Pois
Jorma Palo: Aivojen salaisuudet. Visio-sarja. Otava 1986
Olli Haapala: Geenien kanssa ihmisiksi. Visio-sarja. Otava 1986
Markku Ojanen, Esa Sariola: Skitsofrenia laitoskierteestä vapautumiseen. Visio-sarja. Otava 1986

 
VANHA VAKKA, UUSI KANSI...

Kirjasarjojen nimiä syntyy uusia kuin shampoomerkkejä: sama sotku uudessa pullossa ja kuivat/normaalit/rasvaiset kiharanne, parhaassa tapauksessa myös kaljunne suorastaan huutavat nautinnosta. Jospa uudessa kirjasarjassa nimeltä Visio olisi jotain uutta ja erilaista? "Visio-kirjasarja aikamme aiheista kaikille, jotka haluavat ymmärtää aikamme uudet ilmiöt ja kehityksen suunnan ... tietoa aktiiviselle, ennakkoluulottomalle ihmiselle." - Tukan se ainakin pystyyn nostaa.

Kansalaistottelemattomuus, tietokonevallankumouksen tuottama stressi, genetiikka, aivotutkimus, skitsofrenia. Siinä viisi ensimmäistä Visiota, aikamme ja menneidenkin aikojen ilmiöitä. Niistä kolme viimeksimainittua omalla pöydälläni.

<>

Jorma Palo, lääketieteen ja kirurgian tohtori, Helsingin yliopiston neurologian professori ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalaan neurologian klinikan ylilääkäri, noteeraa "Aivojen salaisuudellaan" kolmikon pohjan. Viidestäkymmenestä pikku aivoturinasta on kolmetoista ilmestynyt jo aikaisemmin Helsingin Sanomain kuukausiliitteissä. Niin vanhat kuin uudet turinat kyllä menettelevät pikku valistuspaloina asiaan vihkiytymättömille aivoista neurologian näkökulmasta. Mutta siihen olisi Palon pitänyt tyytyä. Nyt hän yrittelee aisansa ylitse sinne tänne elämän ja kulttuurin ilmiöitä ruotimaan. Häneltä puuttuu kuitenkin ratkaisevalla tavalla kokonaisnäkemys kaikesta neurologian ulkopuolella olevasta, jolloin hänen yrittämisensä muuttuu ennakkoluuloisuudeksi, tyhjiksi lausahduksiksi, asiattomiksi letkautuksiksi ja vitsin yrittelyiksi, joita lukee lähinnä vaivautuneena. Moista yleistaustaa vasten minulle oli yllätys, että hän ei pitänytkään homoutta sairautena.

<>

Olli Haapala, Turun yliopiston perinnöllisyystieteen dosentti, aloittaa kymmenen vuoden takaisella kirjoitelmallaan oman päivälehtiartikkeleistaan kootun kirjansa genetiikasta. Kaksi muutakin kirjoitelmaa on 70-luvun puolelta, loput toki 80-luvulta, onhan Visio-kirjasarja toki aikamme aiheista... Hänen kynänsä on huomattavan paljon norjempi kuin Palon, ja aihekin enemmän tunteita nostattava, jota kirjan etukansi tietysti käyttää hyväkseen: Kloonaus Geenien manipulointi Keinosiemennyslapset Genetismi - humanismin auringonpimennys?

Niistä kiinnostuneelle on Haapalan kooltansa kolmikon kapoisin teos aivan passeli. Se on sujuvasti ja tiiviisti kirjoitettu, paljon eksaktia nimi- ja numerotietoa sisältävää, toisaalta myös yhteiskunnan kokonaishahmotuksen kykyä osoittavaa. Jokainen luku on oma kokonaisuutensa, tietysti, koskapa erillisiä lehtiartikkeleita alunperin ovat, pienin lisäyksin jotkut täydennettyjä.

Oman hyvän säväyksensä antaa Haapalan taiteilu humanismin ja luonnontieteiden välillä hänen antamatta koko kättään kummallekaan pirulle. Hän haluaa liittää kummankin sormet toisiinsa ja napauttaa samalla kumpaistakin sormille.

Muutamia kirjan geeniaiheita: Pitäisikö keinosiemennyslapsen saada tietää siemennesteen luovuttajan henkilöllisyys? Lapsen sukupuolen määrääminen jo hedelmöityksessä. Onko korvikeäiti eli täysin vieraan naisen ja miehen tuotosta sisällään kantava nainen lapselle millainen äiti? Geenisiirtokokeilut ihmisyksilöiden välillä. Entä sitten eri eläinten välillä esim. tuotannollisessa tarkoituksessa? Geenipassin eli yksityiskohtaisen geenikartan käyttö päätöksenteossa, esim. aviopuolisoiden valinnassa.

Yhdellä kirjan aukeamalla olevaan geenietiikan karttaan on Haapala tiivistäen koonnut geenitekniikat, eettisyyden, riskit ja turvatoimenpiteet em. alueilla. Hän itse edustaa varovaista linjaa kuten turvallisinta monessa mielessä onkin. Voivathan varomattomat kokeilut johtaa vaikkapa täydellisiin ekokatastrofeihin, jos joku keinotekoisesti manipuloitu elämänmuoto riistäytyy valloilleen ja katkaisee jonkun olennaisen lenkin ekotasapainon loputtoman monihaaraisissa ketjustoissa. Kauhufilmejä ja romaanejahan on tästä aiheesta aina riittänyt.

<>

Psykologit Markku Ojanen ja Esa Sariola käyvät kiinni iäisyysaiheeseen elikkä skitsofreniaan kirjassaan Skitsofrenia - laitoskierteestä vapautumiseen. Ojanen (s. 1944) on vanha parta jakomielisten tutkimuspuuhissaan. Jo vuodesta 1971 hän toimi tutkijana, suunnittelijana ja työnohjaajana miltei nyt legendaariseksi kohonneessa 1960-luvun lopulla toimintaansa aloitelleessa Sopimusvuoren terapeuttisessa yhteisössä Tampereella. Nyt hän on lisäksi maamme suuruuteen nähden sangen suurisuuntaisen, pitkäaikaisen ja kunniahimoisen "skitsofrenian tutkimuksen, hoidon ja kuntoutuksen valtakunnallisen kehittämisohjelman" pitkäaikaispotilaita koskevan osaprojektin johtajana. Toinen psykologi on puolestaan kunnostautunut novellikokoelmalla nimeltä Väärinkäsityksiä sekä romaanilla Rakas ystävä. En ole niitä nähnyt. Psykologin tointaan hän hoitaa Hesperian sairaalassa.

Vastaavatko heidän käytännön panoksensa heidän ammattimeriittejään? Kysymys on melko pitkälle väärin asetettu, koska meriiteistä ei juurikaan voi päätellä, mitä pakkauksesta todella löytyy.

Vaan täyttä tavaraahan sieltä, diplomeista riippumatta. Vahva käytännön kokemus leimaa heidän tekstiään, josta haaveelliset illusionismit ovat todella kaukana. Skyllan kuusikitaisen tyhjän suunsoiton toisella puolella odottelee tietysti Kharybdiksen pyörteen nihilistinen nielu, jonka laitaa tekijät kyllä silloin tällöin tuiman ryppyotsaisina seilailevat. Aavistuksen verran heissä vaistoaa mielisairaalan raudanlujien realiteettien aiheuttamia ympäristövaurioita, mutta kyllä täytyy sanoa, että vievät pojat sentään otsa rypyssäkin pisteet kotiin sortumatta toisaalta terapeutistiseen lällyttelyyn, toisaalta täydelliseen nihilismiin, jotka kumpikin miltei kaikkialla miltei kaikkia hoito-osastoja riivaavat.

Mitään sisäisen henkistyneitä yksityispsykoterapian kukkaiskuvauksia "En luvannut sinulle ruusutarhaa"-tyyliin ei tekstistä totisesti löydy. Painotus on oppimisterapian puolella. Potilas on potilas vaikka voissa paistaisi. Mutta surullisen totta se on, niin lujasti pitävät siitä kiinni niin parantajat kuin parannettavatkin. Näyttäkää minulle yksi psykiatri, psykologi, hoitaja, potilas tai omainen, joka väittää olevansa tuosta roolittuneisuudesta vapaa ja myös sitä on, niin työnnän hänen kouraansa ensimmäisen kiven. Ruusutarhoista ei voi ollakaan puhetta kunnallisen mielisairaanhoidon piirissä vellovan joukkohulluuden keskellä, vaan siellä tarvitaan toisenlaista pioneerityötä, sellaista kuin mm. juuri Sopimusvuori on sangen pitkälle onnistuneella skitsofreenikkojen kotiutusohjelmallaan osoittanut, josta yksi luku on tässäkin kirjassa. Sariola puolestaan kuvaa Hesperiassa toteutettua sosiaalisen kuntoutuksen kokeiluohjelmaa, jolla muutaman sairaalakierteeseen joutuneen potilaan pysyvämpi kuntouttaminen avohoitoon onnistuttiin toteuttamaan.

Hiiteen aktiivi yhteiskuntapolitiikka sairaaloista: "Psykiatriselle laitokselle kuuluu vain psykoosin välitön hoito ja siihen liittyvä yhteisöelämän perusvalmiuksien kuntouttaminen, eivät laajemmat kysymykset." Myös psykoanalyyttinen ajattelu ja ehkäpä myös jotkut suomalaiset ajattelijat saavat tekijöiltä potkun nivusiinsa: "Skitsofrenian pitkien terapioiden joskus tuottamat onnistumiset ovat selitettävissä vuorovaikutuksen kiinteydellä, pitkäaikaisuudella ja johdonmukaisuudella sekä terapian lisäksi olemassa olleilla suotuisilla ympäristövaikutuksilla. Menestys ei johdu tulkinnoista tai tiedostamattomien narsististen loukkausten tiedostamisesta."

Tekijät painottavat skitsofrenian hoidossa eniten kognitiivisia ja informatiivisia tekijöitä jättäen kyllä dynaamisillekin tekijöille jonkunlaisen mahdollisuuden, mutta kovin huonokuntoisina ne tekijöiden työhuoneen nurkassa viruvat. Potilaan oma vastuu, vaatimus, tieto, erittely, tarkkuus, täsmällisyys, selkeys, johdonmukaisuus, siinä hoidon avainsanoja. Hoivan ja säälin kauniilta tuntuviin ihanteisiin pukeutuu usein heidän kuvaamansa "empaattinen harha", jonka vallassa maallikot niin useasti ovat kuvitellen pystyvänsä samaistumaan mielisairaiden maailmaan, heidän motiiveihinsa ja haluihinsa.

Ylimainontaan turtuneena oikeastaan ilahdun, että he alimainostavat kirjaansa. Kirja ei tunge itseänsä väkisin "jokaisen asiasta kiinnostuneen" suuhun eikä puhu mitään myöskään soveltuvuudestaan myös ammattikäyttöön. Jokaisen asiasta kiinnostuneen lisäksi tällainen hupsuttelematon (raivo)realistinen kirja sopii vallan mainiosti myös esim. mielisairaalain osasto- ym. kokousten keskustelun pohjaksi vallankin kuntoutusosastoille. Se antaa referenssit suomalaisen kunnallisen mielisairaanhoidon todellisuudesta voiden peräti vapauttaa hoitohenkilökuntaa ammattikuvaan pirullisen piilevästi sisältyvästä täydellisen epäreaalista tarpeesta yrittää olla pikku psykoanalyytikkoja.

Markku Siivola
kts myös:
Palo: Mies, joka ei ollut mistään kotoisin, Saanko elää, saanko kuolla - hoidon rajat, Suomalainen lääkärikirja, Sängyssä vai kylppärissä
Ojanen & Sariola: Hoito vai pakkohoito - miten autan skitsofreniapotilasta