä on yhteinen päämäärä tai päämäärät, ja sille on kehittynyt ainakin alkeellinen ryhmärakenne.

Ryhmätoiminnalla on monia etuja verrattuna yksilösuorituksiin. Monien tutkimusten mukaan pelkästään muiden ihmisten läsnäolo lisää yksilön motivaatiotasoa, kun hän odottaa muiden arvioivan toimintaansa. Ryhmät tuottavat yleensä parempia ratkaisuja ongelmiin kuin yhden ihmisen itsenäinen tuotos. Edellinen perustuu siihen, että ryhmässä voidaan yhdistää useiden yksilöiden ideat ja toiminnat, ja muut voivat tunnistaa ja korjata yksilöllisiä virheitä. Lisäksi ryhmässä oppiminen näyttää olevan nopeampaa, ja etuna on myös eri yksilöiden tuomat erilaiset näkökulmat moniin asioihin. (Emt., 76-79; Jones 1977, 57.)

4.1. Ryhmän koko

Jäsenten lukumäärä riippuu erittäin paljon ryhmälle asetetuista tavoitteista. Mikäli päämääränä on esimerkiksi jokaisen osallistujan mahdollinen katsekontakti toistensa kanssa, on suositeltava määrä noin kuudesta yhdeksään henkilöä. Ryhmän tulee olla riittävän suuri, jotta sen erityispiirteet on mahdollista havaita. Tällöin jäseniä on oltava vähintään viisi tai kuusi, jotta ryhmäläisten erilaisuus pääsee esille. (Whitaker 1992, 119-120; ks. myös Charpentier 1973, 115-116.)

Ryhmän koko vaikuttaa sen osallistujien väliseen emotionaaliseen interaktioon. Yleisesti ottaen voidaankin sanoa, että mitä suurempi ryhmä sitä vähemmän emotionaalista vuorovaikutusta ja läheisyyttä muodostuu jäsenten välille. (Johnson 1963, 27.) Ryhmäläisten lukumäärä vaikuttaa myös siinä kehittyviin suhteisiin. Aina kun henkilöitä tulee lisää, lisääntyy mahdollisten suhteiden määrä jopa vielä nopeammin. Edellisen johdosta suuremmat ryhmät (yli kymmenen henkilöä) jakautuvat yleensä ns. alaryhmiin, joilla on oma dynamiikkansa. Tällöin jotkut jäsenet saattavat toimia erittäin aktiivisesti ja toiset jäävät sivustaseuraajan asemaan. Alaryhmien muotoutumisen myötä kasvaa myös konfliktien esiintymisen todennäköisyys (Napier & Gershenfeld 1985, 44-46; Whitaker 1992, 120; Shaw 1981, 168-169.)

Napier ja Gershenfeld (1973, 25, 60) pitävät useimmissa tilanteissa optimaalisena ryhmän kokona viidestä seitsemään henkilöä. Tämä kokoonpano sallii erilaisten mielipiteiden ja ideoiden esiintymisen, ja samaan aikaan ryhmä pysyy riittävän pienenä, jotta kaikilla on mahdollisuus tulla kuulluksi. Pienryhmässä on helpompaa tutustua toisiin, löytää yhteisiä intressejä sekä tuntea olevansa merkityksellinen ryhmän jäsen.

Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että pienryhmien jäsenet ovat kiintyneempiä toisiinsa, kokevat vähemmän jännittyneisyyttä ja ovat yleisesti ottaen tyytyväisempiä kuin suurempien ryhmien jäsenet. Osallistumiseen käytettävän ajan puute, joidenkin yksilöiden dominoivuus ja lisääntyvä vaikeus interpersoonallisten suhteiden ylläpitämisessä aiheuttavat suurissa ryhmissä negatiivisia tunteita. (Shaw 1981, 171-172.)

4.2. Ryhmän kehitysvaiheet

Ryhmien kehitystä voidaan verrata yksilöiden kehitykseen; molemmat etenevät tiettyjen vaiheiden kautta. Lasten kehityksessä on yksilöllisiä eroja ja vastaavuuksia ja sama pätee myös ryhmiin. Ei siis voida esittää mitään tiettyä absoluuttista mallia, joka soveltuisi jokaiseen ryhmään sellaisenaan. Seuraavassa esitetään joitakin kokoavia ajatuksia ryhmien kehitysvaiheista, ja niitä tulee tarkastella kriittisesti jokaisen eri ryhmän kohdalla. (Napier & Gershenfeld 1985, 458-459.)

Ihmisillä on jo ennen ryhmiin liittymistä monia odotuksia niiden funktioista. Heidän ensimmäiset havaintonsa ryhmästä sävyttyvät näiden odotusten ja henkilökohtaisten tarpeiden kautta. Ryhmäläiset tuovat mukanaan yksilölliset kokemuksensa aikaisemmista ryhmistä. Juuri näiden tekijöiden kautta he sitten tarkastelevat ryhmän toimintaa. Ensin tulee ryhmään päästä mukaan, ja sitten pyritään suhteelliseen turvallisuuteen uudessa ja oudossa tilanteessa. Useimmille tämä merkitsee odottamista, tulevan tarkkailemista, mahdollisten vaarojen kartoittamista ja varovaista toimintaa. Alkuvaiheen tehtäviin kuuluu myös orientoituminen ryhmän odotuksiin ja sen asettamiin normeihin. Tällöin ryhmäläiset muodostavat ensivaikutelmat ryhmän toiminnasta ja siihen kuuluvista ihmisistä. (Emt., 459-460; ks. myös Whitaker 1992, 20-24; Airas 1980, 19-26.)

Hackman (1990, 480-483) kuvaa ryhmän aloittamisvaihetta ”itsensä toteuttavan spiraalin” avulla. Niillä ryhmillä, joilla alku onnistuu hyvin, on taipumus suoriutua yhä paremmin myöhemmässä vaiheessa, ja niissä ryhmissä, jotka lähtevät huonosti käyntiin, on tilanne päinvastainen. Spiraalin esiintymiseen liittyy kaksi tekijää. Ensimmäinen on alkuperäisen toimintasuunnitelman laatu, toinen on niiden positiivisten tai negatiivisten tapahtumien esiintyminen, jotka laukaisevat spiraalin. Ryhmäläisten tekemät attribuutiot ja heidän antamansa leimat ovat yllättävän voimakkaita, ja ne voivat ylläpitää sekä positiivisia että negatiivisia spiraaleja. Siinä vaiheessa kun ryhmä on leimautunut (tai leimannut itsensä) joko ”hyväksi” tai ”pahaksi”, on erittäin vaikeaa muuttaa näitä havaintoja.

Ryhmäläiset tutkivat alussa niitä rajoja, joiden sisällä he voivat valita sopivia käyttäytymismuotoja. Vasta tämän jälkeen voidaan pikkuhiljaa luopua fasadeista, ja yksilöt alkavat luomaan itselleen rooleja sekä käyttäytyvät luontevammin. Suuri osa tästä toiminnasta liittyy valta- ja johtajuusrakenteisiin. Alussa esiintyvä outouden kokemus johtaa usein auktoriteettiin turvautumiseen, ja tällöin etsitään myös sitä rakennetta, jonka puitteissa voidaan helpommin edetä oudossa ympäristössä. Tässä vaiheessa monet pyrkivät kuitenkin saamaan enemmän vaikutusvaltaa tapahtumien kulkuun, ja huomio kohdistetaan valtaa omaaviin yksilöihin. Jotkut miettivät sitä, miten he tulisivat hyväksytyiksi ja pidetyiksi valtaa pitävien silmissä, ja toiset taas pyrkivät laajentamaan omaa vaikutuspiiriään. Yllättäen ryhmän ohjaaja ei ole enää pelkästään riippuvuuden lähde, sillä häneen kohdistetaan nyt myös kritiikkiä. Miten asiat pitäisi tehdä, miten päätöksistä sovitaan ja kuka sopii, kenellä on kontrollivaltaa jne. Tässä vaiheessa ryhmän jäsenet saattavat olla tyytymättömiä, vihaisia, frustroituneita ja pettyneitä, koska heidän alkuperäiset toiveensa ja odotuksensa eivät välttämättä aina vastaakaan ryhmän todellisuutta. (Napier & Gershenfeld 1985, 460-462.)

Edellisen ”kuohuntavaiheen” jälkeen tilanne muuttuu yleensä harmonisemmaksi, koska jäsenet ymmärtävät suotuisan ryhmäkehityksen vaativan myös kompromissien tekemistä. Tällöin hyväksytään paremmin poikkeavaa käyttäytymistä ja muita rohkaistaan itsensä ilmaisemiseen. Kehittävästä yhteistyöstä tulee ryhmän pääfunktio, ja siihen pyritään toisia tukemalla ja opastamalla. Tuttavallisuuden lisääntyminen ja jotkut onnistumiseen liittyvät kokemukset johtavat siihen, että ihmiset hyväksytään ihmisinä, puutteineen ja vahvuuksineen. Kompromissien tekemistä ei enää pidetä heikkouden osoituksena. Todellista rehellisyyttä ja avoimuutta tuetaan, mutta toisaalta voi esiintyä myös lievää painostusta siihen suuntaan, että sellaisia ongelmia ei tuotaisi esille, jotka voisivat rikkoa vaikeasti saavutetun yhteisymmärryksen. Jäsenten annetaan puhua vapaasti (jopa ylettömästi) ja ilmapiiri on rento ja hauska. Vaiheelle on kuitenkin tyypillistä henkilökohtaisten asioiden kieltämien, ja tämä saattaa lisätä niitä jännitteitä, joita ei tuoda julki. (Emt., 462-463.)

Koska edelliset vaiheet eivät välttämättä ole johtaneet tyydyttävään lopputulokseen, ryhmä pyrkii etsimään uusia toimintamalleja. Mikäli jäsenet päättävät pureutua käsillä oleviin ongelmiin aikaisempaa syvällisemmin, tarvitaan entistä enemmän aikaa, energiaa ja sitoutumista. Tämä vaatii ryhmäläisiltä suhteellisen suuren riskin ottamista, koska monet aiemmin käsittelemättä jääneet asiat vaativat huomiota osakseen. Nyt on aika pohdiskella päämääriä ja keinoja niiden saavuttamiseen. Yleensä huomataan ryhmän haavoittuvaisuus suhteessa henkilökohtaisiin tarpeisiin, epäilyihin ja pelkoihin, jotka voivat määritellä sen menestymisen tavoitteiden saavuttamisessa. Jäsenten on mietittävä sitä, miten rehellinen ryhmä voi olla, ja minkä asteinen henkilökohtainen läheisyys täytyy saavuttaa, jotta asetetut päämäärät toteutuisivat. Ryhmän tulee oivaltaa, että mikäli se aikoo jatkaa menestyksekkäästi eteenpäin, sen pitää lisätä sekä jaettua että henkilökohtaista vastuuta. (Napier & Gershenfeld 1973, 252-254.)

Tehokas ryhmätyö ei ole aina välttämättä harmonista ja vailla konflikteja sekä jännitteitä. Ryhmän kehittyessä sen tulisi aikaisempaa nopeammin ja vaivattomammin ratkaista ristiriitansa. Tässä vaiheessa se on varsin tuottelias, ja onnistuneet toiminnot sekä ryhmään kuuluminen aikaansaavat usein positiivisia tunteita. Ja kuten kenen tahansa kypsän ihmisen, ryhmän pitäisi enenevissä määrin tunnistaa omat heikkoutensa ja vahvuutensa ja rakentaa näiden varaan. Ryhmän ei siis tarvitse olla ”täydellinen” suoriutuakseen hyvin tehtävistään. (Napier & Gershenfeld 1985, 464-467.)

4.3. Ryhmäprosessit

Kun psykologit ja ryhmätyöntekijät kuvaavat ryhmien luonnetta, heillä on taipumus puhua ”ryhmäprosesseista”. Koska ryhmät ovat dynaamisia entiteettejä, niillä täytyy olla prosesseja; tapahtumasarjoja, joilla on alku-, keski- ja loppuvaihe. Tässä me olemme kasvotusten vanhan dilemman kanssa: Onko ryhmäprosesseja itse asiassa olemassa entiteetteinä vai käytämmekö me niistä ainoastaan nimiä ja luokitteluja, jotta ymmärtäisimme helpommin tapahtumien kulkua? Lieneekö tähän kysymykseen vastaaminen edes olennaista. Suuri määrä psykologisia teorioita on abstrakteja siinä mielessä, että ne liittyvät tapoihin jäsentää ja systematisoida ajatuksia. Tärkeämpi asia on pohtia sitä, että ryhmäprosessien analysoimisen pitäisi johtaa ryhmätoiminnan parempaan ymmärtämiseen, ja tähän perustuen sellaisten tekniikoiden kehittämiseen, joilla voidaan tarkoituksenmukaisesti ja päämäärätietoisesti vaikuttaa siihen. (Douglas 1983, 56-58.)

Miten sitten ryhmäprosesseja voisi tunnistaa? Ehkäpä yksi hyvä menetelmä on analysoida kuvailevaa materiaalia, etsiä vastaavuuksia ja eroavaisuuksia. Kuvailua voidaan tehdä monilla tasoilla, ja se voi kohdistua tilanteen eri puoliin. Yksi tapa kuvailla ryhmäprosesseja on havaita, että ne ovat limittäisiä: jotkut osat ovat samanlaisia kuin toiset - ne eivät siis ole toisensa poissulkevia. Analogiana tästä voisi olla laaja alue juoksevaa vettä, missä aaltojen muodot ovat tunnistettavissa, mutta missä jokainen aalto on yhtä todennäköisesti muodostunut suuresta määrästä vettä, jonka olemme havainneet hetki sitten toisessa aallossa, ja josta tulee täysin uutta materiaalia. Jokaisella ryhmällä on silmiinpistäviä samanlaisuuksia, jotka ovat tunnistettavissa, vaikka ryhmäprosesseista ei tiedettäisi mitään. Tällöin havaitaan käyttäytymisen tuttuja piirteitä; toiminnalla on siis jonkinlainen malli, joka ei välttämättä aina ole samanlainen, mutta joka on riittävän samantapainen, jotta se voidaan tunnistaa. Lisäksi huomio saatetaan kohdistaa ilmiön yleisyyteen, ja havaita tiettyjen tilanteiden johtavan usein tiettyihin toimintamalleihin. Tämä mahdollistaa tilanteiden ennakoimisen ja tulevaisuuteen orientoitumisen. (Emt., 58-62.)

Ryhmäprosesseja voidaan kuvata kolmella funktiolla, joista ensimmäinen on vuorovaikutus-, toinen ryhmävaikutus- ja kolmas kommunikaatiofunktio. Vuorovaikutus alkaa aina silloin, kun ihmiset tiedostavat toistensa läsnäolon. Vaikka emme kiinnittäisi muihin mitään huomiota, on tämäkin yksi interaktion muoto, koska se on tietoista käyttäytymistä, jota motivoi toisen henkilön läsnäolon havaitseminen. Ryhmäprosessit lähtevät käyntiin vuorovaikutuksen kautta, ja käytännöllisistä syistä voimme tukeutua seuraavaan yhtälöön: ryhmä = vuorovaikutus. (Douglas 1983, 62-66.)

Jokaisen osallistujan yksilölliset päämäärät tulee sovittaa mahdollisimman harmonisesti ryhmän tavoitteisiin. Jäsenten tekemien henkilökohtaisten ”uhrauksien” ryhmän suhteen tulee olla tasapainossa heidän ryhmästä saamiensa ”palkintojen” kanssa. Ryhmän kehittyessä siinä ilmenee prosesseja, joiden kautta yksilöllisyyden kokemisesta siirrytään kohti yhteisyyden kokemista. Samaan aikaan varovaisuus suhteessa muihin vähenee ja jäsenet suhtautuvat toisiinsa avoimemmin ja luottavaisemmin. (Emt., 66-68.)

Jonkinlainen kommunikaatiosysteemi on välttämätön, jotta vuorovaikutus tai ryhmävaikutus pääsisi alkuun. Johtamistyylit voidaan nähdä tapoina kontrolloida viestintäverkkoa. Itse asiassa mitä keskittyneempi tämä verkko on, sitä suurempi on ohjaajan vaikutus. Jäsenten sisäänpääsy verkkoon lisää heidän attraktiotaan ryhmään. Kommunikaatiorakenne heijastaa ryhmän sosiaalista rakennetta. Vapaasti tapahtuva viestintä on suorassa suhteessa toiminnan ilmapiiriin; ryhmäläisten välinen läheisyys näyttää lisäävän kommunikaatioita. Ideaalina on jokaisen jäsenen vastavuoroinen ja palkitseva viestintä, joka johtaa tiedon, tuttavallisuuden ja yhteisen ryhmäkokemuksen lisääntymiseen. (Douglas 1983, 69-71.)

4.4. Huumorin käyttö ryhmissä

Huumoria esiintyy kaikkialla. Opettajat ja luennoitsijat kertovat vitsin tai kaksi pitääkseen oppilaiden mielenkiintoa ja huomiota yllä. Lehdet ja uutislähetykset käyttävät huumorin voimaa varsin taidokkaasti. Siksi on yllättävää havaita, että sen käyttöä ei ole tutkittu juuri lainkaan ryhmissä. (Napier & Gershenfeld 1985, 385-386.)

Spontaani huumori voi helpottaa hämmentyneisyyttä, tyynnyttää vihaa ja lievittää jännittyneisyyttä. Ennen kaikkea se voi vapauttaa meidät pedanttisesta, ritualisoidusta ja täysin ennustettavissa olevasta käyttäytymisestä. Ryhmässä huumorin avulla on mahdollista tehdä siitä, mikä on ainoastaan siedettävää, mielenkiintoista ja jännittävää. Suurin osa huumorista on spontaania, ja se kumpuaa luonnollisen ryhmäkehityksen odottamattomista käänteistä. Edellisen johdosta itse ryhmästä saattaa tulla erinomainen lähde huumorille, ja leikinlaskua voidaan aktiivisesti kehittää sekä hyödyntää. Tällöin ohjaajilla ja osallistujilla on mahdollisuus vaikuttaa asenteisiin, käyttäytymiseen ja jäsenyyteen, sekä normeihin, päämääriin ja kommunikaatiomalleihin. (Emt., 386-387.)

Yhteiseen kokemukseen pohjaava tilannekomiikka saattaa vähentää defensiivisyyttä ja lisätä nautintoa, riskin ottamisen halukkuutta, koheesiota ja avointa kommunikaatiota. On kuitenkin muistettava, että huumori ei ole mikään ihmelääke, joka luo harmoniaa tai saa ryhmän menestymään, mutta siitä voi joka tapauksessa tulla luonnollinen ja rakentava osa ryhmän elämää. Lisäksi on todettu, että monet ryhmät ovat jossain vaiheessa defensiivisiä, ei-luovia ja jopa vihamielisiä. Tällöin huumorin hyödyntäminen saattaa olla tärkeä tekijä kyseisen kehityssuunnan muuttamiseksi. Mikäli ryhmä on saavuttanut tietynlaisen luottamustason, huumoria on helpompi käyttää, koska yksilöt eivät koe oloansa niin hämmentyneiksi, he ovat avoimempia, eikä kilpailu toisten kanssa ole enää hallitsevaa. Huumori ja luottamus näyttävätkin olevan vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa ja ne rakentuvat toistensa varaan. (Napier & Gershenfeld 1985, 387-388.)

Suurin osa ihmisiä haluaa pitää hauskaa ja he nauttivat huumorista. Paradoksaalista on kuitenkin se, että monet yksilöt ovat silti vastahakoisia huumorin viljelyssä, ja jotkut ryhmät ovat aivan yhtä huumorintajuttomia kuin eräät tuntemamme ihmiset. Tähän liittyvät syyt eivät itse asiassa ole kovinkaan kompleksisia. Useat ryhmät rinnastavat huumorin hölmöilyyn tai ajan tuhlaamiseen, koska ajatellaan, että työtä ei voida tehdä, jos ihmisillä on kiire pitää hauskaa. Ehkäpä suurin vastustus huumorin käyttämättä jättämiseen on se syvään juurtunut tunne, että työ on työtä ja leikki on leikkiä. Puritaaninen etiikka ylläpitää ideaa, että työn pitäisi olla kovaa, vakavaa, tärkeää ja tehokasta. Huumoria pidetään keskittymisen puutteena, ajan väärinkäyttönä, todella tärkeiden asioiden väheksymisenä ja kypsymättömyytenä. (Emt., 388-389.)

4.5. Ohjaajan rooli ja palaute

Ryhmän ohjaamiseen liittyvät asiat ovat pohdituttaneet monia tutkijoita. Puhutaan esimerkiksi ns. demokraattisista ohjaajista[14], jotka pyrkivät tasa-arvoisuuteen jäsenten välisissä suhteissa. Vetäjän toiminnat määritellään sellaisiksi teoiksi, joita ryhmän jäsenet voivat harjoittaa vaikuttaakseen ryhmäprosesseihin. Tässä mielessä päätökset olla tekemättä jotakin asiaa, ovat aivan yhtä tärkeitä kuin ne, jotka johtavat aktiivisempaan toimintaan. Tällöin on olennaista se, mitä valintoja pitäisi tehdä ja mihin ne vievät. Ryhmiä voidaan ohjata monilla eri tavoilla. Siihen vaikuttavat asetetut päämäärät, ryhmän rakenne ja jäsenten persoonallisuudet. Johtajan toiminta on tärkeä tekijä tietyn ryhmän luonteen muodostumisessa. Hänen tekemänsä valinnat vaikuttavat ryhmän kehittymiseen. Johtamatonta ryhmää ei ole olemassa; on ainoastaan sellaisia ryhmiä, joissa esiintyy eritasoista johtamista, joka pohjaa yhden tai useamman henkilön toimintaan. (Douglas 1983, 3, 52-55; Napier & Gershenfeld 1973, 164.)

Mikäli ohjaaja pyrkii koko ajan tuomaan omaa ”erinomaisuuttaan” esille ja osoittamaan taitavuutensa, on tämä yleensä merkki jonkinasteisesta kykenemättömyydestä johtajuuteen. Tällainen henkilö ei salli ryhmän omaehtoista kasvamista ja kypsymistä. Itse asiassa ryhmässä ei välttämättä edes tarvita varsinaista johtajaa, vaan pikemmin ns. peränpitäjää, joka auttaa sitä kulkemaan oikeaan suuntaan. Ryhmätyöntekijän tehtävänä on auttaa muita kehittymään niin, että hän itse jää yhä enemmän taustalle. Täten ryhmä vastaa kokonaisuudessaan itse johtamisen funktioista, ja jokainen osallistuja ottaa itsenäisesti osaa johtamisvastuusta. Ohjaajan vastuu ei kuitenkaan vähene ryhmäläisten kehityksen myötä. Muutokset koskevat lähinnä hänen esiintymistapaansa, joka saattaa esimerkiksi merkitä sitä, että ohjaajan ei tarvitse enää itse olla niin paljon esillä. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että karismaattiset johtajat (paljon äänessä olevat) eivät ole saaneet aikaan hyviä tuloksia ryhmien ohjaamisessa. Tämä perustuu siihen, että jäsenten ei sallita kasvaa ja edistyä. (Airas 1980, 131-134.)

Ryhmätyöntekijän tulee toiminnassaan huomioida ihmiskäsityksensä, itselleen sopiva ohjaamistyyli ja arviot omista sekä jäsenten kyvyistä. Kokoontumisten määrä vaikuttaa osallistujien vastuun kantamiseen, ovatko he valmiita siihen, vai onko ryhmä vasta aloittamassa yhteistyönsä? Tehokas vetäjä osaa sopeuttaa käyttäytymisensä jäsenten vaatimuksiin, käsillä olevaan ongelmaan ja erilaisiin tilannetekijöihin. Hän on riittävän joustava toiminnoissaan, jotta päämäärät ovat helpommin saavutettavissa. Ohjaajalta vaaditaan myös sosiaalisia taitoja, jotta mahdolliset konfliktit jäsenten keskuudessa voidaan selvittää rakentavasti. Lisäksi hänen tulee olla aidosti kiinnostunut tehtävästään tai ainakin ryhmän tavoitteiden saavuttamisesta. Ryhmän menestyminen tai epäonnistuminen ei kuitenkaan lepää pelkästään ohjaajan harteilla, sillä yleensä koko ryhmä on siitä vastuussa. Vain harvoin voidaan syyttää pelkästään vetäjää, ja toisaalta hänelle ei voida myöskään antaa kaikkea kunniaa. (Napier & Gershenfeld 1973, 158-165; Shaw 1981, 342-345.)

Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat keskeisiä asioita ryhmätyössä. Palautteella tarkoitetaan muiden reaktioita (verbaalisia tai nonverbaalisia, suoria tai epäsuoria), jotka seuraavat jotakin käyttäytymistä, ja jota voidaan hyödyntää tulevan toiminnan ohjaamisessa. Osallistuja voi tarkastella itseänsä ns. ryhmän peilissä, ja tätä kautta nähdä miten muut suhtautuvat häneen ja minkälaisena he häntä pitävät. Kyseinen informaatio välittyy ensisijaisesti palautteiden avulla. Ryhmäläisten on opittava jakamaan ja vastaanottamaan välitöntä palautetta puolustelematta itseään. Suora palaute voi esimerkiksi kuulostaa seuraavalta: ”Kun sinä sanoit tai teit niin, minusta tuntui...” Tällainen reaktio ilmaisee täsmällisesti ne tunteet tai vastavaikutukset, joita tietty toiminta herättää, ja samalla vältetään spekulaatio mahdollisista taka-ajatuksista. Palautteen antamisessa on kuitenkin oltava varovainen, jotta sen saaja ei menisi täysin lukkoon. Negatiivisen palautteen viestittämisessä on hyvä muistaa korostaa myös positiivisia asioita. Muutoin virheiden esille tuominen saattaa masentaa tai voi saada vastaanottajan puolustamaan itseään, mikä puolestaan ei edistä asioiden kulkua. Hankalissa tilanteissa on syytä pitää mielessä, että palaute ei ole absoluuttista totuutta, vaan se kertoo viestittäjän subjektiivisesta asenteesta. (Airas 1980, 35-39; Whitaker 1992, 46-48.)

Palautteen avulla näemme, onko aikomamme viesti mennyt perille. Jopa aivan yksinkertainen kommunikaatio voidaan tulkita ja ymmärtää väärin. Sama pätee jokaiseen hiljaiseen hetkeen, sillä hiljaisuus on myös viestintää. Palaute voi kehittää tarkkuutta ja ymmärretyksi tulemisen tunnetta. Lisäksi sillä voidaan edistää läheisyyden ja luottamuksellisuuden kokemista. Taitojen ja asenteiden kehittymisessä palaute näyttelee myös tärkeää roolia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisella palautteella on suotuisampia vaikutuksia kuin negatiivisella. (Napier & Gershenfeld 1985, 37-41; Kemp 1970, 20.)

5. ULLMANILAISEN UNITEORIAN PÄÄPIIRTEET

Montague Ullman on koulutukseltaan yhdysvaltalainen lääketieteen tohtori (M.D), psykiatri sekä psykoanalyytikko. Hän on perustanut unilaboratorion New Yorkiin. Ullmania kiinnostaa unen fysiologinen, psykologinen ja sosiologinen puoli. Nämä erilaiset lähestymistavat yhdistyvät hänen muotoilemassaan uniryhmätyössä, jonka parissa hän on toiminut viime vuosikymmenet sekä kotimaassaan että Skandinaviassa. Nykyään Ullman työskentelee Albert Einsteinin lääketieteellisen yliopiston kliinisen psykiatrian professorina. Lisäksi hän on jäsenenä Amerikan psykiatrisessa yhdistyksessä ja lääketieteellisessä psykoanalyytikkojen yhdistyksessä. Hän on julkaissut myös monia uniin liittyviä kirjoja ja artikkeleita. (Ullman & Limmer 1989, 298.)

Miksi Ullmanilainen teoria soveltuu tutkimukseni lähtökohdaksi? Tähän voin siteerata Markku Siivolaa. Hänen mukaansa paras teoria on ”unennäkijän oma teoria unestaan; se näkökulma elämään, joka ko. unen synnyttikin - kaikkine torjuntoineenkin”. Ideana on teorianmuodostuksen palauttaminen uneksijalle, joten mitään kiinteää teoreettista viitekehystä ei näin ollen tarvita. Unista ei siis etsitä mitään ehdottomia lainalaisuuksia, ja tämä mahdollistaa unennäkijän omien lainalaisuuksien löytymisen. Tällainen suhtautuminen uniin ei redusoi niitä mihinkään tiettyyn teoriamuottiin, ja näin unia voidaan tutkia niiden luontaisessa monivivahteisuudessa. Ullmanilaisissa uniryhmissä olennaiset perusolettamukset vaihtelevat; eli ne määritellään unennäkijän viitekehyksestä käsin, ei ryhmän johtajan tai muiden ryhmäläisten. (Siivola 1984)

Teoreettisen taustan sijasta saattaa olla osuvampaa puhua tutkimuksen ajatuspohjasta. Tutkimuksella on aina jokin ajatuksellinen tausta, joka ohjaa yksittäisiä valintoja. (Luostarinen & Väliverronen 1991, 215.) Ullmanin uniteoria on tietenkin yksi teoria muiden joukossa, ja on tärkeää pohtia miten käytän sitä osana tutkimukseni viitekehystä. Mikäli pohjaudun pelkästään Ullmanin teoriaan ja sovellan vielä hänen esittämiään metodeja uniryhmässä, saattaa vaarana olla Ullmanilaisten ideoiden liiallinen replikoiminen. Tutkijan tulee kyetä tarkastelemaan kohdettaan ja omia ennakkokäsityksiään mahdollisimman vapaasti. Näin ollen olen päätynyt ajatuspohjaan, joka yhdistää erilaisia tausta-ajatuksia. Ullmanilaisesta teoriasta sovellan pääasiassa sen praktista puolta. Lisäksi käytän ryhmädynaamista sekä metaforista ajatuspohjaa. Unien oivaltamisessa ryhmäprosessi ja se, miten unista puhutaan ovat tärkeässä asemassa. Ajatuspohja antaa tutkijalle enemmän liikkumavaraa ja tutkimuksellinen etäisyys kohteesta on helpompi saavuttaa.

Montague Ullmanin ohjaamia ryhmiä kutsutaan kokemusperäisiksi uniryhmiksi (the experiential dream group). Kokoonpanoon kuuluu yleensä kuudesta kahdeksaan henkilöä. Tällainen pienryhmä tarjoaa tehokkaimman avun unien tulkintaan. Ullman käyttää nykyään kollegansa Marianne Eckhartin termiä ”unioivallus” (dream appreciation) unien tulkinnan (dream interpretation) sijasta. Samoin kuin oivallamme taidetta, voimme oivaltaa unia. Tulkinta herättää helposti autoritaarisia assosiaatioita tulkitsijasta, joka ”tietää” mitä unet muille merkitsevät. Lisäksi käsitteeseen liittyy tietynlainen teknisyys, joka rajoittaa sen käyttöaluetta. Psykoanalyytikko voi käyttää teknistä ja teoreettista tietouttaan luodakseen uneen soveltuvan tulkinnan. Hän voi auttaa meitä oivaltamaan sen, mutta hän ei voi tulkinnan tarkkuudesta huolimatta oivaltaa sitä meidän puolestamme. Ullman ei hyväksy ajatusta siitä, että kuka tahansa voi tulla toisen henkilön unen asiantuntijaksi. Voimme tulla ainoastaan oman unemme asiantuntijaksi, mutta voimme auttaa toisia tulemaan omien uniensa asiantuntijoiksi. Auttajan rooli perustuu kahteen näkökulmaan. Ensinnäkin meidän tulee saada tukea, jotta saavuttaisimme mahdollisimman rehellisen näkemyksen unistamme. Toiseksi muut ihmiset kykenevät kenties paremmin ymmärtämään uniemme metaforista kieltä, koska he eivät ole henkilökohtaisesti ja emotionaalisesti sidoksissa unien viesteihin ja seurauksiin. Vaikka toiset yksilöt auttavatkin unennäkijää, ei tämä tarkoita sitä, että uneksija joutuisi luopumaan