Marianne Williamson: Palatkaamme rakkauteen. Suom. Pirkko Huhtanen. WSOY 1993
LENNOSSAAN KÄÄNTYNYT NUOLI
Monet sinkoutuvat kahlilgibranilaisittain äitinsä sinkoamina nuolina
passiiviselle, täysin ennakoitavalle radalleen, kuolevat jo lakipisteessä,
putoavat lopuksi elävinä ruumiina fyysisen kuoleman multiin. Tavallinen ihminen
yrittää ottaa laiskahkosti suuntaa parinkympin iässä kun väkevimpien
seksihuurujen haihduttua näkee taas maailmankin toisen sukupuolen seasta joutuen
kuitenkin heti jonkin poliittisen tai uskonnollisen viidenpenninfilosofian
loukkuun. Uskonkiihkoilijoiden elämä kivettyy kolmikymppiseen mennessä, ja sitä
edeltävät elämäntutkimukselta näyttäneet tempoilut ovat olleet vain saman
sitoutumatarpeen vaihtamista kahleesta toiseen.
Kuitenkin vain tempoilijat; rajojensa hakijat voivat irtautua yleisten
uskomusten lieasta normikäsityksiä märehtimästä. Marianne Williamson sekoili
läpi itä- ja länsifilosofioiden ottaen vauhtia huumeista ja
vasemmistolaisuudesta, pirstoi ihmissuhteensa ja syytti muita, kunnes hänen
johtopäätöksensä elämäntapansa seurauksista yhdistyneenä hänen totuudenhaluunsa
saivat riittävästi lisätukea hänen persoonalleen sopivasta tekstistä. Vuonna
1977 se käänsi hänen nuolensa lentoradan. Sen nimi on Ihmeiden oppikurssi
(A Course in Miracles, ei suom.), kristillissävytteinen henkisen
psykoterapian itseopiskeluohjelma. Se sisältää kolme kirjaa; tekstiosan,
työkirjan opiskelijoille ja käsikirjan opettajille. Se syntyi amerikkalaisen
psykologin Helen Schumanin "sisäisen äänen" sanelemana. Hermoromahduksen ja
Jumalan apuun pyytämisen jälkeen alkoi Williamson luennoida siitä itse.
'Palatkaamme rakkauteen' on tavallaan sen selitysteos. Se on ollut
Williamsonille kaikki kaikessa, mutta hän ymmärtää ettei se ole sitä kaikille:
Ihmeiden oppikurssi on yksi tapa monien joukossa. Tunnet kyllä, jos se on sinun
tapasi.
Williamsonin kirjan kristillisen sanaston läpi kuultaa Raamatussa roikkujien
sitoutuneisuutta selvästi vapaampi henki. Melko tasapaksua kristillisesoteerisen
filosofian vuotamista teksti on, mutta siinä on koko ajan kirjoittajan oman
vajavaisuuden tunnustava lämmin ja henkilökohtainen sävy ja pyrkimys
rehellisyyteen. Se jättää miellyttävän jälkimaun. Sen verran hyvin Williamson
näkee kaiken yläpuolelle kohottamansa rakkauden nimissä kylvettävän vihan ovelat
naamioitumiset, että hänen sitoutumansa rakkauteen ei maistu patologiselta, eikä
hänen pyrkimyksensä löytää pahan hyvä puoli maistu
Pollyannismilta.
Jumalan Sotureille ei kirja sovi, sillä Williams ei suosi säkkiin ja tuhkaan
pukeutuvaa MinäSuuriSyntinen-metelöintiä; tuota itsensä tarkoituksellista
alentamista taivastikkarin toivossa. Raamattutautiset eivät tule sietämään
Williamsonin näkemystä siitä että yksikään uskonto ei omaa yksinoikeutta
totuuteen, tai että muutkin kuin Jeesus voivat ilmentää Pyhää Henkeä yhtä
puhtaasti. Williamson sopii parhaiten kristillisyyden reunamailla vaeltaville,
joita Raamattu yksin ei jaksa ravita, mutta joiden peruskäsityksiä
traditionaalisista moraalisista arvoista ei saa kuitenkaan liikaa uhata.
Kristillistä sanastoa inhoaville se on sopiva harjoitus yrittää löytää sanoman
todellinen luonne hengiltä kaluttujen
jumalaserakastaapyhähenkipelastaa-kliseiden alta.
Markku Siivola