Nuorena lääketieteen opiskelijana istuin eräänä sunnuntaiaamupäivänä
kahvilassa odottamassa matkani jatkumista. Niinkuin nuoret usein, olin tulossa
jostain ja menossa vielä jonnekin. Kaupungissa oli hiljaista, joten sain istua
rauhassa ja syventyä Irja Kilpeläisen kirjaan ”Osaammeko kuunnella ja auttaa”
(WSOY, 1969). Kirja kosketti minua kovasti, olinhan kiinnostunut jo tuolloin
psykiatriasta. Minulla oli tarve tulla lääkäriksi, joka pystyy auttamaan,
kuuntelemaan ja kuulemaan. Silmäkulmastani näin että viereiseen pöytään tuli
joku omasta mielestäni laitapuolen kulkija. Vaatteet eivät olleet uusia, eivätkä
ihan siistejäkään. Hän oli jo keski-iän ylittänyt mies, nuoruuden näkökulmastani
jo selkeästi vanhus. Olin harmistunut, olisihan tilaa ollut vaikka kuinka paljon
jäädä kauemmaksikin. Hiukan pelkäsinkin, eihän näistä laitapuolen kulkijoista
koskaan tiedä. Ja aivan kuten olin pelännytkin, mies aloittaa heti
keskusteluyrityksen kanssani. Yritin olla kuulematta häntä keskittyen
koskettavaan kirjaani. Mies ei ole humalassa, ja oikeastaan aika ystävällisellä
ja kohteliaallakin tavalla yrittää tunkeutua maailmaani. En vastaa, luen
eteenpäin. Mies kysyy, mitä niin innokkaasti luen. Suojamekanismini murtuvat,
tilanteen traagiset ja koomiset piirteet tunkeutuvat voimalla tietoisuuteeni:
tarpeeni tulla hyväksi auttajaksi ja kuuntelijaksi saivat kipeitä muistutuksia
kyvyttömyydestäni sinä suvisunnuntaina. Nostin katseeni kirjasta, katsoin miestä
ja vastasin rehellisesti: ”Osaammeko kuunnella ja auttaa”. Kolaus itsetunnolleni
oli niin suuri, että suljin kirjani ja poistuin hiljaa kahvilasta. Muistan tuon
aamun edelleen elävästi.
Tämä on varmaan yksi niistä tapahtumista, jotka omalta osaltaan johdattivat
minua vuosien saatossa kohti työuraa vanhuspsykiatrian parissa. Tarinani
muistuttaa laajemmaltikin siitä ongelmakentästä, josta toivon osaavani kertoa;
siitä ristiriitaisesta suhtautumisestamme ikääntyviin, vanhuksiin ja erityisesti
heihin, joiden ongelmat heijastuvat myös omaisiin. Tarinani mieheltä voisi
nykyilmaisun mukaisesti sanoa puuttuneen ”mediaseksikkyyttä”, sillä hän ei
vastannut mielikuvaani niistä, joita halusin auttaa. Vuosien saatossa olen
todennut tämän ”mediaseksikkyyden” puutoksen olevan laajempikin ongelma
ikääntyvien kohtaamisessa ja auttamisessa. Emme haluaisi tämän ryhmän näkyvän
tai kuuluvan yhteisöissämme, mutta toisaalta meidän on kuitenkin pakko kohdata
vanheneminen kaikkine lieveilmiöineen, mikä puolestaan johtaa helposti
erilaisiin ylilyönteihin.
Yksi ylilyönti on vanhuuden liiallinen ihannointi. Meillä monilla on unelma
auvoisesta vanhenemisesta, jossa vanhukset ovat viisaita, lämpimiä ja
kokemuksestaan rakkaudella ohjeitaan jakavia. Näissä mielikuvissamme nämä
unelmavanhuksemme ovat jopa ulkoisesti kauniisti harmaantuneita, pyöreäposkisia
mummoja ja vaareja, jotka sitten lopuksi rakkaan suvun ympäröiminä nukahtavat
tyynesti ajasta iäisyyteen.
Toinen, ehkä nykyaikaisempi ylilyönti on mielikuva supervanhuksista, jotka vielä
90-vuotiaina suorittavat tohtorintutkintoja, matkustelevat 80-vuotiaina rinkka
selässä Machu Picchulle tai hakkaavat motin halkoja ennen lounasta. Tässä
ikinuoruuteen takertuvassa unelmassa kieltäydymme päästämästä vanhuutta mielemme
porstuasta sisään luonnollisena, väistämättömänä vieraana. Kyse ei ole
pelkästään nykyaikaisesta asennoitumisesta, kuvasihan jo Rooman vallan aikainen
Cicerokin, miten saavutetaan virkeä vanhuus.
Vanhuuden ylioptimistisille ja ihannoiville mielikuville löytyy toki
vastakohtia: kauhukuvia rollaattoreista, vaipoista ja dementiasta. Nämä
mielikuvat huipentuvat hurjiin pelkoihin median rummuttaessa yhteiskunnan
piittaamattomuudesta vanhusten tarpeista. Vanhuus kuvataan toki usein myös
nöyryyttävänä, koomisena tonttuiluna, tai vanhukset nähdään vain ilkeinä,
itsekkäinä, lapsiksi taantuneina sekä taakkana yhteiskunnalle ja omaisilleen.
Usein koetaan, että asiat olivat paremmin ennen vanhaan tai että joissain
toisissa kulttuureissa vanhuus on ollut ja on arvostettua, siten myös
ongelmatonta. On totta, että monissa itämaisissa kulttuureissa korostetaan
vanhuuden viisautta ja ikääntyneiden tärkeyttä, mutta näissäkin kulttuureissa on
esiintynyt selvästi myös vanhusten syrjimistä ja kaltoin kohteluakin.
Suhtautuminen vanhenemiseen on ilmeisesti kaikkialla ja kautta aikojen ollut
vaikeata ja ristiriitaista. Se on ymmärrettävääkin, onhan vanheneminen ihmisen
elämän varmaan vaikein vaihe, koska se sisältää runsaasti meidän kielteisinä
pitämiämme luopumisia ja menetyksiä. Vanheneminen on kuitenkin luonnollinen osa
elämisen kiertokulkua - kaikkialla.
Ristiriitaisuus näkyy nykyään myös suhtautumisessa vanhustenhoitoon. Vanhusten
parissa työskentely on edelleen aliarvostettua, jopa halveksittua.
Vastareaktiona onkin viime aikoina ilmaantunut tarve nostaa vanhustenhoidon
arvostus niin korkealle, ettei mikään tunnu olevan riittävän hyvää vanhusten
tarpeisiin. Tätä mustavalkoista ajattelua esitellään usein mediassa, mikä
aiheuttaa hämmennystä vanhusten ja heidän omaistensa parissa. Monasti omaiset
ovatkin kovin ymmällään yrittäessään ratkaista mistä ja minkälaista hoitoa
omalle vanhukselle pitäisi järjestää.
Edellä mainitsemani ristiriitaiset asenteet, mukaan lukien oma tarinani, ovat
kaikki esimerkkejä ”ikärasismista” - sanasta joka sen englanninkieliseen
vastineeseen nähden on kovin voimakas. Englanniksi se on ”ageism”, joka
tarkoittaa vanhuuteen liittyviä uskomuksia, oletuksia, asenteita, yleensä
kaikkea sellaista, jota automaattisesti saatamme ilman harkintaa vanhuuteen
liittää. Vanheneminen on monimuotoista, kuten ihmiselämä yleensäkin.
Vanheneminen on elämänvaihe, jossa yksilö joutuu hyväksymään tilannettaan
huonontavia muutoksia. Ajoittain muutoksia on toki parempaankin, toivutaan
esimerkiksi vakavasta sairaudesta, mutta pitkällä tähtäimellä terveys ja
toimintakyky heikkenee.
Vanhenemisen tahti on hyvin yksilöllistä, mutta kaikilla vanhenemisen merkitys
on, ettei enää ole ulkonäöltään, aisteiltaan ja psyykkiseltä sekä fyysiseltä
kunnoltaan samanlainen kuin esimerkiksi 20 vuotta aikaisemmin. Tämän asian
kanssa on tultava sinuiksi tavalla tai toisella. Vanhenemiseen sisältyy myös
mahdollisuus kokeilla uutta, ratkaista vanhoja solmukohtia, löytää uusia
reittejä, antaa anteeksi ja hyväksyä. Joillekin tämä kaikki on helpompaa,
joillekin vaikeampaa, mutta jokaisen ratkaisut ovat erilaisia.
Tämä kirja perustuu pääasiassa kokemukseeni vanhuspsykiatrina viimeisten kahden
vuosikymmenen aikana. Koulutukseni ja seuraamani tutkimukset vanhuspsykiatrian
ja gerontologian alalla vaikuttavat tietysti voimakkaasti osaamiseeni, mutta
haluan korostaa että olen ammentanut suuren osan osaamisestani työssä
kohtaamieni ikäihmisten ja heidän aikuisten lapsiensa kriisikokemuksista. Näistä
kohtaamisista ovat syntyneet kirjani monet esimerkit, jotka eivät
salassapitovelvollisuuden vuoksi ole suoraan kenenkään tarinoita vaan
keksittyjä, mutta pohjautuvat hyvin vankasti todellisiin kokemuksiini. Olenkin
kiitollinen kaikille potilailleni ja heidän omaisilleen näistä opetuksista.
Vanhuspsykiatrina olen kokenut vanhenemisen kriisien laajan kirjon, mutta omasta
henkilökohtaisesta kokemuksestani ihmisenä kykenen toivottavasti lisäämään
siihen sen tunteen, mitä on huolehtia, auttaa ja seurata omaisten vanhenemista
ja raihnaistumista. Itse kuulun sukuni vanhimpaan sukupolveen. Edellinen
sukupolvi on jo haudassa, niinpä heidän vanhenemiseensa liittyvät omat
prosessini olen jo läpikäynyt. Vanheneminen on minulle hetki hetkeltä
koskettavampaa myös omana henkilökohtaisena kokemuksena.
Tänä päivänä keskustelu vanhustenhoidosta on lähes yksinomaan negatiivista.
Osaksi tämä negatiivisuus on paikallaan ja hyödyllistä jotta kipeästi
tarvittavaa kehitystä tapahtuisi vanhustenhoidossa. Osa on kuitenkin kohtuutonta
kritiikkiä, joka hautaa alleen jopa sen, joka vanhustenhoidossa on hyvääkin.
Kirjani eroaa vanhuskeskustelun valtavirrasta siinä, etten käsittele epäkohtia
vaikka myönnänkin niitä esiintyvän. Pääasiallisena tavoitteenani on kuitenkin
auttaa ymmärtämään vanhenemiseen liittyviä melko tavallisia ilmiöitä. Siksi
kirjani sävy on positiivinen ja rakentava. Esimerkkieni vanhusten ja heidän
omaistensa ongelmia pystytään yleensä helpottamaan, ja auttavat tahot kuten
terveyskeskuslääkärit ja kotihoito osaavat toimia oikein ja rakentavasti. Heillä
on aikaa, osaamista ja resursseja lähteä tukemaan vanhuksia ongelmissaan.
Kaikeksi kukkuraksi esimerkkitapauksissani on saatavana apua myös
vanhuspsykiatrisilta osastoilta ja poliklinikoilta, joissa on vanhusten
mielenterveyden ongelmiin perehtynyttä ja osaavaa henkilökuntaa. Olen erittäin
hyvin tietoinen, että näin ei suinkaan aina ole todellisessa elämässä, jossa
vanhustenhoito usein potee puutetta, ei ainoastaan resursseista, vaan myös
osaamisesta ja arvostuksesta. Vanhustenhoitoa tulee kehittää. Taistelen tämän
asian puolesta muilla foorumeilla. Kielteisemmät (poleemisemmat), mutta
varmaankin osittain realistisemmat esimerkit tässä kirjassani eivät olisi
kyenneet valottamaan niitä ratkaisujen mahdollisuuksia, joita mielestäni voidaan
luoda erityisosaamisen kautta. Toivon, että koulutuksista ja vanhustenhoidon
kehittämisestä vastaaville päättäjillekin kirjastani voisi olla apua.
Kirjani olen kuitenkin ensisijaisesti kirjoittanut keski-ikäisille aikuisille
lapsille, jotka yllättäen huomaavat joutuneensa kohdakkain vanhempiensa
ongelmien kanssa, taistelevansa omien pelkojensa, avuttomuutensa,
neuvottomuutensa mutta myös omien kielteisten tunteittensa kanssa. Heitä ja
heidän vaikeaa asemaansa olen ajatellut kirjaani kirjoittaessani ja toivon, että
kirjastani voisi olla näissä elämäntilanteissa hyötyä. Juuri lukijan omaan
ongelmaan ei teksti tarjonne täysin sopivaa ratkaisua, mutta se saattaa
vahvistaa näkemystä parhaimmasta etenemisen tiestä vahvistamalla hänen jo itse
kehittelemiään ratkaisuja tai avaamalla suuntia, joita hän ei ole vielä tullut
ajatelleeksi.
Kirjan keskeisiä teemoja ovat läheiset ihmissuhteet, näissä suhteissa tapahtuvat
muutokset vanhenemisen ja raihnaistumisen yhteydessä sekä turvallisuudentunteen
merkitys. Loppuosassa kirjaa käsittelen niin kutsuttua kyllin hyvää vanhuutta,
jolla tarkoitan realistista keskitietä äärimmäisyyksien välimailla. Vaikka
käsittelen sellaisia teemoja kuin masennus, ahdistuneisuus, epäluuloisuus jne.,
ei tavoitteenani ole lääketieteellinen tai psykiatrinen kirja, vaan haluan
kuvata kaikkia näitä ongelmia perheiden kokemuksien kautta. Tästä johtuu, etten
kirjassani käytä tieteelliseen tekstiin kuuluvaa tapaa viitata tutkimuksiin.
Kirjan lopussa on lyhyt luettelo suositeltavasta kirjallisuudesta.