Kunnioitetun guruasemansa hyläten kaatoi Rabi Maharaj hindujumalansa ja otti vastaan Kristuksen. Oulussakin hän on aivan äskettäin käynyt todistamassa. Siis uskoontulleen tavanomainen todistus? Rabin kääntymykseen sisältyy kuitenkin piirteitä jotka tekevät lähemmän tarkastelun mielenkiintoiseksi.

Ensinnäkin, mitä sisälsi tuo Rabia kiehtonut pikkuryhmien kristillisyys sille vihamielisessä hinduympäristössä? Ilmeisesti enemmän "alkuseurakunnan" luovuutta kuin vakiintunut Suomen kirkko. Siksi emme saa antaa suomalaisassosiaatioiden sumentaa tätä kaukaisen maan kuvausta. Vaikka Rabi onkin samalla tavoin sielultaan lapsenomainen pelkästään Jeesukseen uskova ja muut suunnat ehdottomasti hylkäävä, on hänen tunnetta hehkuvassa avoimessa kuvauksessaan kuitenkin tuoreutta, ja hinduismin kahleen murtumisen kautta hän kuvaa hyvin sitä, kuinka hinduismi - ja jokainen uskonto omissa muodoissaan - palvoo perinteitä enemmän kuin totuudenhalua, muotoja enemmän kuin intuitiivista sielunelämää. Arkipäivän hinduismin taikauskoinen ritualisoitu kuristava ilmapiiri välittyy hänen kertomuksistaan kiintoisalla tavalla.

Rabi kuvaa hyvin prosessia, jonka elämänfilosofiaa muuttava ihminen kokee epävarmuuksineen ja tuskineen ja lopulta omalle persoonallisuudelleen sopivamman ulkoisen muodon löytymistä ja vakiintumista. Ennen hän uskoi sielunvaellukseen, palvoi lehmää ja muita jumaluuksia, näki uskontonsa mukaisia näkyjä uskoen hinduismin ainoaksi oikeaksi. Nyt täsmälleen samalla tavoin hän uskoo kristinuskon ainoaksi oikeaksi nyt kristusnäkyjä nähden ollen siis pohjimmiltaan samassa lapsitilassa.

Rabin kuvauksessa käy hyvin ilmi ihmisen itsensäylentämisen prosessi, jossa ihminen hyvään pyrkimällä pakenee pahaa itsessään, toisin sanoen luodessaan katseensa ulkonaisen uskonnon keinotekoisiin ihanteisiin juuri siten välttää katsomasta itseään. Hän ei tätä prosessia syvemmin käsitä vaihtaen vain sidonnaisuuden muotoa, mutta ilmeisesti hänen persoonansa erityispiirteet ja turvantarpeet voivat laaja-alaisemmin ilmentyä kristinuskon piirissä, joten saattaa hyvinkin olla että tässä suhteessa kristinusko on hänelle tosiaankin ollut se paras uskonto sopivan suuruinen läksy hänen elämäntiellään.

Vaikka hän nyt katsookin, että muut kuin kristityt eivät ole löytäneet totuutta, ja siinä mielessä ei voi olla - ehkäpä hyvin hienosyisestikin - ahdistelematta toisenuskoisia, on muistettava että hän korkeakastisena hinduna ja suvun lahjoittamassa guruasemassa oli vielä kapea-alaisempi, rajallisuutensa ja ahneutensa kätkevämpi kuin nykyään, ja silloinhan kristinusko on olennaisen tehtävänsä hänen suhteensa täyttänytkin - kuten kaikenlaiset ja ­tasoiset turva­ ja opetusjärjestelmät, jotka sidonnaisuutensa ja sitovuutensa ohella toisaalta kouluttavat, tukevat ja opettavat ihmisille inhimillisyyden aakkosia. 

Kristinuskon näkevät luonnollisesti parhaaksi myös helluntailiikkeen sananjulistaja Asko Kariluoto ja saksanmaalainen Fritz Laubach tarkastellessaan ihmeparantamisia Raamatun valossa. Jälkimmäisen kirja vilisee raamatunlauseviitteitä tuttuine sulkumerkkeineen ollen melko kuivanteoreettisen tuntuinen, mutta ei sentään sorru suoraan tuomitsemiseen, vaan katsoo aidon rukouksen auttaneen aitoon parantumiseen varoittaen kuitenkin hurmosilmiöistä ja parantamisen nostamisesta itsetarkoitukseksi. Kariluodolla on huomattavasti lämpimämpi ja välittömämpi tarkastelutapa, ja hänen tarkastelunsa kohteista Kathryn Kuhlman ja Niilo Yli­Vainio ovat tuttuja muillekin. Hänkään ei suoralta kädeltä hylkää tai nielaise kaikkea ihmeparantamiseen liittyvää ("Vaikka näemme lieveilmiöitä, se ei tarkoita sitä, että koko toiminta olisi teilattava") kuuluen "niihin vilpittömiin ja varovaisiin, jotka haluavat ennen nielaisemista siivilöidä juotavansa". Hänen ortodoksisminsa on miellyttävän pehmeätä: "Älä odota minulta tai joltakin toiselta lopullista vastausta, sillä voisit saada väärän vastauksen."