Markku Siivola:
Esitys 13.10.1996 hengen ja tiedon messuilla Suomalaisessa yhteiskoulussa Helsingissä
Saavuttaaksenne päämääränne henkisen kehityksen tiellä:
TUNNETTU
Ihminen kehittyy henkisesti harjoittelemalla ja hänen rukouksiinsa vastataan. Pyytäjä voi saada mitä pyytää. Kenelle se riittää, hyvä. Sillä tullaan paremmaksi ihmiseksi, joka on arvo sinänsä.
Todellisuuden kohtaamista se ei kuitenkaan ole, eikä todellisuudella ole arvoa (eikä arvottomuutta). Harjoitukset johtavat tuloksiin, mutta eivät todellisuuteen.
Henkinen kehitys on alati läsnäolevan todellisuuden kohtaamisen tuonnemmaksi lykkäämistä.
TUNTEMATON
Olennaisinta on saada se mitä ei pyydä - se mitä ei osaa eikä tiedä pyytää. Sen saamiseksi täytyy menettää itsensä. Mutta oman minän häivyttämisen harjoitukset ovat itsen vahvistamista. Pyrkimys on minän keino ylläpitää ja vahvistaa itseään. Pyrkimys olennaisimman saavuttamiseksi on varmin tapa olla saavuttamatta sitä. Kehityksen idea on varma tapa kohdata se jokin vasta huomenna, jota ei koskaan tule.
Tuntematonta ei voida pyytää eikä kaivata, koska se on tuntematon. Ääretöntä ei äärellinen minä voi millään harjoituksella kutsua luokseen, koska ääretön on jo läsnä. Ääretöntä ei voi saavuttaa, koska saavuttaminen on minän (=esteen) keksintö jatkaa itseään.
Usein käyttämieni sanojen merkityksiä
1. Henkisyyden moniselitteisyys
Henkinen: ei-ruumiillinen, jumalallinen, yliluonnollinen,
spiritistinen, spiritualistinen, henkimaailma, sielullinen, syvähenkinen,
eettinen, ajatuksellis-älyllinen (arki-ilmaisuna ihmisen henkiset
toiminnot)
2. Henkinen kehitys pakokeinona
Henkinen: jotain tavoiteltavaa, jonka alueella ruumiillisuuden kirot eivät ihmistä riivaisi
Kehitys: aikasidonnainen asteittainen muutos jostain huonommaksi koetusta johonkin paremmaksi koettuun
Henkinen kehitys: persoonallisuuden kehityksen sotkeminen
henkisyyteen: yksi minän pakokeinoista yrityksenä vapautua itse
aiheuttamistaan vaivoista
3. Keskeiset käsitteeni
Minäisyys: ulkonaisesti tietoinen osa meissä; päivätajuntamme tietoisesti kokema itsemme; "minä"
Yksilöllisyys: sisäinen muille näkymätön työntekijä
Persoonallisuus: ulkoinen muille näkyvä työkalu
Henkinen: yksilöllisyys; monadi, 'Jumalan siru', ajaton, paikaton ja jakamaton, silti yksilökohtainen elämän ydinliekki meissä.
Henkinen kehitys: minäisyytemme luoman ajan harhatemppu - henkisyyden ajattomuus ei tartu henkisen kehityksen aikasidonnaiseen verkkoon
Tämä esitykseni on jatkomuokkaus esitelmästäni, jolle aikoinaan ehdotettiin nimeä 'Ihmissuhteet henkisen kasvun peilinä'.
Kuvaan tavanomaisimpia tapoja, joilla yritämme pysytellä henkisen kehityksen tiellä. Monet meistä saattavat kyllä sanoa ettei ole tietenkään mitään yhtä tietä totuuteen, ja ovathan ne muutkin suunnat hyviä, mutta.... mutta että se meidän teosofiamme, kristosofiamme, antroposofiamme, astrologiamme, krishnamurtilaisuutemme, Urantiakirjamme, unemme, Raamattumme on kuitenkin se parhain; "primus inter pares"; paras vertaistensa joukossa.
Ihmissuhteiden laadun arviointi on äärimmäisen riippuvaista arvioijasta. Jos toisen ihmisen puheen sisältö vastaa omia mielipiteitämme, ovat monet meistä jo valmiita arvioimaan toisen olevan oikealla tiellä.
Vaikeampi on arvioida puhetapaa; "fiilinkiä", joka usein kertoo aivan muuta kuin puhujan sanojen merkitys. Saatamme olla hämmästyttävän sokeita rakkaudesta puhuvan valtapelille, itsekeskeisyydelle ja vihamielisyydelle. Meitä hämää myös hyvä käytös. Mistään näistä emme kuitenkaan voi päätellä hänen henkistä tilaansa; hänen sisäistä yksilöllisyyttään, vaan olemme nähneet vasta kappaleen hänen ulkokuortaan; hänen persoonallisuuttaan. Toisten kanssa hyvin toimeen tuleminen on persoonallisuuden ominaisuus. Henkisyys puolestaan on ihmisen suhde sisäiseen itseensä, eikä sitä voi mitata suhteilla toisiin ihmisiin.
Ihmissuhde on siis kahden persoonallisuuden niveltäytyminen toisiinsa. Koska ihmissuhteet heijastavat persoonallisuuden ominaisuuksia, ne ovat siis ilmiömaailmaan sidottuja ominaisuuksia. Henkisyys puolestaan ei ole ilmiömaailmaan sidottua. Ei henkisyys ihmisiä yhteen tai erilleen saata, vaan ulkoiset, ajasta ja paikasta riippuvat ja persoonallisuusrakenteen sanelemat seikat. Ihmissuhteisiin pystyy sopivan persoonallisuuden omaava pikkuperkelekin. Tunnemme varmaan kaikki sellaisia tuttujamme, jotka eivät näe meissä monia sellaisia piirteitä, jotka itsemme mielestä ovat kuitenkin aivan keskeisiä meissä. Ihmissuhteemme määräytyvät paljolti näiden sokeuksien pohjalta.
Länsimainen ihminen, ja länsimaiset terapiamuodot yliarvostavat ihmissuhteita. Ihmisen suhde toiseen tulee merkitsevämmäksi kuin ihmisen suhde itseensä eli Jumalaan. Nämä länsiterapioiden yksipuoliset "ihmissuhde-evankeliumit" näkee psykologian Grand Old Man Lauri Rauhala osasyynä kritiikittömään puolimaaniseen osallistumisvimmaan, joka ei kysy mihin osallistutaan ja miten (Meditaatio. Otava 1986).
Jokaisessa ryhmässä - siis myös täällä koolla olevassa - on olemassa salaiset ja julkiset ristiriitansa, ja monet teistä jo tiedättekin niiden olemassaolon. Tässäkin salissa on monta kanssaihmistänne, joiden kadotettua sielua te mielellänne lähtisitte pelastamaan, ja ihmettelette ärtyneenä, kuinka he eivät tajua monia itsenne mielestä ilmiselviä asioita. Haluamme silloin kanssaihmistämme henkisen kehityksen tielle niinkuin me sen itse ymmärrämme, mutta suistamme hänet hänen omalta tieltään. Se saattaa kyllä viihdyttää itseänne ja häntä, ja saatatte jopa panna pystyyn uuden lahkolaisteltankin, mutta älköön sitä sekoitettako henkiseen kehitykseen.
Muistelkaapa "veljiänne" jopa oman uskonsuuntanne piirissä. Saatatte kyllä esiintyä ryhmänä ulospäin kovinkin harmonisen ja yhteneväisyyden hengessä, mutta sellaista seurakuntaa ei ole, jossa ei kulissien takana näyteltäisi aivan muita näytelmiä. Jokin näyttää siis aina menevän enemmän tai vähemmän vikaan. -- Kunhan nuo ymmärtämättömät ymmärtäisivät jättää yhdistyksemme...
Meidän täytyy siis lähteä totuutta etsimään, mutta mihin suuntaan? Mieluummin tietysti oikeaan suuntaan eikä vääräuskoisten leiriin. Suunnannäyttäjiä ja suuntaviittoja on vain niin monia, uskonnollisia, psykologisia ja poliittisia, ja ne osoittavat niin kovin moneen eri suuntaan. Mutta yksi niissä on yhteistä: ne väittävät osoittavansa aina siihen suuntaan, missä on:
TOTUUS
Mitä viittaa näistä sitten seuraisi? Varovaisuus on paikallaan, sanovat monet, ja niinpä olenkin monasti kuullut rajatiedosta kiinnostuneiden muistuttelevan toisiaan siitä, kuinka heidän omat auktoriteettinsa ovat sanoneet, ettei tule seurata auktoriteetteja!
Yrjö Kallinen kertoo kuinka totuus tavoitetaan: ihminen kiipeää ylemmäs yrittäen tavoittaa Jumalaa, kunnes hän eräänä päivänä väsyy, irrottaa otteensa ja kokee kuinka jumalaan pudotaan.
Orvo Raippamaan mukaan:
Totuus on kaikissa muodoissa, mutta se ei ole minkään muodon yksinoikeus.
Pentti Saarikoski kuvaa humoristisesti kuinka takerrumme niihin järjestelmiin, joihin olemme vuosikaudet uskoneet ja niitä työllä ja vaivalla opiskelleet. On niin vaikeata todeta, että se kaikki on ollut turhaa, ja niin pidämme rakennelmastamme mieluummin kiinni kuin kokeilemme toisenlaisiakin voimistelujärjestelmiä, joita toisin uskovat harjoittelevat.
Henkistä kasvua on vain sille, joka sitä toivoo: sille, joka tunnemme olevamme, vaikka uskonnot kertovat juuri sen olevan harhaa. Mitä enemmän olemme rakastuneet henkisen kasvun ideaan, sitä vahvemmin se kertoo meidän juuttuneen oman mielemme ovelaan ansaan.
Henkisen kasvun idea on vain puolustuskeinomme omaa häviämistämme vastaan.
"Mieli on niin nerokkaan ovela ettei sitä voida pettää. Se on päättänyt elää, ja se elää niin kauan kuin sillä on pieninkin erä ravintoa. Niin kauan kuin ihminen erittelee itseään, jaottelee ja punnitsee hyvää ja pahaa, oikeata ja väärää, on hän itsepetokselle altis."
"Millään sellaisella, mikä ihmissuvun historiassa kulloinkin on ajateltu ja keksitty ohjeeksi, esitetty valmistautumiseksi, harjoittamiseksi, meditaatioiksi, ei ole mitään tekemistä kohtaamisen alkuperäisen yksinkertaisen tosiasian kanssa."
Kasvu ja kehitys on muuttumista jostakin johonkin. Muuttuminen on
kyllä monesti äärimmäisen hyödyllistä, mutta se ei ole sisäisen itsemme, vaan
aikaan sidottujen ulkoisten tekijöiden muuttumista.
"Hän ei samaista itseään niihin muodonmuutoksiin, jotka hänessä tapahtuvat, eikä hänellä ole käyttöä itselleen (mikä on keinotekoisuutta)."
Kehitystä tietysti tapahtuu, paljonkin. Olemmehan elämämme kehittyneet lapsesta aikuiseksi. Mutta onko tuo kehitys todellista kehitystä vai henkistä taantumista, kuka sen mittaa ja millä mittarilla? Joku arvostaa vakavaa ja vastuullista aikuisuutta. Toinen taas pitää lapsenomaista elävyyttä tärkeimpänä, ja arvioi aikuisuuden arvostajan pystyynkuolleeksi, ja tämä taas vuorostaan tuon toisen pelkäksi lapsiuskovaiseksi.
Kehittyvää on tietysti myös tietomme, eikä tieto sinänsä ole pahitteeksi, päinvastoin. Voimme käyttää tietoa sosiaalisen kanssakäymisen joustavoittamiseksi, vahvistaa persoonallisuutemme rakenteita, mutta sillä ei edelleenkään ole tekemistä elämän sen sisäisen ytimen kanssa, jota kaikki täällä läsnä olevat varmaankin ovat omalla tavallaan hakemassa. Sillä ei ole mitään tekemistä ymmärryksen kanssa.
Parhaassa tapauksessa juuri kasvava tietomme alkaa yhä selvemmin osoittaa, että kasvava tietomme ei auta. Vain järki voi tulla johtopäätökseen, että järki ei riitä! Siihen se riittää. Juuri siihen tarvitaan tietoa! Pelkkä tieto on vain johtopäätösmateriaalia eli ajatusärsykkeitä sille, joka kyllä vaistomaisesti tajuaa, että muutakin kuin tietoa tarvitaan, mutta jonka järki ei suostu yhtään hellittämään valta-asemastaan ennenkuin on kerännyt itselleen riittävästi todisteita omasta voimattomuudestaan.
Ja miksi taivaan valtakuntaan pääsee ilman mitään kehitystä ja henkisiä
harjoituksia?
Ja hän sanoi: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." - Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa."
Jos kaikenmaailman rentut, roistot ja ryövärit elävät ensin elämänsä
jumalattomasti, ja sitten voivat ykskaks hurauttaa henkisen harjoittajan ohi
paratiisiin, niin henkisen kehittymisen tie onkin ehkä kuitenkin harhapolku?
Kun tavoittelemme sitä jotakin, joka meiltä kaikilta tuntuu olevan
hukkautunut, nimitettäköön sitä henkisyydeksi, jumalaksi, miksi vain, niin jotta
voitaisiin tavoitella jotain, sen on oltava tuolla jossain kauempana, eihän
läsnäolevaa voitaisi tavoitella! Silti tavoittelemme vaikka hoemme sitä samaa
mitä uskonnot jo tuhansia vuosia: totuus/jumala, nehän ovat tässä ja nyt! Miksi
siis haemme niitä jatkuvasti muualta?
Tuntematonta ei voida tavoitella. Tunnettu on vanhaa, eihän sitä voitaisi
muuten tuntea. Todella uusi on tietysti tuntematonta, niin tuntematonta ettemme
mitenkään voi tietää, miten sitä etsiä.
Jos totuus on jo tässä, miten voin sen nähdä? - Totuus on kuin peili, josta
ei voida mitään tietää - vain siihen heijastuvat kuvat voidaan nähdä:
Täydellisen peilin luonteeseen kuuluu, että ette voi nähdä sitä. Sen, minkä voitte nähdä, täytyy olla tahra.
Kaikki mitä voimme nähdä, mitata ja arvioida, ei ole totuutta, tai miksi sitä nimitettäneenkään. Mittaamatonta ei voi mitata. Myös kehitys on kehitysmittareiden alaista. Totuudesta voidaan sanoa vain mitä se ei ole. Totuuden mittareita ei niin ollen myöskään ole. Se joka nähdään, on tahra.
Se, joka henkisen kehityksen pyrkimystemme kautta voi kasvaa, on persoonallisuutemme. Persoonallisuus on yksilöllisyytemme työrukkanen. Yksilöllisyys; "jumalan siru" meissä, ei voi kasvaa, koska se on aina ollutkin täydellinen. Hyvä työrukkanen auttaa työn onnistumista. Niin myös persoonallisuuden kasvu voi auttaa persoonallisuutta olemaan tehokkaampana työrukkasena yksilöllisyydellemme, eli voimme sen avulla välittää sisäistä elämäämme paremmin niille jotka jo itsekin ymmärtävät, ei muille.
Rukkaset, kuinka kauniit tahansa, eivät vielä kerro niitä käyttävästä isännästä. Persoonallisuuden ominaisuuksia voidaan hioa uskontojen ja psykologisten kehityskurssien harjoituksilla. Mutta se on kaksiteräinen miekka. Harjoituksilla saavutettu maailmassa pärjäävyyden kasvu ja siitä seuraavat kanssaihmisten kiitokset ja ihailu voi johtaa maailmasta juopumiseen, ja niin persoonallisuus suuntautuu yhä enemmän hakemaan tyydytystä ulkoisesta maailmasta seuraten yhä vähemmän sisäistä yksilöllisyyden ääntä. Parhaassa, päinvastaisessa tapauksessa vahva persoonallisuus voi yhä paremmin välittää ulkomaailmalle sisäisen elämän viestejä. Kuva kertoo näiden rakenteiden välisten muurien paksuudesta tyyppitapauksissa.
Parhain esimerkki persoonallisuuden kasvuun sisältyvistä vaaroista on paholainen. Hän on äärimmäisen vahva persoonallisuus. Kuva paholaisesta kautta kaikkien aikojen ja kulttuurien on hämmästyttävän samanlainen; siispä sen hahmon täytyy sisältää jotain koko ihmiskunnalle yhteistä. Miltei kaikkialla paholainen kuvataan vahvaksi, älykkääksi, kaikki käyttäytymistavat hallitsevaksi maailmanmieheksi. Vahvaksi persoonallisuudeksi!
Paholaisen universaalissa arkkityypissä ilmenee näin äärimmäisen selvästi, kuinka persoonallisuuden vahvuus ei ole mikään ratkaisu. Se voi heijastaa jotakin aivan muuta kuin sisintä olemustamme, saattaapa tehdä ihmisen entistäkin perkeleellisemmäksi.
Jos ihminen huomaa, että persoonallisuus onkin kahle, hän saattaa yrittää
päinvastaista tietä; tehdä itsensä olemattomaksi, pyrkii hävittämään sen
joka pyrkii; minäisyytensä. Mutta mikään yritys ei auta:
"Voidakseen irrottautua minäisyydestään ei minkäänlaisesta luopumisesta ole mitään hyötyä. Luopumispyyteen takana on aina ajatus: se olen minä joka luovun, joka on yhtä kuin minäisyyden tehostusta."
"Minäisyydestään vapautuminen .... on tulos jostakin sellaisesta jota menetelmien avulla ei voi saavuttaa. .... Kokemuspohja määrää hetken, ja kuitenkin se hetki on aina läsnä, sillä .... kehitys ei ole mitään muuta kuin vaikeuksien vaihteluja minäisyyden antautumiseksi."
Henkisyyden mittariksi valitaan usein pyhyys. Kun ihminen on pyhä, hän vaikuttaa olevan korkealla henkisellä tasolla. Pyhyys on kuitenkin tarkkailijan oman jakautuneisuuden synnyttämä tunnehorkkatila, esteettinen väristys, lupaus oman ristiriitaisuuden loppumisesta, ja päätymisestä harmonisuuden tilaan. Sotiakin väitetään pyhiksi.
Jos gurunne käyttää "pyhä"-sanaa, kiertäkää hänet kaukaa. Kun ihminen käyttäytyy 'pyhästi' eli puhuu ja liikehtii rauhallisen lempeästi, ei menetä malttiaan, on älykäs ja joustava puheissaan, pukeutuu kauniisti, hänen luullaan olevan henkinen - vaikka kyse voi olla peräti saatanallisuudesta eli ulkoisten arvojen palvelukseen pyhittäytyneen persoonan hioutuneisuudesta.
Pyhyystautioireisiin kuuluu puhuminen pyhyydestä, rakkaudesta ja värähtelyistä. Luennoitsija hehkuttaa samaa kristus- tai buddhavärjättyä 'rakasta ja ole jalo'-teemaa kuin muutkin, ja kertoo nöyrän tuntuisena sadannen kerran samat värähtelytasojutut ja 'Olen vain välittäjä'-tarinat.
Tällainen henkilö on muodostanut itsestään omien ihanteittemme heijastuman. Ihanteemme on syntynyt halusta leikata itsestämme meille itsellemme ja toisille tuskaa aiheuttavat osat irti, ja jättää jäljelle vain hyvät. Tällöin emme tarkastele itseämme sellaisena kuin olemme, ja niin luomme katseemme sellaiseen jonka tulisi olla, eli todellisuutta vastaamattomaan ihanteeseen. Tällainen oman pakenemisemme luomaan kiiltokuvaan gurumme pukeutuvat. He ovat pyhyydessään ihmispuolikkaita; hyvyystorsoja, toisen puolen itsestään piiloon laittaneita.
Pyhyystautisen esitelmöijän kipeys ei yleensä käy ilmi julkisissa tilanteissa, joissa hän on tilanteen luoman psykologisen valtansa turvassa tarvitsematta pelätä raadollisten puoltensa paljastumista. Naamion putoaminen saattaakin sitten olla tavallista rajumpi, kun pintaa vähän rapsuttaa.
Lukemattomista tällaisista kerroista muistan pöyristyttävänä erään seminaarin pitäjän törkeän ja vastuuttoman käyttäytymisen. Hän alleviivasi vastuullisuutta ja vetäytyi pyhyysnaamion hymyilevän kuoren taakse, joka kuitenkin lopulta särkyi paljastaen säälittävän itsetuntovaurioisen ihmisen. Toinen kerta tapahtui erään parapsykologisen seuran sisäpiirin pitkässä istunnossa, jonka aikana puhuttiin kaikista rajatietoon kuuluvista ylevistä asioista kenenkään tajuamatta sitä raadollista "minä olen suurempi guru kuin sinä" -valtapeliä, jota nuo pyhyystautiset keskenään pelasivat.
Pyhyystautinen
Zenin häränpaimennuskuva numero kahdeksan kertoo tästä:
"Hän ei vitkastele siellä; missä on Buddha, ja sen missä Buddha on, hän nopeasti sivuuttaa. .... Pyhyys, jolle linnut tuovat kukkia uhriksi, on vain ilveilyä."
Olavi Noronen on tehnyt teräviä huomiota pyhyydestä kirjassaan
Hiljaisuuden kirja (WSOY 1987):
"Psykoterapeuttien talvikursseilla olemme ruokajonossa ystävällisiä ja jaksamme kärsivällisesti odottaa vuoroamme, mutta työpaikkamme läheisyydessä olevan baarin ruokajonossa tuo pyhempi minämme on väistynyt johonkin."
Vielä räväkämmin hän sanoo saman asian hiukan myöhemmin:
"Jos huomaat muuttuvasi yhä pyhemmäksi, paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi, avuliaammaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi riippuen siitä missä tai keiden kanssa olet, voit luokitella itsesi vertikaali-skitsofreenikoksi. Mikäli et pysty sitä itsellesi myöntämään, olet ansassa hyvin syvällä. ... Vuosia sitten tajusin itse pudonneeni tuohon ansaan enkä ole vieläkään kokonaan päässyt sieltä ylös."
Tämänkaltainen usko tiettyjen ulkonaisten käyttäytymispiirteiden liittymisestä
henkisyyteen on naiivia lapsenuskoa, sukua jeesuskiiltokuville. Aivankuin
henkisyyden loputtomuudelle voitaisiin osoittaa tietyt rajatut ilmentymismuodot.
"Väläystäkään hänen sisäisestä elämästään ei nähdä, sillä hän kulkee omaa tietään seuraamatta muinaisten pyhien jalanjälkiä."
K. Teosofisessa Seurassa etsitään meditoimalla Mestaria heitä ohjaamaan.
M. Mestari on sisäpuolella; meditaatio on tarkoitettu poistamaan tietämättömyyden idea siitä, että hän on ainoastaan ulkopuolella. Jos hän on tuntematon jota odotat ilmaantuvaksi, hän tulee myös katoamaan. Mitä hyötyä on sellaisesta väliaikaisesta olennosta? Mutta niin kauan kuin ajattelet olevasi erillinen tai että olet sama kuin kehosi, niin kauan on myös ulkopuolinen Mestari tarpeellinen, ja hän ilmenee kehollisena. Kun väärä itsensä samaistus omaan kehoon loppuu, niin huomataan ettei Mestari ole kukaan muu kuin Itse.
Niin kauan kuin et ole oivaltanut, tarvitset Mestaria, sanoo Ramana Maharshi.
Miksi siis heittäisit pois tämänhetkisen mieliuskontosi ja gurusi, sinähän
tarvitset heitä kuten Ramana Maharshikin sen sanoo. Mutta etkö tässä sekoita
syytä ja seurausta? R.M. ei sano, että ensin tarvitset Mestaria,
jotta sitten hänen avullaan voit vapautua, vaan että ensin sinun
täytyy itse vapautua, ja vasta sen seurauksena katoaa ulkoisen
gurusi tarve. Niin kauan kuin odotat Mestarilta apua, niin kauan sitä saat,
ja niin kauan sidonnaisuutesi jatkuu.
Ihminen, joka tottuu aina luottamaan itseänsä viisaampaan ei lopulta koskaan löydä riittävän arvokasta yritysaihetta oman ymmärryksensä viisaudella. Ihanne, joka on asetettu liian korkealle, johtaa siihen ettei koskaan opi vaatimaan itseltään, vaan etsii opettajan ja viisaan, joka antaa hänelle valmiit ohjeet. Todellinen sivistys alkaa ymmärryksestä eikä niistä ihanteista, joita emme kuitenkaan pysty toteuttamaan.
Menetelmäihminen kaipaa henkisyysmittareita
Uskontojen käsityksiä oikeasta ja väärästä voidaan kutsua henkisyysmittareiksi. Niitä kaipaa menetelmäihminen luullessaan voivansa erottaa totuuden valheesta ulkonaisten muotojen, kuten uskonnollisten näkemysten avulla. Lapsitilassa oleva totuudenhaluinen ihminen joutuu kokemattomuuttaan aatteiden vangiksi, mutta hänen sieluntilansa hänet niistä kuitenkin myöhemmin vapauttaa.
Menetelmäihminen ei ole alun alkaenkaan ollut aito, vaan hänelle henkinen
kehitys on vähittäistä virheistä luopumista ja totuudellisuuteen kasvamista
määrättyjen voimistelu- ja moraalimenetelmien mukaan. Hän ei etsi totuutta,
vaan menetelmää. Niin hän joutuu
ulkonaisten ohjelmien vangiksi, eli tulee uskoon milloin mihinkin menetelmään,
ja alkaa sotia 'vääriä' menetelmiä vastaan. Hänestä tulee ohjelmoitu pyhä,
joka pysyy pyhyydessään vain menetelmänsä jatkuvan harjoittamisen avulla.
...kuitenkin voisimme sanoa niille, jotka kysyvät mitä pitää tehdä, että älkää tehkö mitään, sillä se joka pyrkii esimerkiksi joogan avulla valaistukseen, löytää kyllä kaikenlaista, mutta harva valaistuksen. Tarkoitus on aina tarkoituksen takana, joten se jokin, jota tavoitellaan, on tarkoituksellinen ja siten tekijänsä ajatuskuvioiden tulos, mutta harvoin aitoa uutta
Rakkautta ja hyvyyttä pidetään henkisen kehityksen keskeisimpinä tunnusmerkkeinä, ja niiden harjoittamista välttämättömänä. Kauniita asioita, mutta eivät riitä totuuden etsijälle.
Luonnolliselta ratkaisulta tuntuu olevan pahan karttaminen ja hyvän
edistäminen, joka tietysti on tarpeellista aina ja kaikkialla. Se voi kuitenkin
muuttua välineestä itsetarkoitukselliseksi päämääräksi, todellisuuden
torjuntakeinoksi; Pollyannismiksi. Silmien sulkeminen pahalta ei ole ratkaisu.
Faust: ken olet, sano!
Mefistofeles: Osa voimaa syvää
mi pahaa tahtoo
mut aikaan saa vain hyvää
Hyvyys on määritelty nuhteettomuudeksi, ja on saatu syntymään kokonainen filosofia sääntöjä nuhteettomuuden saavuttamiseksi. Siten syntyi moraali: voimistelutekniikka, jolla ymmärtämättömyys on saatu piilotetuksi. Nuhteettomuus on saatanallisuuden loistavin keksintö. Sen avulla voidaan jatkuvasti keksiä uusia sääntöjä, joita nimitetään arvoiksi, ja siten syntyy uusia pyrkimyksen portaita elämän raskauttamiseksi ja saadaan näyttämään siltä, että kärsimys on elämän oleellisin osa ja taistelu sen voittamiseksi koko elämän ainoa päämäärä.
Rakkaus tekee onnelliseksi, ja onnellisuus on tila jossa tapahtuu paljon hyviä asioita joita onneton ei voi saavuttaa, mutta siitä tilasta on vielä pitkä matka todelliseen Jumalan arvostamiseen johon sisältyy sekä itsensä tunteminen että todellisuus. Rakastaa tai olla onnellinen ei tietenkään ole pahasta, sillä hän joka rakastaa, tai on onnellinen, ei niitä tunteita ole voinut keinotekoisesti synnyttää, koska tosi onnen tunne, kuten rakkauskin, on tahtoluontomme takainen lahja. Mutta kysymys minäisyydestään luopumisesta ja todellisuuden löytämisestä ei ole kysymystä onnesta tai rakkaudesta.
Koska totuusihmisen (erotukseksi oikeusihmisestä) rajoitus on itsetuntemuksen puute joka johtuu jonkinlaisesta ihmisenä-olemisen-tajun puutteesta - synnyttää se helposti ristiriitaa ja sopeutumattomuutta ympäristönsä kanssa. Totuusihminen, koska harvoin kysyy neuvoa toisilta, vaikuttaa itsepäiseltä ja itsekeskeiseltä.
Totuus on pahaa yhtä paljon kuin se on hyvää, sillä tosiasiassa se ei ole kumpaakaan. Totuus on totuutta kysymättä miksi. Ja koska se niin on, se synnyttää sekä pahaa että hyvää, koska se järkkymättä jää totuudeksi senkin jälkeen kun kaikki kannanotot on siitä lausuttu. Turhaa on kaikki taistelu totuuden puolesta tai sitä vastaan, se on järkkymätön.
"Ollaan rauhan puolesta ja sotaa vastaan, terveyden puolesta ja sairautta vastaan, onnen puolesta kärsimystä vastaan, hyvän puolesta ja pahaa vastaan. Ei nähdä että kysymyksessä ovat käsiteparit, jotka erottamattomasti yhteenkuuluvina vastaavat yhteensä kokonaisuutta, jota ei voi jakaa."
Thorwald Dethlefsen: Kohtalo on haaste
- Elämä ja kohtalo ikivanhojen salaoppien valossa
Karisto 1987
Ole nöyrä, ole ahkera.
Joka on kiltti, nöyrä ja ahkera
saa periä Taivaan.
Jumalan Puutarhassa on onni!
Näin olen minä
jatkanut hyvettä,
isiltä perimää,
enkä tiedä
onko siinä muuta hyvää
kuin että on kauniimpaa
olla nöyrä kuin röyhkeä.
Kun sanoin ystävälleni
että on raukkamaista olla nöyrä,
kauhistui hän ja sanoi:
"Hyveiden pilkkaaja,
tunteeton,
mielipuoli,
sielun murhaaja..."
Mutta minä katsoin maahan
ja kirjoitin hiekkaan:
"Murhaaja on hän
joka totuuden pelosta
tekee pelosta totuuden".
Orvo Raippamaa
Monet väittävät tällaisen tekstin olevan kaikki kehitystiet tukkivaa nihilismiä, kun en osoita mitään erityistä tietä. Kun ei ole kehitystä eikä teitä, vaan kaikki on jo tässä, kuinka mitään teitä voisi tukkia?
Artikkelini otsikon kaksoismerkitys lienee nyt ilmeistä. Suuntaviittoja ihmisen tiellä - todellakin tiellä; esteenä!
Siellä missä mieli aprikoi olemistaan, siellä se elää kaksinverroin voimakkaammin. Niinpä ei ole muuta tietä kuin tiettömyys. Se tahtoo sanoa: on luovuttava luopumisen aatteista. Luopumisen aatteet ja luopumisen vastaisetkin aatteet ovat vain sokkeloita joihin mieli tarrautuu ja elää entistä turvallisemmin.
Kun kaikki tiet ovat avoinna, ei ole enää mitään erityistä tietä
minnekään. Meillä on vapaus tehdä valinta - vapaus olla sidottujakin.
Vapaus jäädä sidotuksi tai lähteä kulkemaan suuntaan, jossa ei ole
tienviittoja eikä guruja. Omalla yksinäisellä tiellä jää jäljelle kaikkein
eniten; kaikkeuden loputtomuus; avoimuus kaikelle, jota
filosofioiden ja menetelmien kuristavat suotimet eivät vääristä ja tukahduta.
Turvallisuushakuinen kaivautuminen tuttuun samaa kieltä ja samoja käsitteitä
käyttävään omaan pikku veljespiiriin ei totuudelliselle ihmiselle ole enää
mahdollista, sillä juuri tuo kaikki tuttu ja turvallinen - olipa se
yhteiskunnan mittareilla arvioituna kuinka jaloa ja arvokasta sosiaalista
toimintaa sinänsä - on juuri sitä, joka estää tuntemattomuuden
loputtomuutta astumasta sisään.
Tuntematonta ei voida tavoitella. Tunnettu on vanhaa, eihän sitä voitaisi muuten tuntea. Todella uusi on tietysti tuntematonta, niin tuntematonta ettemme mitenkään voi tietää, miten sitä etsiä.
Kaikki tämä on itsekunkin todettavissa ja löydettävissä joka hetki. Mutta
siihen ei ole mitään tietä - ei edes henkistä. Kuinka voi mitään tietä olla
sellaiseen, joka on aina läsnä?
Kysyjä: Eikö uskoa keinojen tehokkuuteen tarvita?
M: Ei tarvita uskoa, joka on vain tulosten toivomista. Toiminta on tässä tärkeintä. Se minkä teette totuuden tähden, vie teidät totuuteen. Olkaa vain vakava ja rehellinen. Muoto, jonka se saa, ei ole tärkeä.
Walt Whitman kuvaa tuon tiettömän tien omalla tavallaan:
Pekka Sävyn erittäin hieno käännös häränpaimennuskuvasarjasta on loistava runoelma tiettömästä tiestä totuuteen:
Tämä luku on
liite, koska se vaatii toisenlaisen lähestymistavan avautuakseen. Se kuuluu
kuitenkin osana koko tämän artikkelin tärkeimpään päämäärään osoittaa kuinka
vain tie ilman tienviittoja; tiettömän maan vaellus, on ainoa, joka vie
toisiin takertumisesta todellisuuden omakohtaiseen tutkimiseen. Me tiedämme ja
aavistamme sen mutta emme halua tietää.
Tämä luku ei ole nopeaa lukemista varten, eikä kannanottoa varten puolesta tai vastaan, vaan eläytymisharjoitus, joka tähtää omakohtaisen oivalluksen syntyyn. Ajattelu saattaa sinut rajalle, josta intuitiosi joko vie tai ei vie sinua oivallukseen. Jos oivallat mitä tarkoitan, maailmankuvasi muuttuu pysyvästi - tai sinulle on jo koko ajan ollut päivänselvää mitä tarkoitan. Mikäli tämä luku tuntuu käsittämättömän epäloogiselta, ei asia ole vielä ajattelunkaan tasolla selvinnyt. Lue se silloin vielä kertaalleen läpi, sillä vaikea sen sisältö ei ajattelulle ole. Suurin este ymmärrykseen onkin pelossa siitä, että nykyinen maailmankuvasi muuttuu liikaa, liian uudeksi ja tuntemattomaksi.
1. vaihe: Missä on raja havainnon ja havaitsijan välillä?
Katsot nuolta, joka - niinkuin jo koulussa opimme - heijastuu ylösalaisena kuvana silmänpohjaasi, ja sieltä taas näköhermoja pitkin sähköpurkauksena kohti aivojen takaosan näkökeskuksia.
Missä kohdassa tässä prosessissa on sinun itsesi ja ulkomaailman, subjektin ja objektin, havainnoijan ja havainnon välinen raja? Missä kohdassa ulkomaailma loppuu ja missä kohdassa alat sinä itse, joka ulkomaailmaa katsot?
Ensireaktiomme on vetää raja silmän pintaan, joka johtuu itsemme samaistamisesta ruumiiseemme. Vai onko raja vasta silmänpohjan kuvassa? Onko se kuva edelleen ulkomaailmaa, vai joko se on sinua itseäsi? Jos et sinä, tarkkailija, ole silmäsi pinnan takana, niin oletko sitten silmäsi pohjan takana?
Ovatko näköhermoa pitkin etenevät sähkövirtaukset silmänpohjasta takaraivolle vielä ulkomaailmaa, ja sinä jossain vielä syvemmällä aivoissasi? Vai oletko jo näitä sähkövirtoja? Onko näköhermon sähkövirta osa sinua, tarkkailijaa, vai onko se osa ulkomaailmaa, vaikka onkin sinun sisälläsi? Missä muussa kohdassa havaintokohteen ja sen tajuamisen välisessä ketjussa voisi tarkkailtava loppua ja tarkkailija alkaa?
2. vaihe: Havaitsijakin on havainto
Rajaa havainnon ja havainnoijan välille ei saa vedettyä muutoin kuin keinotekoisesti, älylle väkivaltaa tehden. Ajatellaan asia toisinpäin: emme näe ulkomaailmaa vaan sen kuvan verkkokalvolla. Mutta emmehän näe sitäkään, vaan sähkövirtoja aivoissamme. Tuskin näemme niitäkään - jos näkemisestä tässä vaiheessa voidaan edes puhua. Näemme - siis koemme - jotain muuta kuin asian itsensä, joka on jo moneen kertaan muuntunut, siitä on poistunut osia, ja joitain tullut ehkä matkalla lisää. Näemme siis prosessin, oikeammin: olemme prosessi, jota emme tunne.
Emme siis tiedä mitä ulkomaailma on.
3. vaihe: Johtopäätöksiä
Nyt on syytä edetä hyvin hitaasti ja huolellisesti: havaintomme havaitsijasta, katsojasta joka katsoo ulkomaailmaa, on vain havainto havaintojen joukossa. Emme voi tietää havainnoijasta mitään, koska jokainen havainto myös havainnoijasta on vain havainto, ei havainnoija. Jokainen havainto itsestäsi ja aisteistasi et ole sinä itse aisteinesi, vaan vain havainto itsestäsi, havainto havainnoijasta, joka puolestaan on siis täydellinen tuntemattomuus. Sinä, joka havaitset, olet mysteeri.
Ulkomaailmasta emme siis tiedä mitään. Myös itsestämme sen havainnoijana emme tiedä mitään. Voimme vain tehdä havaintoja, mutta emme tiedä kuka ne tekee, emmekä voi tietää, onko havainnoillamme mitään tekemistä objektiivisen maailman kanssa. Tuo "objektiivinen maailma" on tässä vaiheessa osoittautunut laiskan älyn ja turtuneen havainnon yhdistelmän tuotokseksi. Objektiivista maailmaa ei ole, eikä havainnoijaa kukaan tunne. Ei myöskään subjektiivista maailmaa ole, koska ei ole subjektia, joka maailmaa havaitsee. On vain mysteeri.
Ulkomaailma on siis yhtä kuin havainnoija. Kaukaiset tähdet eivät ole kaukaisia, sillä kaukaisuus on sekin itsemme ominaisuus. Välimatkan elämys syntyy meissä, se on osa meitä. Me olemme tähdet, niiden katsoja ja niiden välinen matka.
Samoin on tietysti ajan suhteen. Kuinka pitkä on nykyhetki? "Hetki"-sana viittaa aikaan, kestoon, vaikka lyhyeenkin. Jo hyvin yksinkertainen ajattelu vie kuitenkin johtopäätökseen, ettei nykyhetki ole sekunnin eikä sekunnin miljoonasosan eikä sitäkään pienempi hetki. Jos se olisi hetki, sillä olisi aikaulottuvuutta eikä enää nykyhetki. Nykyhetki ei ole hetki lainkaan, sillä ei voi olla aikaulottuvuutta, se on siis ajaton. Ajatuksemme ja kokemuksemme historiasta eivät ole historiaa vaan nyky"hetken" ajattomuuden ilmiö.
4. vaihe: Omakohtainen oivallus
Tämä osuus on kaikkein vaikein, koska siitä on selvittävä täysin yksin, sillä selityksin ei voida toista tuoda kuin rajalle. Omakohtainen elämys jää riippumaan sinusta.
Kun katsot läheisiäsi, luontoa, tähtiä, katsot itseäsi, josta et mitään tiedä, ja sinä olet me kaikki. Olet yksin koska olet kaikki. Eikä kaikki voi olla yksin, sillä jos on kaikki, ei ole ketään joka on yksin.
Tämä ei ole vertauskuvallista eikä taiteellisia vapauksia ottavaa ilmaisua! Tavanomaisen logiikan tasolla tämä teksti alkaa tuntua yhä järjettömämmältä, koska tavanomainen logiikka pitää niin lujasti kiinni monista perusolettamuksistaan suostumatta asettamaan niitä kyseenalaisiksi pelon vuoksi, ei asian ajatuksellisen vaikeuden vuoksi.
Jos koet etkä vain ajattele, että on vain yksi olemassa maailmassa, sinä tähtinesi ja tämän tekstin kanssa, joka sekin on sinua (se ei ole minua, koska minäkin olen vain sinä, ja nämä paperista hehkuvat kirjaimet ovat oman tajuntasi osa - havaitsetko sen nyt, juuri nyt, vai onko teksti edessäsi vain jonkun toisen tuotos?), niin huomaat, että juuri se on luonnollisinta kaikista. Se on lisäksi kaikkein vähiten ristiriitaista myös ajattelulle, niin hämmästyttävän selkeätä, että ihmettelet, kuinka on mahdollista, että olet voinut ennen olla näkemättä sitä, ja kuinka keinotekoisia rakenteita ajattelusi on tarvinnut pitääkseen yllä subjektin ja objektin harhaansa.
K. Auttaako valaistukseni muita?
M. Kyllä, ja se on paras apu, jonka voit toisille antaa. .... Mutta todellisuudessa ei ole olemassa noita toisia, joita autetaan. Sillä valaistunut olento näkee ainoastaan Itsen kuten kultaseppä vain kullan kultakoruja arvioidessaan.